En uskalla erota, sillä pelkään, että lasteni elintaso romahtaa ja kaikesta tulee vielä vaikeampaa.
Päädyimme yhteen mieheni kanssa alunperin siksi, että minä halusin juuri tämän miehen. Hän ei ollut järin innostunut minusta, tai ainakaan siltä ei vaikuttanut. (Mies on melko eleetön.) Hän oli silloin itseäni huonommassa jamassa elämänsä kanssa. Sitten saimme lapsia nopeasti ja menimme naimisiin, kannoimme vastuumme ja aloimme rakentaa yhteistä elämää. Meillä ei ole yhteistä nuoruutta tai mitään sellaista voimavaraa, jota muistella ja josta ammentaa tämän raskaan pikkulapsiarjen keskellä.
Minä luovuin omasta kunnianhimostani ja mies rakensi uran pääosin minun avullani. Nyt hän tienaa kuusinkertaisesti minuun nähden ja hänellä on omaisuutta. Minulla ei ole mitään - ei edes koulutusta. Olen ollut kotona vuosia. Olisin voinut olla mitä vain, mutta halusin panostaa juuri tähän; sain keskittyä kotiin ja lapsiin huolehtimatta toimeentulosta. Uskoin, että olemme aina yhdessä ja että panostamme samaan koriin, vaikka valintamme olisivatkin tavallaan epätasapainossa. Mies on aina ollut taloudellisesti reilu ja olemme eläneet pääosin hänen tuloillaan eikä hän koskaan ole valittanut asiasta, päin vastoin.
On kuitenkin niin, että mies on paljastunut täysin tunnekylmäksi ja keskenkasvuiseksi sadistiksi. Itse olen herkkä ja hyvin temperamenttinen, ulospäinsuuntautunut ja viimeiseen asti ymmärtäväinen, ja huomaan, että olemme tässä täysin eri planeetoilta. Kun minulla on vaikeaa ja tarvitsisin olkapäätä, mies suuttuu minulle (ilmeisesti koska ei osaa lohduttaa minua ja kostaa "syyllisyytensä" minulle) ja alkaa henkinen väkivalta. Hän syyttää minua huonoksi äidiksi ja hylkää minut suruuni. Sitten minä suutun pettymykseni avulla ja yritän saada hänet "hereille", mutta en herätä hänessä mitään empatiaa, edes silloin, kun hänen ilkeytensä saa aikaan minussa paniikkikohtauksen. Mies on ilkeä ulossulkevalla tavalla, hän on hiljaa aggressiivinen ja sanoo vain muutaman ruman asian. Mielenterveyteni on alkanut hajota tämän vuoksi. Hän seisoo vieressä ja tuijottaa minua vihamielisesti, kuin syyttäen tunteistani. Että se, että minulla on tunteita, on jotenkin loukkaus häntä kohtaan, kun siitä on hänelle niin kauheasti "vaivaa". Hän on myös käyttäytynyt aggressiivisesti ja tarttunut minuun kiinni, mutta toisaalta, olen kyllä provosoinut häntä. :( Minä kaipaisin kipeästi halausta ja sitä että joku ottaisi minut turvaan.
Silloin kun hän on työmatkalla tai ei muuten ole lähietäisyydellä, meillä on ihan ok oltavat. Tai ainakin haluan ajatella niin. Minä uskon hänen voivan muuttua, kasvaa. Minä tiedän, että lämpimän ja rakastavan ihmisen seurassa itse olen ehjempi ja heijastan sitä takaisin. Uskon, että hänessä on jossain sisällä herkkä pikkupoika, joka osaa tuntea, mutta... Olen jo monta vuotta uskonut, enkä ole nähnyt kuin tilanteen menevän pahemmaksi.
Meillä on pieniä lapsia, enkä missään tapauksessa halua, että he oppivat meiltä tällaisen parisuhdemallin, jossa itkevälle vittuillaan, ei osata pyytää anteeksi, puhutaan alentuvasti ja kyseenalaistetaan kaikki mitä toinen sanoo. Mieheni suku on kaikki samanlaisia tunnekylmiä, he kyllä ovat esimerkiksi taloudellisesti avokätisiä ja pinnallisen avuliaita (esimerkiksi hoitavat lapsia usein), mutta ihan kuin kukaan ei oikeasti tuntisi mitään / ketään. Tunneäly vaikuttaa puuttuvan ihan täysin. Minusta se on suorastaan hirveää. Minulla on ollut onni saada lämmin lapsuus ja paljon rakkautta. Siksi tämä ehkä tuntuu näin kohtuuttoman rumalta, tämä kylmyys ja itsekkyys.
Haluaisin jakaa elämäni myönteisen, lämpimän ja turvallisen ihmisen kanssa. Mieheni ei ole mitään näistä, mutta meillä on kaunis koti (liian kallis minulle ja lapsille ilman miestä) ja toisaalta, mies auttaa lastenhoidossa tosi paljon. Toisaalta, kun mies on paikalla, en osaa olla sellainen, kuin olen ilman miestä, eli meidän kemiamme pilaa meidät molemmat. Varmaankin hänkin olisi miellyttävämpi jossain toisessa seurassa (sellaisessa, jossa on aina helppoa ja pinnallista).
On varmaan syytä erota jo, vaikka joutuisinkin muuttamaan johonkin kaupungin vuokraläävään ja hankkimaan jonkun paskaduunin nykyisen tilalle, olemaan onneton, ylirasittunut ja yksinäinen... Mutta miten? Mitä nyt tapahtuu, jos vaadin, että paljonpuhuttu ero oikeasti laitetaan täytäntöön? Miten määräytyy esim. elatusavut ja muut? Olisi rohkeampaa lähteä tuulta päin, jos tietäisi, joutuuko ihan oikeasti sitten elämään jollain sossun minimillä, vai joutuuko mies avustamaan minua ja lapsia niin, että lasten ei ihan kaikesta tarvitse luopua. :(
Sitten kun olisin jaloillani, hakeutuisin takaisin kesken jääneiden opintojen pariin ja hankkisin hyvän ammatin. Olisin ehkä 40-vuotias, kun taloudelliset asiat olisivat tällä tolalla, kuin ne ovat meillä nyt miehellä (olemme 30-vuotiaita). Tai enhän minä ikinä tule tienaamaan yhtä paljon kuin mies tienaa nyt, mutta siis että voisi olla vakain mielin, että pärjää, ehkä joskus ostaa oman pienen torpankin.
Päädyimme yhteen mieheni kanssa alunperin siksi, että minä halusin juuri tämän miehen. Hän ei ollut järin innostunut minusta, tai ainakaan siltä ei vaikuttanut. (Mies on melko eleetön.) Hän oli silloin itseäni huonommassa jamassa elämänsä kanssa. Sitten saimme lapsia nopeasti ja menimme naimisiin, kannoimme vastuumme ja aloimme rakentaa yhteistä elämää. Meillä ei ole yhteistä nuoruutta tai mitään sellaista voimavaraa, jota muistella ja josta ammentaa tämän raskaan pikkulapsiarjen keskellä.
Minä luovuin omasta kunnianhimostani ja mies rakensi uran pääosin minun avullani. Nyt hän tienaa kuusinkertaisesti minuun nähden ja hänellä on omaisuutta. Minulla ei ole mitään - ei edes koulutusta. Olen ollut kotona vuosia. Olisin voinut olla mitä vain, mutta halusin panostaa juuri tähän; sain keskittyä kotiin ja lapsiin huolehtimatta toimeentulosta. Uskoin, että olemme aina yhdessä ja että panostamme samaan koriin, vaikka valintamme olisivatkin tavallaan epätasapainossa. Mies on aina ollut taloudellisesti reilu ja olemme eläneet pääosin hänen tuloillaan eikä hän koskaan ole valittanut asiasta, päin vastoin.
On kuitenkin niin, että mies on paljastunut täysin tunnekylmäksi ja keskenkasvuiseksi sadistiksi. Itse olen herkkä ja hyvin temperamenttinen, ulospäinsuuntautunut ja viimeiseen asti ymmärtäväinen, ja huomaan, että olemme tässä täysin eri planeetoilta. Kun minulla on vaikeaa ja tarvitsisin olkapäätä, mies suuttuu minulle (ilmeisesti koska ei osaa lohduttaa minua ja kostaa "syyllisyytensä" minulle) ja alkaa henkinen väkivalta. Hän syyttää minua huonoksi äidiksi ja hylkää minut suruuni. Sitten minä suutun pettymykseni avulla ja yritän saada hänet "hereille", mutta en herätä hänessä mitään empatiaa, edes silloin, kun hänen ilkeytensä saa aikaan minussa paniikkikohtauksen. Mies on ilkeä ulossulkevalla tavalla, hän on hiljaa aggressiivinen ja sanoo vain muutaman ruman asian. Mielenterveyteni on alkanut hajota tämän vuoksi. Hän seisoo vieressä ja tuijottaa minua vihamielisesti, kuin syyttäen tunteistani. Että se, että minulla on tunteita, on jotenkin loukkaus häntä kohtaan, kun siitä on hänelle niin kauheasti "vaivaa". Hän on myös käyttäytynyt aggressiivisesti ja tarttunut minuun kiinni, mutta toisaalta, olen kyllä provosoinut häntä. :( Minä kaipaisin kipeästi halausta ja sitä että joku ottaisi minut turvaan.
Silloin kun hän on työmatkalla tai ei muuten ole lähietäisyydellä, meillä on ihan ok oltavat. Tai ainakin haluan ajatella niin. Minä uskon hänen voivan muuttua, kasvaa. Minä tiedän, että lämpimän ja rakastavan ihmisen seurassa itse olen ehjempi ja heijastan sitä takaisin. Uskon, että hänessä on jossain sisällä herkkä pikkupoika, joka osaa tuntea, mutta... Olen jo monta vuotta uskonut, enkä ole nähnyt kuin tilanteen menevän pahemmaksi.
Meillä on pieniä lapsia, enkä missään tapauksessa halua, että he oppivat meiltä tällaisen parisuhdemallin, jossa itkevälle vittuillaan, ei osata pyytää anteeksi, puhutaan alentuvasti ja kyseenalaistetaan kaikki mitä toinen sanoo. Mieheni suku on kaikki samanlaisia tunnekylmiä, he kyllä ovat esimerkiksi taloudellisesti avokätisiä ja pinnallisen avuliaita (esimerkiksi hoitavat lapsia usein), mutta ihan kuin kukaan ei oikeasti tuntisi mitään / ketään. Tunneäly vaikuttaa puuttuvan ihan täysin. Minusta se on suorastaan hirveää. Minulla on ollut onni saada lämmin lapsuus ja paljon rakkautta. Siksi tämä ehkä tuntuu näin kohtuuttoman rumalta, tämä kylmyys ja itsekkyys.
Haluaisin jakaa elämäni myönteisen, lämpimän ja turvallisen ihmisen kanssa. Mieheni ei ole mitään näistä, mutta meillä on kaunis koti (liian kallis minulle ja lapsille ilman miestä) ja toisaalta, mies auttaa lastenhoidossa tosi paljon. Toisaalta, kun mies on paikalla, en osaa olla sellainen, kuin olen ilman miestä, eli meidän kemiamme pilaa meidät molemmat. Varmaankin hänkin olisi miellyttävämpi jossain toisessa seurassa (sellaisessa, jossa on aina helppoa ja pinnallista).
On varmaan syytä erota jo, vaikka joutuisinkin muuttamaan johonkin kaupungin vuokraläävään ja hankkimaan jonkun paskaduunin nykyisen tilalle, olemaan onneton, ylirasittunut ja yksinäinen... Mutta miten? Mitä nyt tapahtuu, jos vaadin, että paljonpuhuttu ero oikeasti laitetaan täytäntöön? Miten määräytyy esim. elatusavut ja muut? Olisi rohkeampaa lähteä tuulta päin, jos tietäisi, joutuuko ihan oikeasti sitten elämään jollain sossun minimillä, vai joutuuko mies avustamaan minua ja lapsia niin, että lasten ei ihan kaikesta tarvitse luopua. :(
Sitten kun olisin jaloillani, hakeutuisin takaisin kesken jääneiden opintojen pariin ja hankkisin hyvän ammatin. Olisin ehkä 40-vuotias, kun taloudelliset asiat olisivat tällä tolalla, kuin ne ovat meillä nyt miehellä (olemme 30-vuotiaita). Tai enhän minä ikinä tule tienaamaan yhtä paljon kuin mies tienaa nyt, mutta siis että voisi olla vakain mielin, että pärjää, ehkä joskus ostaa oman pienen torpankin.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Voisit myös lakata syyttelemästä miestäsi ja miehesi sukua. Väität, että he ovat tunnekylmiä (keskenkasvuisia, sadisteja, vihamielisiä tuijottajia, ilkeitä ja pinnallisia... ym.). Keksit varmasti vielä lisää syytöksiä, mutta ne jäävät toiseen kertaan. Miehesi ja hänen sukunsako sinut on ilkeyksissään pakottanut pysymään kotona ja jäämään ilman haluamaasi koulutusta? Väität ainakin kirjoituksessasi, että olet itse niin halunnut. Miehesi on itse rakentanut uransa eikä se ole ollut itsestäänselvää taikka sinun aikaansaamaasi, ainakaan pääosin. Kyllä jokainen mies sulkeutuu mikäli joutuu vaimon jatkuvien syytösten kohteeksi. Ja toisaalta jossain se raja kulkee provosoinninkin suhteen ja silloin on hennon naisen hyvä tilittää että herra sitten kävi käsiksi.
Siihen hajoavaan mielenterveyteen kannattaa hakea ulkopuolista asiantuntija-apua. Siis terapeuttia eikä avioliiton ulkopuolista suhdetta. Ja parisuhteen ongelmiin kannattaa myös hakea ulkopuolista asiantuntija-apua. Ei ulkopuolisia suhteita, vaan parisuhdeterapiaa. Syytteleminen ja provosoiminen, suututtaminen pitää saada poikki. Muuten käy niinkuin meille muillekin. Eli entistä huonommin menee.
Sanot että tahdoitkin jäädä kotiäidiksi. Ja että jätit opiskelun. Jos mies olisi pakottanut siihen, syyttäisin ilman muuta häntä. Mutta se oli oma valintasi? Tekee kuitenkin mielikysyä, että eikö vanhempasi opettaneet että myös naisen tulee kouluttautua sillä muuten tulee katumista myöhemmin?
Olethan huolehtinut siitä ettet ole taloudellisesti tyhjän päällä, onko oma pankkitili esim? Onko talo / asunto puoliksi sinun nimissäsi?
Vaikuttaa todella siltä että olette täysin erilaisia. Sinä odotat että hän olisi tunteellisempi, ja kun hän ei vastaa odotuksiasi, heittäydyt provosoivaksi, saat tunteellisen kohtauksen voidaksesi ''herättää'' hänet, jotta hän hän sitten sulkisi sinut syliinsäja lohduttaisi sinua. Eli toisinsanoen sinä käyttäydyt kuin pikkutyttö joka vaatii isältä huomiota.
On mahdotonta vaatia toiselta sellaisia reaktioita mitä hänelle ei ole luontaista. Itseään ei voi eikä saa vääntää väkisin sellaiseen muotoon mikä ei vastaa omaa persoonallisuutta. Varmaan hän on lapsuudenperheessä omaksunut tuollaisen luonteen. Nyt sinä yrität kaivaa esiin jotain pikkupoikaa hänestä. Se on kuitenkin toisen ''sieluun'' kajoamista. Älä tee sitä.
Älä heittäydy pikkutytöksi. . Tarkoitan sitä, että sinun elämäsi on sinun omaasi, ei sinun tarvitse anoa eikä pyydellä mieheltäsi mitään. Olet vastuussa itsestäsi ja elämästäsi, tärkeistä ratkaisuista. Mutta olet luovuttanut jo heti alussa kaiken vallan myös itseäsi ja elämääsi koskien miehelle. Näin sinun on ollut ''helpompi'' elää, koska olet siirtänyt vallan ja vastuun miehen taskuun.
Nyt tunnet että olet jäänyt jostain tärkeästä paitsi. Siksi haluat mieheltä huomiota jotta hän ''korjaisi'' tilanteen.
Kaavailet että sitten mahdollisen avioeron jälkeen nousisit jaloillesi ja aloittaisit opiskelun uudelleen. Tähän sanon että katsopa alaspäin, kyllä ne jalat ovat olleet siellä koko ajan!! Et vain ole ottanut käyttöön niitä. Nyt ponnistat ylös ja otat ensiaskelet omassa elämässäsi. Ei sinun tarvitse eroa ottaa voidaksesi kävellä. Keskustelet miehen kanssa opiskelujen jatkamisesta, lastenhoidon järjestämisestä, raha-asioista uuden tilanteen suhteen. Pysy järkevänä, puhu harkitusti. Olet älykäs nuori nainen jolla on elämä ja mahdollisuudet edessä. Et ole koiranpentu joka roikkuu isäntänsä housunlahkeessa ja anoo leivänpalaa.
Jos mies estelee, laittaa kapuloita rattaisiin, niin pitkä piinus hänelle. Silloin se avioero ehkä todellakin alkaa olla paikallaan. Sillä silloin hän yrittää nitistää ja tukahduttaa SINUN sieluasi ja sitä sinun täytyy varoa.
Kaikkea hyvää!
Kiitos viestistäsi. Tässä on paljon hyvää ajateltavaa. Haluaisin yleisesti korjata, että en syytä miestä siitä, että jäin kotiin, vaan päin vastoin; olen hyvin kiitollinen, että olen saanut mahdollisuuden toteuttaa itseäni. Järjestelyn oli kuitenkin tarkoitus olla pitkäaikaisempi ja "kotivuosien" aikana oli myös tarkoitus alkaa kehittää tulevaisuuttani yrittäjänä, mutta jos nyt siis lähden ja eroan, niin projekti jää kesken, sillä lienee pakko mennä johonkin sellaiseen ansiotyöhön, jota tein joskus 10 vuotta sitten opiskelujen ohella (eli ei mihinkään unelma-ammattiin), jotta saan lapset ja itseni elätettyä.
Tunnustan ihan täysin käyttäytyväni kuin pikkutyttö. Olen myös samaa mieltä siitä, että kenenkään ei pidä joutua anelemaan rakkautta ja välittämistä. Liittomme olisi ihan hyvä ja toimiva, mikäli minulle ei olisi niin kovin tärkeää tuo romanttinen rakkaus - tuntuu, että kuihdun tähän viileyteen ja arvosteluun. Mieheni ei jostain syystä arvosta minua lainkaan, enkä minä arvosta hänen käytöstään.
Olen hyväksynyt sen, että mies ei ole tunteellinen, mutta sitä en voi hyväksyä, että hänen ainoat näkyvät tunteensa ovat negatiivisia, eikä hän itse suostu myöntämään asiaa - ei siinä silloin voi yrittää kehittyäkään. Hän ei naura _koskaan_, no, hymyilee sentään joskus (mutta ei sentään minulle tai seurassani). En minä tässä häntä halua syyttää kaikesta, siis tietysti meitä on tässä sopassa kaksi, mutta tämä on minun versioni ja minun elämäni. Minä kai itse saan päättää, kelpaako minulle loppuelämäksi kylmäkiskoinen, julman oloinen mies. Jollekin toiselle tietysti kelpaisi, etenkin näissä puitteissa, mitä meillä on. Mutta ehkä minä silti olisin mieluummin köyhä ja onnellinen jonkun pehmeän runoilijan kanssa. Vaan kun en ole yksin, minullahan on lapsia. Enkä välttämättä enää koskaan tapaa ketään. Perimmäinen ongelma onkin varmaan se, että onko minulla oikeus olla itsekäs, lähteä (vain) rakkaudettomuuden vuoksi, vaikka jollain tavalla varmaan voisimme saada yhteiselonkin järjestettyä? Mies on myös halukas eroamaan. Olemme puhuneet siitä usein, jo parin vuoden ajan. Riidellessä "eroamme" joka kerta. Riitelyäkin inhoan, koska se pelottaa minua. Voisin silti riidelläkin toisinaan ilmaa puhdistaakseni, jos tietäisin, että riidan jälkeen pyydetään anteeksi ja halataan, mutta mies vain häippäsee jättäen minut yksin miettimään, että tuleeko hän takaisin leppyneenä vai vihaisena. Itse haluaisin sopia asiat aina heti, mutta mies haluaa olla tuntitolkulla yksin. Olen sanonut, että mielelläni annan hänen olla rauhassa yksin niin kauan kuin hänen tarvitsee olla, kunhan hän ennen menoaan voisi sanoa minulle edes yhden, rauhallisen lauseen tai vaikka halata tai koskettaa tai jotain. Näin mielestäni me molemmat saisimme sitä, mitä tarvitsemme rauhoittuaksemme. Miehestä se on liikaa vaadittu.
"Meillä on pieniä lapsia, enkä missään tapauksessa halua, että he oppivat meiltä tällaisen parisuhdemallin, jossa itkevälle vittuillaan, ei osata pyytää anteeksi, puhutaan alentuvasti ja kyseenalaistetaan kaikki mitä toinen sanoo"
Tuo osui ja kolahti. Olen itsekin kokenut tämän. Tänään myös yksi ystäväni avautui tismalleen samasta aiheesta. Minusta parisuhteesta ei ole mihinkään, jos itkevälle vittuillaan. Tee kuten tahdot, eroa, muuten kadut sitä myöhemmin. Ja lapsethan kärsivät tästä kaikesta eniten. Omalla kohdalla elintasomme nousi eron myötä (vaikka maksoin exälle tasinkoa enkä saanut mitään irtainta mukaani). Onneksi ex oli aina persaukinen :), ja kerjäämässä rahaa minulta, tai sukulaisiltani.
Omille lapsilleni (tyttäriä kaikki) olen koettanut opettaa, että itkemällä tai kiukuttelemalla ei saa tahtoaan läpi. Ehkä se sama oppi on laitettu monen aviomiehen päähän ja siksi vastaukset eivät varmasti miellytä niitä, jotka ovat oppineet saamaan kaiken periksi kun vähän itkeä tirauttaa tai tempaisee itkupotkuraivarin. Sori siitä.
Itse koen, että itku kertoo pääsääntöisesti surusta, mielipahasta ja huonosta olosta. Itkun kuittaaminen kiukutteluksi ja manipuloinniksi on juuri tuota kurjaa, epäempaattista alistavaa käytöstä, jota miehenikin usein harrastaa. Kuulostat molemmissa kommenteissasi hämmentävän paljon häneltä. Kiitos kuitenkin kommentoinnistasi. On hyvä huomata, että mieheni ei ole ainutlaatuisen kylmä.
Minusta surua ja ahdistusta ilmaisevaa ihmistä tulee ensisijaisesti paijata, sanoa vaikka pari lämmintä sanaa. Ei se nyt vaan voi olla liian vaikeaa, jos haluaa toisen kanssa olla. Helpommallahan siinä pääsee myös lohduttaja. Jos se ei tule itsestään, ei tuo mikään karmea taito ole opetella. Empatia on loppujen lopuksi valinta.
Empatia ei ole vain valinta. Osa ihmisistä on oikeasti empatiakyvyttömiä ja tunnekylmiä. Empatiaa voi jonkin verran opetella, mutta lapsuuden tiukka ja tunnekylmä ilmapiiri jättää ihmisiin usein melko syviä jälkiä. Se on valitettavaa, että nykyisin monella eron esteenäkin on se, että sitten ei ole lapsilla enää uusimpia vimpaimia ja vempaimia, se on valitettavaa, mutta on materia elämän päätarkoitus?
Tottakai on oikeasti tunnekylmiä ihmisiä. Tällaiset ihmiset voisivat kuitenkin kehittyä ihmissuhdetaidoissaan välittävämpään suuntaan, jos tajuaisivat itsekin vaikuttavansa tunteettomilta julmureilta, ja vaikka ulkoa opetella jotakin lämpimän oloista pientä lohdutuselettä, eikä vedota vaan siihen, että "mä nyt olen tällainen kylmä". Jos tällaiset "kylmät" kokevat, että toisen ihmisen itku on hänen häiritsemistään varten tapahtuvaa manipulointia, niin olisi kyllä syytä muuttaa käsitystään ja ymmärtää, että vaikka itse ei koskaan itkisikään surusta tai muusta lohduttomuudesta, niin se toinen tekee niin, ja silloin kuuluu olla sille toiselle mukava, etenkin jos se toinen sattuu olemaan oma puoliso. Koska se on inhimillistä. Välittämistä. Itse ainakin voisin mielelläni "antaa anteeksi" sellaista kökkökylmähköä lohduttelua, jos tietäisin, että ihmistä itseäänkin jollain tasolla harmittaisi ettei osaa olla enemmän tukena tai "parempi" lohduttaja - siis jos edes yrittäisi jotenkin eikä vain vittuiltaisi ja kyseenalaistettaisi itkun syytä. Mutta minun mieheni ei mielestään tee väärin, ei halua tässä kehittyä. Olenkin kysynyt häneltä, että keneltä minun sitä lohdutusta sitten pitäisi hakea, kun tosiasia on, että se on minun perustarpeeni. Tulla hyväksytyksi, paijatuksi ja rakastetuksi.
Kirjoitat, että kuulostan kommenteissani hämmentävän paljon mieheltäsi. Tee sitten kuten eksäni teki ja jätä perheesi, ota itsellesi runopoika sielunkumppaniksi (paijaajaksi, hyväksyjäksi, lohduttajaksi) ja tapaa lapsiasi vaikka kerran kuukaudessa jos sattuu huvittamaan tai sopimaan muuten kalenteriin. Elämästäsi tulee ihanaa. Ja jos välillä on paha olo jätettyäsi kaiken, sehän on eksän ja hänen sukunsa syytä edelleen. Tulkitset tietenkin tekstini vittuiluksi kuten kaiken mitä miehesi sinulle sanoo. Voi olla, mutta ei se välttämättä sitä aina ole. Pahoittelen itseni, miehesi ja hänen sukunsa puolesta että kommunikoimme eri tavalla miten olet tottunut lapsuudenkodissasi. Ehkä erilaisuus ei sitten olekaan rikkaus. Ryhtyisin itsekin runoilevaksi lohduntuojaksi ja symppiksesi ellen olisi lapsistani vähääkään vastuussa. Nyt on vaan otettava realiteetitkin huomioon. Mutta onnea sinulle. Muuta haaveet todeksi ja ole vapaa.
Sori vaan mahdoton mies, mutta sinulta puuttuu aimo annos empatiaa. Et myöskään hyväksy kielteisten tunteiden näyttämistä, vaan lyttäät lasten tunteet. Kannattaisi mieluummin opettaa lapsia käsittelemään surua, kiukkua, vihaa, pettymystä.... Ne ovat tunteita siinä missä positiivisetkin tunteet, rakkaus, ilo, kiintymys...
Ihminen, lapsi eikä aikuinen, ei itke huvikseen, vaan siksi että on paha mieli jostain, surua, stressiä, uupumusta. Lohtu puolestaan on myönteinen tunne, jota ilmeisesti et itse koskaan ole kokenut, siksi et myöskään osaa sitä jakaa. Sääli ennen kaikkea lapsiasi. Näin tunnevammaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle. Suurimmalla osalla ihmisistä lohtu ja ymmärrys ovat luuytimessä. Itkevä ihminen kaipaa vain lohtua, hyväksyntää omana surullisenakin itsenään. Eikä niiden osoittamiseksi tarvita kovinkaan kummoisia keinoja. Hellä katse, silitys/kosketus. Usein riittää pari myötämielistä sanaa.
Enpä ainakaan arvioi toisia ovatko empaattisia vai eivät. Enkä syyttele ketään tunnekylmäksi tuntematta sen paremmin. Kiukuttelun tai itkupotkuraivareitten avulla vaan ei tässä yhteiskunnassa pidä saavuttaa yhtään mitään. Lapseni osaavat ja saavat tarvitessaan näyttää tunteensa ja saavat tukeni, turvani ja lohtuni. Mielenosoituksella ja tunteiden osoittamisella on vissi ero. Ne kannattaisi jokaisen aikuisen naisenkin oppia erottamaan.
En nyt puhuisi mistään itkupotkuraivareista, mutta sellaisia tunnekylmiä ihmisiä on, jotka eivät osaa ottaa vastaan mitään negatiivisia tunteita ei lapsiltaan eikä puolisoltaan. Ja näin siirretään tunnekylmyyttä sukupolvelta toiselle ja tehdään lapsista ja puolisosta vähitellen koko ajan enemmän ja enemmän varpaillaan olevia (lapset siihen ei aina pysty). Terapian kautta osa siihen saa avun ja osalla se on niin sitkeässä tai motivaatiota ei ole riittävästi asioiden ratkaisuun ettei siitä käyttäytymisestä pääse eroon. Taustallahan siellä on sietämätön ahdistus ja pelko kohdata toisen ihmisen vahvoja tunteita, mutta ei se tieto ketään auta, jos asioille ei tee mitään. Siinä oikeasti toisten elämä käy sietämättömäksi ja usko pois tunteetkin vähitellen kuolevat.
Minun mielestäni ihmisten ei missään nimessä tarvitse olla samanlaisia ja se, että mies ei heti osaa lukea naisten tunnetiloja ja ajatuksia on ihan normaalia, mutta itse ainakin toin esille vahvempia juttuja.
Ihmisen itkiessä on tosi harvoin kyse itkupotkuraivareista. Sen sijaan parisuhteissa on aika usein kysymys tunnekylmyydestä. Siinä päädytään aina "virtahepo olohuoneessa" -tilanteeseen. Kaikki pyörii tunnekylmän aikuisen ehdoilla ja ympärillä, kaikki välttelevät näyttämästä tunteitaan.
Toosivaikeaa, ymmärrän tunteesi. Valitettavasti minulla ei ole muuta neuvoa tilanteeseen kuin jo olet saanut, eli katso alas, siellä ne jalat on olleet koko ajan, tee jotain hakeaksesi vaikka opiskelemaan. Järjestä asioitasi pikku hiljaa, ettet ole lapsen lailla riippuvainen tunnekylmästä miehestäsi. Lapset ovat kuitenkin jotain niin rakasta, että heistä älä luovu koskaan. Koeta etsiä olkapää jostain hyvästä ystävästä tai mielellään vaikka hakeudu terapiaan, siellä monet solmut aukeavat. Itse sain aikanaan avun eroseminaarista. Nyt lapseni on jo isoja ja olen erosta täysin toipunut itsellinen ja onnellinen ihminen.
Minun silmiin pisti mahdottoman.miehen kommentti, jossa hän kiukutellen totesi, että etsiköön toinen sitten sen herkän runopojan tms. Ensinnäkin tuo kommentti jo itsessään oli hyvin lapsellinen ja kehittymätön. Jos avioliitossa haluaa jotenkin "pärjätä" ja tehdä siitä pitkäikäisen niin kyllä siinä jonkin verran empatia- ja kommunikaatiotaitoja tarvitaan. Tuon runopoikakommentin heittämisen sijaan olisi mahdoton.mieskin voinut miettiä mitä hän voisi tehdä toisin, miksi näitä ongelmia on. Ei etsiä vikaa toisesta vaan mennä hieman itseensä. Lisäksi, jos entinen puolisosi oli herkempi ja tunteellisempi niin miksei hän kumppaniaan voisi valita näiden henkisten arvojen perusteella? Eikös näillä palstoilla juurikin toitoteta sitä kuinka kamalia miehet ja naiset ovat kun lähtevät vaan uusien komistusten tai kauniiden matkaan. Eikö suhteen toimivuuden kannalta olennaista ole juuri se kemia ja henkinen yhteensopivuus mikä ihmisillä on?, No, jokainen tietysti tekee kumppanivalinnat omalla tavallaa.
Hei. Tilanteesi on jo kirvoittanut keskustelua.
Haluan vielä pohdinnan keskelle korostaa lasten elämää. Kun ensimmäisessä viestissä kuvailet parisuhdettanne, siitä tulee surullinen olo. Kerrot, ettet tahdo lasten saavan tällaista esimerkkiä parisuhteesta. Se ei kuitenkaan ole ainoa pointti, ajatella heidän tulevia parisuhteitaan, vaan täytyy ajatella lasten elämää juuri nyt. On myös syytä muistaa, jäävätkö lapset tämänhetkisessä, dramaattisten tunnekokemusten sävyttämässä suhteessa ikään kuin taka-alalle? Sälyttyykö lasten kannettavaksi jotain, joka pitäisi olla aikuisten hanskassa? Mitä enemmän ihminen kokee olevansa 'vajeen tilassa', kuten kirjoitit: tulleensa henkisesti hylätyksi parisuhteessaan, sitä enemmän on vaara, että lapsilta aletaan velkoa tätä jotenkin takaisin vaikka sen pitäisi kohdistua puolisoon. En väitä, että niin on teidän tapauksessanne, vaan haluan vain tuoda tämän näkökulman esiin.
Kuitenkin kuvailet miestäsi ja hänen sukuaan myös paljon lasten kanssa olevaksi ja auttavaiseksi. Jos eroaisitte, on siis oletettavissa, että hän edelleen olisi paljon lasten kanssa ja miehen puolen isovanhemmat jatkaisivat suhdetta lapseen.
Kuvailet tulevaisuuden onnettomaksi 'rääsyläiselämäksi' vuokrakasarmissa yms jos eroaisitte. Elämä aniharvoin on noin mustavalkoista. Mikään ei estä ihmistä elämästä onnellisesti myös vähemmässä varallisuudessa.
Kerrot, että uskot miehen voivan muuttua. Parisuhde ei voi edetä sen varassa, että uskoo toisen muuttuvan. Jokainen voi muuttaa vain omaa käyttäytymistään. Jos oletat miehen muuttuvan, eikä hän muutukaan, olet joka tapauksessa jatkuvasti pettynyt. Tämä myös saattaa peittää alleen sen, miten sinun itsesi tulisi oppia toimimaan toisella tavalla.
Miten ajattelet siitä, että hyötyisittekö pariterapiasta? Kerroit, että taloudellinen tilanteenne on hyvä, Teillä olisi varmaan mahdollsita mennä myös maksulliseen yksityiseen pariterapiaan? Siitä on hyötyä silloinkin, jos liitto päätyy eroon. Pariterapiassa ei syytellä eikä keskitytä virheisiin ja vikoihin vaan liittoa kannatteleviin voimiin ja mahdollisuuksiin. Mitä tuumaat?
Diakoni Merja
Sanot että onko sinulla oikeus olla niin itsekäs että lähdet avioliitosta rakkaudettomuuden takia. Mielestäni on, ehdottomasti on oikeus. Kenenkään ei tarvitse kitua sellaisessa liitossa joka on suuremmalta osin tuskaa. Eikä se ole itsekkyyttä! Se on itsesuojelua ja vielä paljon muutakin.
Tuntuu siltä että miehesi ympärillä on ikäänkuin teräshäkki, täytyy pitää itsensä kurissa, vain asiallinen, järkevä käytös sallitaan. Sitten kun joku - tässä tapauksessa sinä - näyttää tunteitaan, hän puristaa hampaat yhteen koska moinen tunteilu on hänelle niin kovin vieras asia eikä hänellä juurikaan ole keinoja käsitellä sitä. Silloin hän ikäänkuin puristautuu tuota häkkiä vasten jotta pysyisi koossa ja pystyisi hillitsemään itsensä. Lohduttamaan hän ei kykene, koska hänen ympärilleen on rakennettu tuo häkki jo lapsuudessa ja sen sisällä eläminen on hänelle luonnollinen olotila. Tuollaiset ihmiset ovat samaa paria tämän maailman kanssa.
Muista että olet nuori ja voit rakentaa uuden elämän itsellesi. Älä kuitenkaan ennakoi liikaa tulevaa, löytyykö uusi mies vai ei, millainen asunto... Tulevaisuuden suunnittelu on aina hyvä, mutta asian vatvominen ja liika ennakointi on hedelmätöntä. Usein asioiden täytyy vain antaa tapahtua ja tapahtuuhan ne!
Itsekkyys käsitetään usein negatiivisesti. Terve itsekkyys on itsesuojelua, itsestään huolta pitämistä, joihin jokaisella on suorastaan velvollisuus.
Ap, miehesi on väkivaltainen. Se on paljon pahempaa kuin pelkkä rakkaudettomuus. Sinun tehtäväsi on suojella itseäsi, samoin myös lapsia. Kaupungin vuokra-asunnot eivät ole mitään "lääviä". Niihin tehdään myös remonttia tarpeen vaatiessa, asukkaan ei tarvitse huolehtia mistään. Elatusmaksut lasketaan kumpaisenkin tulot huomioiden. Vuokra-asuntoon saa asumistukeakin. Kun sallit itsellesi ajatuksen avioerosta, kaikki järjestyy sen myötä.
Mistä päätellen ap:n mies on väkivaltainen? Mielestäni aika viileähermoinen hemmo kun pystyy lähtemään riitatilanteista hissun kissun loitommaksi. Mutta kaikki on lukijan silmässä, miten mikäkin luettu lause tulkitaan ja omat kokemukset tietenkin vaikuttavat tulkinnan muodostamisessa. En halua enempää ap:n miestä puolustella. Itsepä vakka kantensa valitsee vai miten lienee.
Mä olen pitkästi sun kanssa samoilla linjoilla mielipiteissä. Ap syyttää miestään tunnekylmäksi jota mies ei välttämättä ole. Hän on vaan erilainen kuin ap, joka saa itkukohtauksen (tai näin mä ymmärrän) heti kun joku menee erilailla kuin hän haluaisi. Ehkä mies on kyllästynyt jokapäiväiseen marinaan ja itkemiseen? Mies ehkä yrittää pistää stopin ap:n turhasta märehtimiselle, itkuille ja ainaiselle pahalle mielelle. Hän vaan ei osaa tehdä sitä muutoin kuin kovin sanoin.
Jos mies lapsistaan huolehtii ja tykkää heidän kanssaan olla, niin tuskin hän tunnekylmä ihminen on. Lasten kanssa ei pärjää, jos kylmästi käskee heidän lopettaa itkunsa ilman lohdutusta.
Ap kertoo jo heti alussa, että suhteen alkaessa hän oli se, joka rakastui, halusi miehen itselleen. Mikä yllätti elämän varrella kun alkutilanne jo oli tuo? Luuliko ap, niinkuin monesti me naiset luullaan, että pystyy miehen perusluonteen muuttaman mieleisekseen? Ei toista ihmistä voi muuttaa. Ihminen muuttuu jos itse sitä haluaa. On surullista, jos ihminen ei saa olla luonteeltaan sellainen kuin on.
Mikään parisuhde ei toimi jos vain toinen on jämäkkä ja toinen senkun itkee ja haaveilee.
". Ap syyttää miestään tunnekylmäksi jota mies ei välttämättä ole."
AP kertoo ettei "mies naura koskaan", korkeintaan hymyilee. Oletetaan nyt, että tämä väite pitää suunnilleen paikkansa.
Miten tämä voi olla mahdollista perheessä, jossa on pieniä lapsia? Ei sen pitäisi olla mahdollista. Kyllä pitää olla tunnekylmä vanhempi, jos edes oma lapsi ei saa nauramaan. On ihan selvää ettei joka päivä naurata, mutta miten voi olla mahdollista etteivät edes lapset saa iloa aikaan? Kyllä minä ainakin leikin lapsieni kanssa ja siinä hommassa on vaikeata olla totinen,vaikka olisi kuinka ollut riitaa vaimon kanssa.
Kyllä meillä on juuri näin. Lasten riemu, joka tietysti joskus menee (iloisen) riehakkuuden puolelle, saa miehessä aikaan lähinnä jotakin ... tunnesolmuja. Häntä ei naurata lasten kujeilut, vaan hän saattaa karjua (se kuulostaa omituiselta, sellaiselta auktoriteetin haulta ehkä, hän ei ole ollut ennen lapsia huutaja ollenkaan). Hän saa hyvin helposti kylmäkiskoisuudellaan lasten ilon muuttumaan itkuksi. Minä inhoan sitä. En minäkään tykkää siitä, että riehutaan holtittomasti tai tehdään jotain typerää, mutta minusta aikuisen vanhemman pitäisi osata jutella lapsille, keskustella. Kertoa, miksi pitää rauhoittua, eikä hoitaa sitä "helpoimman kautta" eli olemalla julma ilonpilaaja. (Huom - julma ilonpilaaja on eri asia, kuin järkevä vanhempi, joka joskus joutuu olemaan "ilonpilaaja".) Mieheni ei osaa puhua, selittää, ymmärtää. Hän väittää, ettei muista omasta lapsuudestaan mitään, ei yhtään kertaa kun joku aikuinen olisi lohduttanut tms. Eli häneltä puuttuu esikuvat, kuinka olla vanhempi. Tämä on minusta outoa, sillä kyllähän hänellä on vanhemmat, jotka minäkin tunnen. He tosin ovat hiukan sellaisia etäisiä ja pinnallisia, mutta silti.
Sitten kun minä kehtaan sanoa miehelle, että meillä on tuossa ihanan iloisia lapsia, että älä viitsi olla noin ilkeä ja hapan, niin hän suuttuu ihan todella pelottavasti ja syyttää minua tilanteesta, eli siitä, että hän on hapan ja hänen suhteensa lapsiin menee pilalle. No, kai se on helpompaa hänen elää itsensä kanssa, kun syyttää muita omasta toiminnastaan eikä ota mitään vastuuta itse...
Miehesi harjoittaa henkistä väkivaltaa lapsiaan, ja sinua kohtaan. Kannattaisiko lähteä terapiaan ja/tai erota?
Tällaisia ihmisiä todella on. Tuo ylempi kirjoitus olisi voinut olla täysin omasta kynästäni. Ketään ei ole hyvä syytellä, mutta lapsuudesta tuollaiset mallit monesti syntyvät ja moni kyllä varmasti yrittää aidosti korjata toimintaansa, mutta nuo mallit voivat olla niin syvällä ja tuhot niin syvään sieluun iskostuneet ettei mikään auta. Tai sitten ei oikeasti halua opetella empatiaa. Vertaistukena olisi kiva kirjoitella enempi kanssasi kylmäpaskiainen. Miten aiot itse toimia?
Eli ylemmällä tekstillä viittasin kylmäpaskiainen tekstiin.
Jos haluat kirjoitella, niin minuun saat yhteyden emaililla kukkak84(a)gmail.com.
En oikein tiedä, miten toimia. Olen uskonut, että mieheen voisi minusta ja lapsista tarttua jotakin esimerkkiä siitä, että tunteita saa ja pitää näyttää, mutta... Samallahan tässä menee minun (ja lasten!) elämä vähän hukkaan, sivuraiteille. Minusta olisi ihanaa, jos minulle edes hymyiltäisiin kotona, sillä tiedän, että on turha kuvitella jöröstä miehestä kehittyvän mitään ääneen nauravaa, vapautuneen onnellista iloitsijaa. Pelkään, että lapsistani kasvaa miehen seurassa sellaisia tunteitaan panttaavia ja siksi ahdistuneita, onnettomia pieniä ihmisiä.
Mutta et ole ajatellut arvioittaa tilaasi ja lasten tilannetta ilmaiseksi esim. neuvolapsykologilla?
Tunnekylmyys voi olla myös kyvyttömyyttä suhtautua mihinkään tunteellisuuteen. Ystävättäreni otti avioeron miehestä, joka oli juuri tällainen, täysin puunaama. Minäkin ihmettelin joskus, kun yhdessä olimme, että miten tuo mies ei koskaan kunnolla naura tai edes hymyile, ei millekään. Jos joku kertoi vitsin ja muut nauroivat, hän hetken katsoi ihmeissään ja sitten väkisin yritti hymyillä. Hymy ei koskaan ulottunut silmiin asti. Siitä huomasi, että joko hän oli täysin huumorintajuton tai sitten häntä ei huumori tai ylipäänsä minkäänlainen leikinlasku ja kevyt keskustelu sytyttänyt mitenkään. Hän oli myös todella pinnallinen ihminen, tärkeätä oli vain kaikki, mitä hän oli hankkinut ja tehnyt, kaikkien olisi pitänyt vain ihastella ja kadehtia hänen aikaansaamisiaan. Ystävättäreni kertoi, että mies ei koskaan, ei todella koskaan, puuhastellut mitään lasten kanssa, ei edes jutellut näille mitään mukavia eikä kuunnellut lasten juttuja. Päinvastoin mies oli suorastaan vihainen, jos lapset nauroivat ja pelmusivat keskenään tai äiti ja lapset katselivat telkkarista jotain kivaa ohjelmaa ja nauroivat. Mies ei koskaan itse katsonut televisiota, vaikka sellaisen oli heille hankkinutkin, melkein seinän kokoisen. Se oli naapureita varten, jotka kävivät sitä heillä ihastelemassa. Olen joskus ajatellut, että tällaisen ihmisen elämä on pelkkää suorittamista ja hankkimista, hän siis "tekee elämää," ei elä sitä. Mitään henkistä siihen ei liity, ellei sitten se "tekeminen" tuo sitä henkistä tyydytystä myös. Mikään ei tunnu miltään, ellei siihen liity joku ulkoinen näyttäminen ja "näyttävyys."
Mistä tällainen kumpuaa, vaikea tietää. Entinen mieheni oli myös sellainen, että suuttui, jos huomasi minun liikuttuvan mistään. Miksi itkeminen pitää käsittää joksikin raivoamiseksi? Ihminen voi itkeä ihan muutenkin, eikä raivota ja potkia siinä samalla, eikä itkemisen tarkoitus ole se, että sillä saa jotain huomiota tai muuta itselleen. Minä en olisi saanut itkeä edes vanhempani kuolemaa, kun se on kuulemma turhaa. Tapahtunut mikä tapahtunut. Luulen, että kyse oli vain siitä, että hän kuvitteli minun haluavan, että hän lohduttaisi minua, ja sitä hän ei osannut tehdä. Siksi oli parempi räyhätä minulle, että turha surra siinä, mennyt mikä mennyt.
Tällaisen ihmisen kanssa on ahdistavan vaikeata elää. Omia tunteitaan pitää peitellä ja mitätöidä. Ajan mittaan se ei onnistu. En jaksanut koko ketjua lukea joka kohdasta, mutta käsitin, että ap harkitsee eroamista, mutta ajatus siitä, että joutuu luopumaan paljosta, häiritsee. Ei voi ketään kehottaa tekemään niin tai näin. Mutta pitää sitä omaa mielenterveyttään ajatella. Kumppani tuskin muuttuu miksikään, paitsi ehkä pahemmaksi.