Purkautumis tekstiä riittää, kiitos jos joku jaksaa edes pikalukea ja kertoa kokemuksia elävästä elämästä :) Olen elänyt avosuhteessa noin 8v erään miehen kanssa. Hän on fiksu ja sympaattinen. Aina ollut sellainen pysyvä tukipilari, kenen seurassa on hyvä olla. Tutustuessamme olin täysi teini vielä ja aikaa myöten olemmekin molemmat muuttuneet, minä ehkä enemmän.
Jo muutama vuosi sitten aloin epäröidä yhteenmuuttosuunnitelmia, piti kokeilla olla itsenäinen ja sellainen sitoutuminen olikin hieman pelottavaa. Hassua: alussa minä halusin tiiviin loppuelämän suhteen ja hän otti rennosti ja piti määritelmiä turhina. Nyt osat on vaihtuneet. Alkoi tuntua etten seksuaalisesti enää halunnut häntä riittävästi ja se on ymmärrettävästi kova paikka miehelle. Tiedä sitten missä viiraa, hullua on että aina e-pillereitä popsien hommat sujui paremmin, vaikka muuten haluja oli vähemmän. Paussi muutti kiinnostuksen muihin suuntiin. Todella terve ehkäisykeino kun mieleen näin tuntui vaikuttavan :D Miehellä on ollut masennustaipumusta ja tämä ainakin latisti suhdetta etenkin seksuaalisesti, jokin primitiivinen puoli kun haluaa vahvaa miestä. Joka tapauksessa suhde jatkui muuten rakkaudentäyteisenä kunnes pikkuhiljaa olemme kliseisesti kasvaneet erilleen, mutta yhdessä.
Meillä ei ole kummemmin yhteisiä harrastuksia. Minä esim. rakastan liikkumista nykyään ja arvomaailma on kirkastunut ekologiseen elämään ja kasvissyöntiin, mitkä ovat hänelle etäisiä asioita. Mies on suhtautunut kaikkeen todella avoimesti ja hyväksyvästi, minä olen välillä mutissut hänen liikkumattomuudestaan ja semmoisesta. Yhdessäolo on edelleen mukavaa ja yhteisiäkin asioita on. Emme koskaan ole edes pahemmin riidelleet. Kuitenkin jo muutaman vuoden olen kokenut että teen hänestä onnettoman. Ilmassa on ollut raastavaa riittämättömyyden tunnetta, vaikka miehessä ei todella mitään vikaa ihmisenä ole. Kokeilimme minun aloitteesta paussia, jos asiat kirkastuisivat tai kipinä syttyisi uudestaan. Se vain satutti häntä ja en itsekkään osannut olla erossa, vaikka hetken oli virkistävää avata silmiä sille, mitä muuta maailmalla on tarjota teinivuosien jälkeen.
Viime ajat on sitten oltu epämääräisessä avoimessa suhteessa sillä ajatuksella, että mennään sen mukaan miltä tuntuu. Olen tavallaan jopa odottanut että hän löytää jonkun kuka rakastaa, niin kuin hän ansaitsee. Uskaltaa ja haluaa sitoutua kunnolla. Nyt sitten on ihastus kuvioissa ja todellisuus iskee kasvoille pahasti. Pelottaa että teen todella suuren virheen kun päästän hänet menemään, enkä yritä intensiivisesti elvyttää suhdetta. En halua hänen katoavan elämästäni, mutta kuvio on mitä on. En tiedä elänkö haavemaailmassa, olenko muuten vain sekaisin vai miksi on nyt niin vaikeaa lähes täydellisen miehen kanssa.
Enää en voi häntä satuttaa enempää. Alkaa olla viimeiset hetket tehdä jotakin, ellei ne menneet jo. Onko jollakin kokemuksia tämmöisistä hiipumisista? Oletteko saaneet suhteen jotenkin elvytettyä, pitkittäneet kärsimystä yrityksillä tai katuneet kun ette yrittäneet? Oletteko lopulta menettäneet rakastamanne vai pysyneet ystävinä?
Jo muutama vuosi sitten aloin epäröidä yhteenmuuttosuunnitelmia, piti kokeilla olla itsenäinen ja sellainen sitoutuminen olikin hieman pelottavaa. Hassua: alussa minä halusin tiiviin loppuelämän suhteen ja hän otti rennosti ja piti määritelmiä turhina. Nyt osat on vaihtuneet. Alkoi tuntua etten seksuaalisesti enää halunnut häntä riittävästi ja se on ymmärrettävästi kova paikka miehelle. Tiedä sitten missä viiraa, hullua on että aina e-pillereitä popsien hommat sujui paremmin, vaikka muuten haluja oli vähemmän. Paussi muutti kiinnostuksen muihin suuntiin. Todella terve ehkäisykeino kun mieleen näin tuntui vaikuttavan :D Miehellä on ollut masennustaipumusta ja tämä ainakin latisti suhdetta etenkin seksuaalisesti, jokin primitiivinen puoli kun haluaa vahvaa miestä. Joka tapauksessa suhde jatkui muuten rakkaudentäyteisenä kunnes pikkuhiljaa olemme kliseisesti kasvaneet erilleen, mutta yhdessä.
Meillä ei ole kummemmin yhteisiä harrastuksia. Minä esim. rakastan liikkumista nykyään ja arvomaailma on kirkastunut ekologiseen elämään ja kasvissyöntiin, mitkä ovat hänelle etäisiä asioita. Mies on suhtautunut kaikkeen todella avoimesti ja hyväksyvästi, minä olen välillä mutissut hänen liikkumattomuudestaan ja semmoisesta. Yhdessäolo on edelleen mukavaa ja yhteisiäkin asioita on. Emme koskaan ole edes pahemmin riidelleet. Kuitenkin jo muutaman vuoden olen kokenut että teen hänestä onnettoman. Ilmassa on ollut raastavaa riittämättömyyden tunnetta, vaikka miehessä ei todella mitään vikaa ihmisenä ole. Kokeilimme minun aloitteesta paussia, jos asiat kirkastuisivat tai kipinä syttyisi uudestaan. Se vain satutti häntä ja en itsekkään osannut olla erossa, vaikka hetken oli virkistävää avata silmiä sille, mitä muuta maailmalla on tarjota teinivuosien jälkeen.
Viime ajat on sitten oltu epämääräisessä avoimessa suhteessa sillä ajatuksella, että mennään sen mukaan miltä tuntuu. Olen tavallaan jopa odottanut että hän löytää jonkun kuka rakastaa, niin kuin hän ansaitsee. Uskaltaa ja haluaa sitoutua kunnolla. Nyt sitten on ihastus kuvioissa ja todellisuus iskee kasvoille pahasti. Pelottaa että teen todella suuren virheen kun päästän hänet menemään, enkä yritä intensiivisesti elvyttää suhdetta. En halua hänen katoavan elämästäni, mutta kuvio on mitä on. En tiedä elänkö haavemaailmassa, olenko muuten vain sekaisin vai miksi on nyt niin vaikeaa lähes täydellisen miehen kanssa.
Enää en voi häntä satuttaa enempää. Alkaa olla viimeiset hetket tehdä jotakin, ellei ne menneet jo. Onko jollakin kokemuksia tämmöisistä hiipumisista? Oletteko saaneet suhteen jotenkin elvytettyä, pitkittäneet kärsimystä yrityksillä tai katuneet kun ette yrittäneet? Oletteko lopulta menettäneet rakastamanne vai pysyneet ystävinä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tunnut eläväs jossain Mikä-mikä-maassa, jossa kipinät ja kemiat määräävät teidän suhteen kulun. Parisuhde on yhtäkuin sitoutuminen. Se että jos ei oo kipinää niin ei tarkoita että nyt en rakasta ja meidän pitää erota. Suurin osa ajasta on sitä arkea. Ja ei suhde oo suuria tunteita vaan tasaista tallaamista. Kuolema, häät, syntymäpäivät jne. aiheuttaa niitä suuria tunteita.
Eli kannattais alkaa kääntää katse sisäiseen maailmaan ja kasvaa pois tuosta kypmättömyydestä.
Niin ja miehes ei ole täydellinen. Jos kauheesti saa sanoa niin ei ainakaan masentunut ihminen ole täydellinen jonkin pinnallisten ihmisten silmin. Minä taas ajattelen että masennus on "mahdollisuus" kasvaa aitoon minään.
Kiitos vastauksesta. Tuo taitaa olla ihan totta että mikä mikä maassa elän vähän liikaa :( Luulen että jostakin muusta syystä epäröinti ja sitoutumiskammoisuuteni kuitenkin tulee, vaikka voihan olla ettei se johtu millään tavalla suhteesta vaan minusta. Näin taitaa ollakkin, vaan mitä asialle voi tehdä.. Puhtaalla järjellä ajateltuna teen ison virheen, mutta nyt on tullut luotettua näihin epämääräisiin epäröinteihin. Huoh, hukassa..
Uudessakin suhteessa tulet todennäköisesti törmäämään aikaa myöten samaan ongelmaan. Ei se vaihtamalla parane. Itse jätin ihanan miehen näin jälkeenpäin ajateltuna ja sain väkivaltaisen narsistisen miehen tilalle, aikaa myöten sekopää luonne vasta paljastui. Ihana mies vietiin heti ja tiedän että se on naimisissa tällä hetkellä. Nyt elän yksin ja kyllä kaduttaa kun jätin hyvän miehen, luu jäi käteen...
Älä huoli! Minullekin kävi aikanaan juuri niin. Kunnollinen pitkä suhde päättyi omasta halustani. Mies löysi heti uuden naisen, ja ovat edelleen yhdessä. Minä rämmin muutaman vuoden helvetissä sairaan ja omistushaluisen narsistin kanssa. Tuskaa. Sen eron jälkeen ajattelin, ettei musta Ole enää mihinkään eikä mua kukaan enää huolis...
Toisin kävi!! Pari vuotta sinkkuna ja tapasin upean miehen, jonka kanssa olen onnellisempi kuin koskaan! Eikä ole ihan alun huumaa enää, kun yhteinen perhe on ollut jo 5 vuotta.
Lähet nyt vaan litoon. Ei ole oikea mies sulle. Tod. nakkaa e-pillerit roskiin, ota rennon selibaatti-sinkkuilun kannalta puoli vuotta elämästäsi ja vasta ensi vuonna ratkaiset kiinnostaako seurustelu ja jos niin kenen kanssa. On suuri virhe ottaa tylsä, passiivinen mies vain koska hänessä ei ole suurta vikaa. Masennus saattaa olla heijastusta teidän suhteenne epäsuhdasta, hänen alakuloaan kun ei pysty olemaan tarpeeksi hyvä mies sinulle. Eli terapeuttisinta hänelle on päästää hänet menemään, seuraavalla kapakkareissulla sinkkuna hän ehkä löytää jonkun joka arvostaa ja rakastaa häntä vilpittömästi.
Siis: ei mitään puolinaista soutamista ja huopaamista vaan ilmoita että olet tehnyt päätöksesi ja haluat lopullisen eron.
Tuota juuri pelkään että ei vaihtamalla parane. Enkä vaihtaa tavallaan haluakkaan, mutta en myöskään sitoutua. n52 kiitos! Ehkä juuri ne sanat mitä tarvitaan. Monesti miettinyt johtuuko miehen masentuneisuus suhteesta kun se on häntä paljon surettanut. Ja se onni mikä heijastuu kun uusi ihastuminen on tapahtunut, olen onnellinen hänen puolestaan. Silti meinaa pelottaa vuosien jälkeen tämä uusi tilanne.