Mikä neuvoksi?

Se kuuluisa vanha suola janottaa. Exäni ei ole edes varsinainen exä, sillä ehdimme säätää 3 maagista kuukautta. Ja ihan turha tulla sanomaan ettei noin lyhyessä ajassa voi oikeita tunteita olla mukana. Se ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kuten moni varmaan arvaa, kyseessä on nuori pari. Emme ehtineet edes tutustua kunnolla. Riitelimme valtavasti, luottamuspulaa oli aivan koko ajan, muutaman kerran pistimme välit poikki. Mutta aina uudestaan palasimme toistemme luo. Meillä oli uskomattoman ihania hetkiä, jolloin tuntui että koko universumi taipuu tahtoomme ja maailma on meidän. Eron pääsyinä olivat juuri tuo luottamuspula (nuorimies ei siis uskonut mitään mitä sanoin, vaan kaikki paska mitä minusta sanottiin ja mitä minun sanottiin tehneen oli hänen mielestään totta.) Kyllästyin siihen että hän uskoi kaikkia muita paitsi minua, mutta kun kuulin hänestä jotakin, kysyin aina ensimmäiseksi häneltä itseltään miten asia oli. Ja kun hän kertoi asioiden "oikean" laidan, en ikinä kyseenalaistanut. Mielestäni ei kovinkaan reilua. Toki kaikkien riitojen ja ongelmien taustalla on muutama todella paskamainen temppu, toinen hänen tekemänsä ja toinen minun. "Erostamme" on nyt kuukausi pari, ja olin ensimmäiset viikot "eron" jälkeen täydellisen onnellinen ja unohdin jätkän ihan kokonaan. Sitten sattumalta näin hänen ajavan ohi vieraillessani hänen asuinkaupungissaan. (Asumme vieruskunnissa.) Pillahdin itkuun hänet nähdessäni. En tarvitse kuin pienen muistutuksen hänestä tai jostain yhteisestä muistosta niin alan itkemään hillittömästi hänen peräänsä. Kaikista ongelmista huolimatta haluan hänet ja vain hänet, ja olen valmis antamaan hänelle vaikka murhan anteeksi. Ongelmana on, etten uskalla kertoa hänelle tästä, sillä minusta tuntuu ettei häntä kiinnosta ollenkaan. Tiedän, että asia pitäisi ottaa puheeksi hänen kanssaan, mutta miten? Neuvokaa hieman. Ja jos häntä ei ollenkaan kiinnosta, tajuan kyllä siirtyä eteenpäin enkä jää roikkumaan.