Onko aviopuolisoilla oltava yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Tai ylipäätään mitään yhteistä.
Meillä on: (asuntovelkainen) omakotitalo ja lapset. Siinä ne.
Emme tee yhdessä mitään. Perhe on koolla ruokaillessa. Tai minä ja lapset - mies on työssä. Huomasin tekeväni asioita yksin. Käyn työssä (siellä työkaverit). Käyn kaupassa yksin. Laitan perheen ruuat yksin (mies töissä). Myös viikonloppuisin. Harrastan yksin. En tapaa vapaa-ajallani ihmisiä, en ole sosiaalinen. En vietä aikaani somessa. Emme liiku julkisesti yhdessä. Emme käy yhdessä esim. syömässä, elokuvissa, tapahtumissa, lomilla, tms. Vietämme lomat kotona. Emme ole olleet kahdenkeskisellä lomilla. "Lomailu" ihmisen kanssa, jota eivät juttuni kiinnosta, arveluttaa. Meillä on erilainen ajattelutapa. Hän on älykkö, minä en. En tajua asioita. Kiinnitän huomiota pikku- ja sivuseikkoihin. En osaa nähdä suuria kokonaisuuksia tai sitä, mikä on tärkeää. En tajua matematiikkaa. Teen virheitä, mokia. Mies harvemmin. (Osaajan ja menestyjän rinnalla tunnen itseni huonoksi, vaikka ei pitäisi verrata). Olen pohjimmiltani negatiivinen ihminen. Hän on myönteinen onnistuja.
Työ saa mieheni jakamattoman huomion. Minä mietin työssänikin lapsia ja ruuanlaittoa. En osaa keskittyä työhöni, josta en ole innostunut.
Ollaan oltu naimisissa 18 vuotta. Mies tekee paljon työtä. Hänellä on kaverinsa ja harrastuksensa. Kotona ollessa luen, mies katsoo telkkaria. Kun luen, niin proosaa. Mies lukee - kun ylipäätään lukee - tutkimuksia, ammattikirjallisuutta, harrastelehtiä. (Ymmärrän toki, että kirjallisuusmaku vaihtelee). Kävelyillä, lenkeillä käyn yksin, jne. En jaksa olla kiinnostunut mieheni jutuista. Hän ei ole kiinnostunut minun asioistani. Hän ei ole kysy mitä minulle kuuluu, tai miten työpäivä meni, tms. En tiedä, kysyvätkö muutkaan miehet.
Minun ei tarvitse kysellä päivän kuulumisia, koska mies kertoo auliisti työasioitaan - ei muuta - kuin olisin hänen äitinsä. Nimittäin lapset kertovat minulle (vielä) oma-aloitteisesti koulupäivän tapahtumat, tms. Olen kuuntelija. Sen sijaan minua ei kukaan (jaksa) kuunnella. Olen rasittava. Jos joku sattuu kysymään, kuinka voin, niin alan hätäpäissäni puhua, puhua, puhua tauotta - kun joku kerrankin on kiinnostunut minusta tai mielipiteistäni. Aloitan aina "kiitos kysymästä" -fraasilla, jos joku todella kysyy minulta vointiani, mielipidettä. Mies ei kysele. Olen itsestäänselvyytenä otettava, näkymätön keski-ikäinen nainen - joka valittaa usein.
Olenkin vähentänyt puheen minimiin. Mm. joulu- ja synttärilahjat ostan itse itselleni. Vuosia odotin, että mies "ottaisi aikaa joululahjan miettimiseen" kiireisen työn lomassa. Ei. Hän mieluiten kirjoittaa ylös toiveita - ja ostaa ne sitten. Kätevää, tehokasta. Ei tarvitse miettiä.
Havahduin pohtimaan, mitä toiset pariskunnat tekevät yhdessä. Vai tekevätkö mitään. En tiedä. En kysy naisystäviltäni. Olen sulkeutunut. Mutta viime aikoina yksinolo - henkinen, fyysinen - on alkanut väsyttää. En halua mitään fyysistäkään mieheni kanssa.
En osaa sanoa, ollenko onnellinen. En ole onnetonkaan. En tiedä, mitä odotan mieheltäni. En oikeastaan mitään. Miten pitkälle erillisyys voi mennä avioliitossa? Olen itsenäinen, omat rahat, oma työ. En tiedä keneltä kysyisin avioliitoista yleensä. "Avautuminen" tälle palstalle anonyymina on helpompaa.
Meillä on: (asuntovelkainen) omakotitalo ja lapset. Siinä ne.
Emme tee yhdessä mitään. Perhe on koolla ruokaillessa. Tai minä ja lapset - mies on työssä. Huomasin tekeväni asioita yksin. Käyn työssä (siellä työkaverit). Käyn kaupassa yksin. Laitan perheen ruuat yksin (mies töissä). Myös viikonloppuisin. Harrastan yksin. En tapaa vapaa-ajallani ihmisiä, en ole sosiaalinen. En vietä aikaani somessa. Emme liiku julkisesti yhdessä. Emme käy yhdessä esim. syömässä, elokuvissa, tapahtumissa, lomilla, tms. Vietämme lomat kotona. Emme ole olleet kahdenkeskisellä lomilla. "Lomailu" ihmisen kanssa, jota eivät juttuni kiinnosta, arveluttaa. Meillä on erilainen ajattelutapa. Hän on älykkö, minä en. En tajua asioita. Kiinnitän huomiota pikku- ja sivuseikkoihin. En osaa nähdä suuria kokonaisuuksia tai sitä, mikä on tärkeää. En tajua matematiikkaa. Teen virheitä, mokia. Mies harvemmin. (Osaajan ja menestyjän rinnalla tunnen itseni huonoksi, vaikka ei pitäisi verrata). Olen pohjimmiltani negatiivinen ihminen. Hän on myönteinen onnistuja.
Työ saa mieheni jakamattoman huomion. Minä mietin työssänikin lapsia ja ruuanlaittoa. En osaa keskittyä työhöni, josta en ole innostunut.
Ollaan oltu naimisissa 18 vuotta. Mies tekee paljon työtä. Hänellä on kaverinsa ja harrastuksensa. Kotona ollessa luen, mies katsoo telkkaria. Kun luen, niin proosaa. Mies lukee - kun ylipäätään lukee - tutkimuksia, ammattikirjallisuutta, harrastelehtiä. (Ymmärrän toki, että kirjallisuusmaku vaihtelee). Kävelyillä, lenkeillä käyn yksin, jne. En jaksa olla kiinnostunut mieheni jutuista. Hän ei ole kiinnostunut minun asioistani. Hän ei ole kysy mitä minulle kuuluu, tai miten työpäivä meni, tms. En tiedä, kysyvätkö muutkaan miehet.
Minun ei tarvitse kysellä päivän kuulumisia, koska mies kertoo auliisti työasioitaan - ei muuta - kuin olisin hänen äitinsä. Nimittäin lapset kertovat minulle (vielä) oma-aloitteisesti koulupäivän tapahtumat, tms. Olen kuuntelija. Sen sijaan minua ei kukaan (jaksa) kuunnella. Olen rasittava. Jos joku sattuu kysymään, kuinka voin, niin alan hätäpäissäni puhua, puhua, puhua tauotta - kun joku kerrankin on kiinnostunut minusta tai mielipiteistäni. Aloitan aina "kiitos kysymästä" -fraasilla, jos joku todella kysyy minulta vointiani, mielipidettä. Mies ei kysele. Olen itsestäänselvyytenä otettava, näkymätön keski-ikäinen nainen - joka valittaa usein.
Olenkin vähentänyt puheen minimiin. Mm. joulu- ja synttärilahjat ostan itse itselleni. Vuosia odotin, että mies "ottaisi aikaa joululahjan miettimiseen" kiireisen työn lomassa. Ei. Hän mieluiten kirjoittaa ylös toiveita - ja ostaa ne sitten. Kätevää, tehokasta. Ei tarvitse miettiä.
Havahduin pohtimaan, mitä toiset pariskunnat tekevät yhdessä. Vai tekevätkö mitään. En tiedä. En kysy naisystäviltäni. Olen sulkeutunut. Mutta viime aikoina yksinolo - henkinen, fyysinen - on alkanut väsyttää. En halua mitään fyysistäkään mieheni kanssa.
En osaa sanoa, ollenko onnellinen. En ole onnetonkaan. En tiedä, mitä odotan mieheltäni. En oikeastaan mitään. Miten pitkälle erillisyys voi mennä avioliitossa? Olen itsenäinen, omat rahat, oma työ. En tiedä keneltä kysyisin avioliitoista yleensä. "Avautuminen" tälle palstalle anonyymina on helpompaa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Yhteistä sen verran, että molemmat ovat tyytyväisiä tai ainakin vain vähän tyytymättömiä.
Tuttavapiirissämme on kaksi äärimmäistä esimerkkiä.
Toisessa yli 20-vuotta seurustelusuhteessa ollut pari matkustavat yhdessä kaikki lomansa. Ei mitään muuta näkyvästi yhteistä. Omat asunnot ja ko. nainen sanoi, ettei hän ota ketään asumaan kanssaan.
Toinen pariskunta avioitui presidentin erillisluvalla 15/19 ikäisinä. Esikoinen syntyi käytännössä saman tien. Toinen lapsi harkiten. Yksi lapsenlapsi.
Pariskunta on nyt eläkkeellä. Rouva ei ole missään vaiheessa tehnyt yhtään mitään ( todellakaan ) yksin. Ei harrastuksia, ei työpaikkamenoja, ei edes omia mielipiteitä.
Molemmat esimerkkini vaikuttavat aivan tyytyväisiltä elämäänsä.
Eivät tee mitään kaikki muutkaan. Olette suorastaan tyypillinen perhe.
Täsmentäisitkö ilmaisuasi "kaikki muutkaan"!
Siis "kaikki muutkin"? Vai joku muu tulkinta?
Teillä ilmeisesti on toimiva "perheyhtiö". Sinä hoidat kotirintaman oman työsi lisäksi ja mies omansa.
Mitähän jos alkaisit oppia jotain uutta? Sanot ettei mikään kiinnosta. Tietenkään ei kiinnosta kun ei tiedä mistään mitään! Tiedon halu on kuin nälkä: se kasvaa syödessä!
Vilkaiseppa mistä esim. miehesi on kiinnostunut; politiikka, kulttuurit, taide, ydinfysiikka...? Mikä? Ei ole mitään lakia joka kieltää sinuakin oppimasta noista lisää!
Kirjastosta saa ilmaiseksi materiaalia, samoin netti on käytettävissäsi. Tiedon saanti on niin helppoa näinä päivinä, ei tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa ja ottaa!
Miehesi aivan varmasti haluaisi kuunnella sinuakin jos sinulla on sanottavaa. Ujuta lähellä sydäntäsi olevia asioita oppimiesi sekaan, siitä se kommunikointi lähtee eteenpäin. Mistä sinä tiedät ettei miehesi ole kiinnoistunut sinun ideoistasi ellet itse ala niistä kertomaan.
Käytä lahjontaa, uhkausta, mitä tahaansa että saat miehesi kävelylenkille kanssasi. Siellä on helppo jutella niistä näistä. Vihje: ensimmäisellä kerralla mieti jo edeltäpäin iloisia, kotiinne liittyviä asioita kerrottavaksi.
Jos heti pamautat että et ole yhtään onnellinen, se kävelylenkki jää viimeiseksi!
Käytä tuon sijasta diplomatiaa: olet mestari siinä - junailethan lastesi yhteenkuuluvaisuutta!
Siitä se alkaa!
Ei ap. kirjoittanut mitään siitä, että haluaisi tehdä asioita miehensä kanssa. Ehkä tahtoo, ehkä ei. Tuo sinun vinkkisi oli kuin naistenlehtien palstalta "Näin viettelet miehesi uudelleen ja viihdytät häntä". Heh, pikkuvaimojen hommaa.
Ahaa, mutta sepä toimii! On diplomaattista, huomioonottavaa ja toista arvostavaa. Kukahan tuossa vetää pisimmän korren? DIPLOMAATTI TIETENKIN! Kokeile itse ellet usko.
Voithan sinä kutsua sitä miehen viettelykseksi ja viihdytykseksi, kuitenkin suuri osa normaaleja aikuisia ihmisiä toimii juuri noin! Oli " viettelijänä" sitten aviomies tai -vaimo. Sitä kutsutaan muualla " normaaliksi kanssakäymiseksi", ajatusten vaihdoksi ja yhteiseen tiileeen puhaltamiseksi.
Ei ole mitään sellaista "pitää" -mallia avioliitossa tai elämässä yleensäkään, vaan jokaisella ihmisellä ja parilla on valta päättää elämäntavastaan itse. Omassa liitossani (yhdessä 27 vuotta ja lapset jo maailmalla) ollaan kiinnostuneita useista samoista asioista, mutta erillisiäkin asioita on. Lomat vietämme yhdessä ja nautimme arkenakin keskustelusta ja lähellä olemisesta.
Vieraantuminen käy helposti parisuhteessa. Kuulostaa siltä, että teille on käynyt niin ja että olet vihainen miehellesi. Miehesi tekee asioita, joista nauttii, mutta sinä ilmeisesti et tee. Siinä on varmastikin yksi ongelmista. Oletko jollain tavoin kateellinen miehellesi siitä, että hän tuntuu tekevän itseään kiinnostavia asioita? Olet kertomastasi päätellen hänelle vihainen siitä, että koet hänen vähättelevän itseäsi eikä mies ota toiveitasi huomioon. Siitä pitäisi päästä puhumaan eikä hautoa asioita vai ettekö osaa jutella enää keskenänne ilman riitelyä?
Puhumattomat asiat pitäisi selvittää. Elämätön elämä surettaa vanhana, siitä ei voi syyttää puolisoa, vaan itse on vastuussa omasta tyytyväisyydestään meistä jokainen. Etsit uutta suuntaa, kun olet tyytymätön, kannattaa mennä terapiaan yksin tai yhdessä.
Jokaisen parisuhde on omanlaisensa, siis sellainen miksi puolisot sen rakentavat. Onnellisuuskin perustuu erilaisille tekijöille - jos teillä homma toimii, jollainen tuollainen taas ei toimisi. Uskon, että jokainen on välillä tyytymätön ja se, joka tekee asialla jotain ja ottaa vastuun omasta onnestaan, on yleensä tyytyväinen sekä itseensä että parisuhteeseensa.
Vaikuttaa siltä, että tunnet huonommuutta mieheesi nähden. Kärsit varmaan huonosta itsetunnosta ja siellä asialle ehkäpä pitäisi tehdä jotain? Mistä tiedät, tai tiedätkö varmasti, että kuulumisesi ja asiasi eivät kiinnosta miestäsi tai muita läheisiäsi? Ehkä oletat vain niin...?
Minusta kuulostaa kyllä pahalta, että sinuakaan ei miehesi jutut kiinnosta. Jos hän puhuu vain työstään, niin etkö voisi ohjata keskustelua esim ajankohtaisiin aiheisiin tai muuhun joka kiinnostaisi sinuakin? Jos olet asennoitunut niin, että mikään mistä miehesi kanssa keskustelet, ei kiinnosta, niin ei hyvältä kuulosta. Ei kannata myöskään olettaa, ettei miestäsi kiinnosta sinun asiasi jos niistä kerrot. Eri asia tietysti on, jos vain nariset ja valitat useimmiten. Minunkin mieheni unohtaa usein kysyä miten minun päiväni meni tms, mutta jos alan kertoa, niin kyllä hän kuuntelee ja on kiinnostunut.
Ja kyllä, mieheni kysyy tyypillisesti kuulumisia työpäivän jälkeen ja teemme yhdessä asioita. Mielestäni se on tärkeää avioliitossa.
Hei MrsNobody
Saitkin jo monta ajatustaherättävää vastausta. Mielestäni saamissasi vastauksissa oli ainakin yksi yhteinen tekijä: voit itse päättää, miten muutat olemassaolevaa vuorovaikutusta juuri tänään! Voit itse olla aloitteellinen ja kertoa tunteistasi tai vaikkapa päivän kulusta. Voit katkaista kohtaamattomuuden kierteen. Minulle tulee mieleen, että voisit vaikka mennä miehesi eteen ja pyytää häntä konkreettisesti hieromaan niskojasi. Se olisi riittävän helppo tapa lähestyä, selvä toive mitä toivot, ja kosketus kuitenkin voi tuoda yhteyttä.
Mieleeni myös tuli kertomuksestasi, että millainen on suhde omaan itseesi? Onko sinulla kohtaamattomuuden kierrettä myös itsesi kanssa? Jokin kirjoittamassasi saa tuntemaan, että olet väistynyt itsesi tieltä ja valitsemasi nimimerkkikin saa minut kysymään; kuka oikeastaan olet ja haluaisit olla?
Miten voisit vahvistaa omaa itsearvostustasi? Mitä kaipaisit, mitä tahtoisit esimerkiksi oppia? Miten voisit myös lujittaa elämänlaatuasi?
Moni keski-ikäinen kyselee elämän merkitystä omalla kohdallaan. On saanut jo työn ja lapset, perheen. Moni toive on toteutunut. Mutta miten elämä muuten maistuu? Voiko kokea olevansa subjekti, Eläjä, vai onko ajautunut objektin eli kohteen rooliin?
Miten saisi ilmaistua itseään ja kokemuksen mielekkyydestä? Mistä nautit? Tarvittaessa näitä teemoja voi pohtia esim. terapiassakin, kun kerroit, ettei oikein ystäviä ole tällaisia syvempiä kerroksia jakamaan. Tai kirjoittaa tai maalata tunnelmia itselleen kuten päiväkirjaan.
Merja, diakoni
Ääk, taas tämä kuunteleva kirkko. Hyppään nykyään nämä aina yli, naistenlehtisoopaa.
hei saisin hieroja joka toinen päivä naisen niskoja ym. mutta kertaankaan en saa vastapalvelusta, hän ei tee mitään alotteita onkosinulla siihen neuvoja kun toiveet suoraansanottuna ei AUTA!
Sinun kirjoituksesi oli ihana. Niin samanlainen tavallaan kuin oma elämäni ja samat kysymykset. Meillä ei ole mitään yhteistä mieheni kanssa, paitsi, että emme tykkää nyky-yhteiskunnan mielestämme liian vapaamielisestä kulttuurista. Tulemme erilaisista yhteiskunnista. Meillä on eri uskonto. Erilaiset luonteet. Hän tykkää liikkua kodin ulkopuolella ja on sosiaalinen. Minä olen kotikissa ja melko sulkeutunut omiin pikku ympyröihini. Hän on impulsiivinen ja minä melko pitkämielinen (oma mielipiteeni huom). Minua pohdituttaa oudot asiat. Hän on jalat maassa. Minä pelkään ja huolestun herkästi. Hän ei pelkoa käsitä. Me emme varmaan ymmärrä toisiamme lainkaan. Emme paljon vietä aikaa yhdessä. Minä hoidan kodin. Hän kuljeksii missä kuljeksii. Olen monesti yksin. Moni sanoo, että eroa, eroa. Mutta lopulta hän on se, jota rakastan. Jokin side liittää minut häneen. Joka sanoo, että eroa eroa, ei ymmärrä rakkautta ja rakkauden olemusta.
Kyse ei kai oikein koskaan ole siitä että ihmisten liittojen pitäisi olla jonkin laisia tai ihmisten pitäisi tykätä tai olla tykkäämättä samoista asioista. Liitto on hyvä jos siinä olla tyytyväisiä ja se täyttää suunnilleen ihmisen sille itse asettamat vaatimukset.
Monet kai yleensä toivovat avioliitossa myös olevan joitain yhteisiä asioita ja kiinnostuksen kohteita tai edes suhdetta lujittavia hyviä keskusteluja. Mutta ei se mikään ehto ole jos kokee tulevansa hyvin toimeen ilmankin.
Suhteiden vertailu toisten suhteisiin on yleensä aika turhaa ja hedelmätöntä.
Lapsilla hyvin, kaikki hyvin.
Olette tarpeeksi älykkäitä kumpikin. Molemmille vain tyhjät A4-pinot eteen ja vastaatte kumpikin erikseen esittämääsi kysymykseen. Sitten kokoatte YHDESSÄ molempien vastauksista yhteisen vastaavan teille sopivan vastauksen. Yhteiset tehtävät kuin tehtävät.
Keksikää vaikka yhteisiä sopimuspohjia erilaisista aiheista. Kumpikin täyttää oman osansa. Aiheita varmasti riittää ja edes jonkinlainen vaikkei tuhatsivuinen vastaus aiheisiin kuin aiheisiin helpottaa ja vähentää yksinäisyyden kokemusta erityisesti mainitun aiheen suhteen.
Kirjoittakaa/laatikaa toisillenne henk.koht todistuksia juuri tärkeistä aiheista. On sitten jotain mitä voi keräillä eläkepäivinä muisteltaviksi.
Näin täällä Suomessa. Muualla muilla kielillä.
Niin. Aiheissa Suunnistaen, ei riidellen. Tämä onkin jo teille tuttua.
aloittajalle, mihin kettuun rakastuitte toisissanne aikoinaan ? teittekö muuta yhteistä kuin naitte? mut pelasitteko golffia kalastitteko pyöräiliittekö