Toivoton tilanne. Seurusteltu pari vuotta, molemmat eronnu, molemmilla lapsia.
Mies asuu kanssani muutaman päivän viikossa. Muun ajan perheen vanhassa kodissa (eli oikeassa kodissaan..), jota täytyy ylläpitää ettei perheen teinien tarvitse muuttaa.
Minulla ja exälläni on yhteishuoltajuus ja lapset vielä pieniä eivätkä voi yksin kulkea pitempiä matkoja. En voi tietenkään riistää heitä toiselta vanhemmalta ja viedä muualle, sen takia että miehen perheen elämä säilyisi ennallaan.
Minä haluan normaalin parisuhteen missä asutaan yhdessä, voidaan suunnitella tulevaisuutta ja mielellään olisin halunnut yhteisen lapsenkin. Mies on antanut ymmärtää että nämä asiat olisi mahdollisiaja tämä on väliaikaista. Olen kyllä tuonut omat toiveeni esille aina. Pikkuhiljaa tilanne on alkanut raastaa aina vain enemmän, en pysty olemaan onnellinen. Mutta rakastan miestä enkä pysty kuvittelemaan elämää ilman häntäkään.
Mies on nyt tehnyt selväksi moneen kertaan ettei yhteinen koti olekaan mahdollinen muutamaan vuoteen ainakaan, niin kauan kun hänen lapsensa asuvat kotona. Hän ei missään tapauksessa voi hylätä lapsia (etävanhemmuus) eikä halua että lapsensa joutuisivat muuttamaan. Minä en voi lähteä ed mainituista syistä ja mielestäni se on aika kohtuuton vaatimuskin. En pysty elämään tällaisessa puolisuhteessa useita vuosia. Se tarkoittaa myös luopumista edes mahdollisuudesta saada enää yhtään lasta (ikä).
Olen alkanut ajatella välillä että mieshän on ihan idiootti. Meillä on ikäeroa ja hänellä loistava mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta tyydyttävässä suhteessa. Tämä tuhoutuu sen takia että hän ei voi muuttaa lastensa luota mihinkään. Lasten jotka tarvitsevat häntä koko ajan vähemmän (siis ajallisesti), eihän nuoret halua nyhjätä iltoja vanhempansa kanssa vaan irrottautuvat pikkuhiljaa..
Mitä helvettiä oikein teen? Tai tiedän kyllä mitä pitää tehdä mutta miten pystyn siihen. Minun lapseni tykkäävät kovasti miehestä enkä itse ole tuntenut kenenkään kanssa aiemmin yhtä paljon. Mutta en voi saada yhteistä elämää, vaikka mies oikeasti vaikuttaa rakastavan minua todella.
Mies asuu kanssani muutaman päivän viikossa. Muun ajan perheen vanhassa kodissa (eli oikeassa kodissaan..), jota täytyy ylläpitää ettei perheen teinien tarvitse muuttaa.
Minulla ja exälläni on yhteishuoltajuus ja lapset vielä pieniä eivätkä voi yksin kulkea pitempiä matkoja. En voi tietenkään riistää heitä toiselta vanhemmalta ja viedä muualle, sen takia että miehen perheen elämä säilyisi ennallaan.
Minä haluan normaalin parisuhteen missä asutaan yhdessä, voidaan suunnitella tulevaisuutta ja mielellään olisin halunnut yhteisen lapsenkin. Mies on antanut ymmärtää että nämä asiat olisi mahdollisiaja tämä on väliaikaista. Olen kyllä tuonut omat toiveeni esille aina. Pikkuhiljaa tilanne on alkanut raastaa aina vain enemmän, en pysty olemaan onnellinen. Mutta rakastan miestä enkä pysty kuvittelemaan elämää ilman häntäkään.
Mies on nyt tehnyt selväksi moneen kertaan ettei yhteinen koti olekaan mahdollinen muutamaan vuoteen ainakaan, niin kauan kun hänen lapsensa asuvat kotona. Hän ei missään tapauksessa voi hylätä lapsia (etävanhemmuus) eikä halua että lapsensa joutuisivat muuttamaan. Minä en voi lähteä ed mainituista syistä ja mielestäni se on aika kohtuuton vaatimuskin. En pysty elämään tällaisessa puolisuhteessa useita vuosia. Se tarkoittaa myös luopumista edes mahdollisuudesta saada enää yhtään lasta (ikä).
Olen alkanut ajatella välillä että mieshän on ihan idiootti. Meillä on ikäeroa ja hänellä loistava mahdollisuus rakentaa tulevaisuutta tyydyttävässä suhteessa. Tämä tuhoutuu sen takia että hän ei voi muuttaa lastensa luota mihinkään. Lasten jotka tarvitsevat häntä koko ajan vähemmän (siis ajallisesti), eihän nuoret halua nyhjätä iltoja vanhempansa kanssa vaan irrottautuvat pikkuhiljaa..
Mitä helvettiä oikein teen? Tai tiedän kyllä mitä pitää tehdä mutta miten pystyn siihen. Minun lapseni tykkäävät kovasti miehestä enkä itse ole tuntenut kenenkään kanssa aiemmin yhtä paljon. Mutta en voi saada yhteistä elämää, vaikka mies oikeasti vaikuttaa rakastavan minua todella.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei ansassa.
Kerrot parisuhteesta, jonka konkreettista toteutumista määrittelee paljolti edelliset suhteet lapsineen. Kuulen viestistäsi kaipuun, että voisitte aloittaa oman suhteenne puhtaalta pöydältä ja perustaa perheen.
Kuitenkin sinulla on edessäsi tosiasiat, faktat. Aiemmin saadut lapset vaikuttavat perusteellisesti tämänhetkiseen elämään.
Suhteenne on joutunut nyt valinnan tilaan. Kuulostaa, että kaikki valinnan vaihtoehdot sisältävät kipua: joko jomman kumman tulee etäännyttää suhteensa lapsiin tai sitten parisuhde ei voi onnistua.
Kerrot, ettet voi jatkaa puolisuhdetta vuosikausia. Voisit vielä pysähtyä tarkastelemaan omia ajatuksiasi. Miksi sinulle yhdessä asuminen on niin välttämätön? Miksi tämä tilanne ei riitä? Kuitenkin viime kädessä joudut valitsemaan (kuten jokainen ihminen) oman tärkeysjärjestyksesi. Monille omat lapset ovat se kaikkein tärkein asia elämässä, eikä ole valmis huonontamaan lasten tapaamisia.
Joudutte nyt tosiaan kumpikin keskustelemaan parisuhteenne mahdollisuuksista.
Kovasti mielelläni muistuttaisin, että älkää kärjistäkö keskustelua valtapeliksi, oli sen lopputulos mikä tahansa. Pettyneenä ihminen tulee sanoneeksi sen tapaista kuin että 'et siis välitä musta vähääkään jos et ole valmis...' mutta sellaisilla lauseilla ei ole mitään rakentavaa merkitystä, ne vain hajottavat. Tärkeämpää on katsoa elämän tosiasioita silmiin: meidän 'pelimerkit' ovat tällaisia, pystymmekö luomaan niistä yhteisen liittymisen samaksi perheeksi? Vai onko niin, että välimatkat yms faktat kuitenkin tekevät asian liian kivuliaaksi. Ihminen voi sitoutua vain siihen, minkä kokee oikeasti mahdolliseksi. Pakon tai seinää vasten painetuksi tulemisen edessä ei synny hyvää suhdetta.
Tarvittaessa voisitte hyötyä asian keskustelemisesta parisuhdeterapeutin kanssa.
Viisautta ja voimia keskusteluunne
t. Merja, diakoni
Kiitos. Kaikkihan te olette oikeassa, ensimmäinen ilmaisi vain asiansa ehkä rakentavimmin. En oikeastaan itsekään tiedä, miksi olen tyytymätön. Tietysti tähän liittyy paljon asioita, joita en viestissäni tuonut esiin. Mutta lopulta kysymys on tosiaan siitä millaisten asioiden kanssa pystyy elämään ja millaisten ei. Ja jokaisella näiden päätösten takana on omat syynsä (ja tunteensa). Jostain syystä ilmeisesti mulla on pidemmän päälle tärkeää kyetä elämään sitä parisuhdetta ja rakkautta satasella, ja sitä en vain pysty tässä kokemaan. Surullista sinänsä. Luulen, että aika tekee tehtävänsä ja ratkaisee lopulta asian. Joko tulen valmiiksi jättämään suhteen tai sitten tulen siihen tulokseen, että valitsen asiat niin kuin ne ovat enkä haihattele enempää. Prosessi on vain kivulias.
Kuinka niin mies on idiootti? Mun mielestä hienoa, että aikoo huolehtia lapsistaan niin kauan kuin ovat omillaan. Teini-ikäiset ei tietenkään tarvitse hänen jatkuvaa läsnäoloaan mutta jos hän haluaa olla läsnä heille niin sille sä et voi mitään. Eikä sun kuulukaan voida. Et sä voi pakottaa häntä valitsemaan itsesi ja lastensa välillä. Voitte hyvin tapailla silloin kun miehellä on "lapsivapaata" aikaa. Eikö osa viikkoa sun kanssa muka riitä?
Mikä pakko sun on vielä lapsia saada hänen kanssaan kun sullahan on jo lapsia? Jos mies on huomattavasti vanhempi kuin sinä niin voi olla, että hän haluaa jo vapaampaa elämää kun saa omat lapsensa omilleen. Ei jaksa enää uudelleen käydä läpi pikkulapsi vaihetta. Sillekään sä et voi mitään.
Minkä takia hänen pitäisi olla valmis muuttamaan erilleen lapsistaan vaikka sinäkään et ole? Mä en itse eronneena tajua sun ajatusmaailmaa lainkaan. Sulla on kaikki, hyvä mies, ihanat lapset ja sä vaan valitat. Nauttisit elämästäsi. Mikä kiire sulla on saman katon alle miehen kanssa?
Erittäin hyvin sanottu! Jotkut ne eivät osaa nauttia tässä-ja-nyt-elämän hyvistä antimista vaan pitää sitkuilulla ja tyytymättömyydellä pilata sekin vähä jota elämä tarjoaa.
Mies saattaa kuolla, sairastua tai lasta ei tule tai lapsi olisi vammainen, jos tulevaisuuden onnen kriteeriksi asetat yhdessä elämisen loppuiän ja yhteisen lapsen hoivaamisen. Että "sun täytyy varoo mitä sä haluut koska sä voit saada sen".
Parisuhteen onnistumiseen ei riitä se, että välittää toisesta. Myös elämäntilanteiden, tulevaisuuden haaveiden ja ympäristötekijöidenkin on oltava riittävän sopivat, jotta homma onnistuu.
Ensiksikin, sinä pystyisit elämään hyvin ilman tuota miestä. Olet elänyt ennenkin, ja voisit elää jatkossakin. Jos elämässäsi ei olisi tuota miestä, voisit myös jonain päivänä kohdata jonkun uuden, sinulle sopivamman kumppanin. Se että ajatuksissasi takerrut siihen, miten kiinni hänessä olet, estää sinua näkemästä kokonaisuutta. Ja se estää sinua luottamasta itseesi.
Vaikka miehen lapset ovat jo teinejä, se ei vähennä heidän tarpeidensa arvoa. Teini-iässä asioiden pysyvyys on hyvin tärkeää, ja mies toimii oikein, että huolehtii lastensa turvallisesta kasvusta kohti aikuisuutta. Vaikka teinit eivät enää iskän kainalossa iltojaan nyhtääkään, on henkisesti hyvin tärkeää, että heillä on tuttu paikka, läsnäoleva isä yms. Näihin asioihin he tukevat se, että uskaltavat myös kokeilla siipiään maailmalla. Jos teini esimerkiksi saa yhtäkkiä uuden pikkusisaruksen ja isän aika kuluukin vauvaa hoitaen, se voi olla kova pala...
Haaveilet vielä yhdestä lapsesta. Oletko miettinyt miksi? Sinulla on jo lapsia, ja on toki ihan ok haaveilla että olisi vielä lisääkin. Mutta ethän vain halua miehen kanssa yhteistä lasta vähääkään siksi, että se sitoisi teidän voimakkaammin yhteen? Nimittäin sitä lapsi ei tee. Olet jo eronnut lastesi isästä, joten tiedät realistisesti että niin voi käydä. Kenelle tahansa. Toisessa liitossa erojen suhteellinen määrä on sitäkin suurempi. Vasta kolmannessa ja neljännessä liitossa erojen suhteellinen määrä vähenee, ja se johtunee siitä, että elämänkokemuksen kautta ihmiset oppivat vihdoin ymmärtämään mitä oikeasti haluavat, ja että oma onni ei ole toisen vastuulla. Toiseen liittoon asetetaan huimasti paineita ja odotuksia. Ei millään haluta epäonnistua toista kertaa, ja siksikin juuri kuitenkin epäonnistutaan. Tehdään hädällä lisää lapsia että pysyttäis yhdessä, eikä olla liian vanhoja, mutta lähtökohdat on heikot. Kuten on teilläkin nyt.
Huomaat kyllä, että mies ei jaa haaveita kanssasi samalla tavalla. Hän varmasti välittää sinusta, sitä en epäile. Ja sinäkin välität hänestä. Eihän se ongelma olekaan siinä. Mikäli sinulle riittäisi tapailusuhde, niin ehdottomasti teidän kannataa jatkaa yhdessä. Mutta älä esitä vaatimuksia millekään muulle. Ja jos kaipaat ennemmin jotain muuta, sinun on parempi olla tovi yksin.
Sinun lapsesu kiintyvät tuohon mieheen koko ajan enemmän. Sun on aika tehdä päätöksiä. Jos deittailu riittää, ala nauttimaan nykyisestä elämäntilanteesta! Älä odota minkään muuttuvan, äläkä haaveile enää lapsesta. Jos sen sijaan siihen et pysty, niin eroa heti. Se on hyväksi pitkässä juoksussa sekä lapsillesi, sinulle että miehelle. Voitte hyvin päättää suhteen asiallisesti ja ilman draamaa. Molempia varmasti odottaa mukava elämä, ilman toisianne.
Se ei tee miehestä idioottia, että hän haluaa eri asioita kuin sinä. Hän on saanut kokea pikkulapsiajat jo kauan sitten aiemmassa parisuhteessaan. On inhimillistä että hän haluaa nyt, eri ikäisenä ja eri elämäntilanteessa, eri asioita. Hän voi kaivata aikaa omille harrastuksille, viettää vapaampaa aikaa kumppanin kanssa, keskittyä uraan... Tai mitä tahansa. Se on ihan ok, eikä se tee hänestä idioottia.
Etkä sinäkään ole idiootti. Sinä vain toivot eri asioita, ja sekin on ok.