Voiko nainen mennä naimisiin ilman rakkautta, tässäpä kysymys ? Oman pitkän avioliittoni päätyttyä kuulin ex. kuulin vaimoni ystävän kautta vaimoni todenneen hänelle, ettei hän koskaan ollut rakastanutkaan minua. Nuori kun oli aikoinaan, hänellä oli tarve löytää joku kelvollinen mies ja perustaa perhe tämän kanssa, paine tähän oli taustalla, kun samaan aikaan muutkin hänen ystävättärensä avioituivat. Minä sitten satuin osumaan tämän nuoren viehättävän naisen kohdalle, jonka kanssa perustin perheen, tehtiin lapset ja ostettiin koti. Kun lapset lensivät pesästä päätti hän jatkaa matkaansa ja sanoi avioliittomme irti ja lähti laastarin voimin. Jäin siinä hämmentyneenä tilannetta ihmettelemään, kun avioliittomme oli kuitenkin oman käsitykseni mukaan tavanomainen kahden ihmisen kohtuullisen hyvä liitto, johon mahtui myös paljon elämänmakuista elämää. ( Väkivaltaa, alkoholiongelmia tms meillä ei suhteessa ollut ja asioita tehtiin myös yhdessä )
Ymmärrän toki näin jälkeenpäin, että hän lähti jos hän ei koskaan rakastanutkaan, mutta ihmettelemään jäin miksi ihmeessä nainen avioituu jos ei alunperinkään ole toista rakastanut ja voiko ihminen todella toimia näin kylmästi, onko tällainen yleistä vai mistä on ollut kysymys ? Itse avioiduin hänen kanssaan rakkaudesta ja olin sitoutunut elämän mittaiseen avioliittoon, itse en olisi kyennyt avioitumaan ilman rakkautta. Avioliittoon meillä ei ollut mitään pakottavaa syytä/ raskautta tms. mutta hän oli se kuka pikaisesti halusi perhe-elämän kulissit ympärilleen, avioliittoon mentiin aika vauhdilla ja lasten lähdettyä halusi myös pesän rikkoa, olla lähtijä ja pistää kulissit nurin. Teatteria siis koko avioliitto hänen puoleltaan ?
Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksia tähän minua askarruttavaan kysymykseen naisilta, voiko nainen mennä avioliittoon ilman rakkautta vain saadakseen kulissit elämälleen ?
Ymmärrän toki näin jälkeenpäin, että hän lähti jos hän ei koskaan rakastanutkaan, mutta ihmettelemään jäin miksi ihmeessä nainen avioituu jos ei alunperinkään ole toista rakastanut ja voiko ihminen todella toimia näin kylmästi, onko tällainen yleistä vai mistä on ollut kysymys ? Itse avioiduin hänen kanssaan rakkaudesta ja olin sitoutunut elämän mittaiseen avioliittoon, itse en olisi kyennyt avioitumaan ilman rakkautta. Avioliittoon meillä ei ollut mitään pakottavaa syytä/ raskautta tms. mutta hän oli se kuka pikaisesti halusi perhe-elämän kulissit ympärilleen, avioliittoon mentiin aika vauhdilla ja lasten lähdettyä halusi myös pesän rikkoa, olla lähtijä ja pistää kulissit nurin. Teatteria siis koko avioliitto hänen puoleltaan ?
Olisi mielenkiintoista kuulla vastauksia tähän minua askarruttavaan kysymykseen naisilta, voiko nainen mennä avioliittoon ilman rakkautta vain saadakseen kulissit elämälleen ?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Voi mennä mutta jossakin vaiheessa kun huomaa että toinen on itselle vain se "second best" niin on pakko lähteä liitosta. Voi myös olla niin että ei tiedä mitä rakkaus on ennenkuin se kohdalle sattuu ja on harmillista mikäli se sattuu papin aamenen jälkeen...
Ani harva menee naimisiin kokonaan ilman rakkautta? Eiköhän aika moni tunne ainakin kumppanuuden rakkautena? Rakkaus, miten ikinä sen kokeekin, muuttaa elämän varrella muotoaan, se voi kuollakin kokonaan. Ihminen ajattelee rakkaudesta parikymppisenä erilailla kuin parinkymmen vuoden päästä. Joskus rakkaus monista syistä voi myös vaihtua suorastaan inhoksi puolisoa kohtaan, tai pelkästään välinpitämättömyydeksi. Jotkut ovat naimisissa ilman rakkauttakin, vuosikaudet, elämän loppuun asti. Hyvä niinkin, jos kumpikaan ei kaipaa rakkautta.
Itsekin ajattelin ex-liitostani ohimenevän hetken "en koskaan rakastanut exää". Kun muistelin vuosia, ja taas vuosia taaksepäin, muistin rakastaneeni. Mutta rakkaus tuolloin, ajat sitten, oli täysin erilaista kuin mitä sillä hetkellä ajattelin rakkaudesta. Samoin ex muuttui vuosien varrella aikalailla vastakohdakseen.
Hyviä näkemyksiä. Todennäköisesti teiltä
puuttui suhteestanne
vuorovaikutus taidot ja toistenne keskinäinen arvostus ja anna kun arvaan, sinä olit se lähtijä ?
Välikommenttina: vuorovaikutustaidot ei synny tyhjästä. Pari voi vaikuttaa niihin huomattavankin paljon, JOS niin haluaa ja siihen pystyy. Jos taas toinen ei edes halua/pysty, suhde kuolee. Arvostuksen kanssa on vaikeampaa. Siihen tarvitaan aika saumatonta keskinäistä vuorovaikutusta, tahtoa, ymmärrystä, empatiaa. Parisuhteessa toisen arvostus tärkeintä. Ei vuorovaikutustaidot, rakkaus, hellyys eikä mikään muukaan.
Menin rakkaudesta, ehkäpä enemmän välittävä tuleekin juuri jätetyksi. Exäni uusi nainen antoi minun ymmärtää, ettei mieheni ollut koskaan rakastunut minuun. Oletan, että puolisoni oli samaa mieltä. En minäkään pystynyt aina puolisoani rakastamaan. Hän oli juuri yhtä ikävä, kuin täällä puolisoistaan eronneet naiset kertovat syiksi. Siksi suurella varmuudella oletan, että toiseen rakastuminen tekee niistä syyn eroon. En osaa olla hyvilläni, että exäni jätti minut, vaikka oli kanssansa oli näin ikävä olla. Ei näytä kukaan sen kummempi olevan kun arki saapuu parisuhteeseen.
Miksi edes mennä naimisiin tai seurustella jos ei toista rakasta :)
Sellaista se elämä nuorena on! Seurustelua! Tyypit vain vaihtuvat, sitten yhden kanssa tulee lapsi ja tyyppi sanoo, että naimisiin pitää sukulaisten takia mennä. No, siinä se naimisiin menokin, opiskelun ym. elämän jatkona menee, mitään sen ihmeellisimpiä ajattelematta. En itse ajatellut koskaan naimisiin menevänikään. Ei tuntunut järkevältä!
Eihän se sitten järkevää ollutkaan, kun rakastuin toiseen ja viisi vuotta seurustelin hänen kanssaan. Olin hakenut avioeroa jo parin aviovuoden jälkeen, mutta se tuntui vanhan avioliittolain puitteissa niin hankalalta. Oikeusaputoimistossakin virkailija sanoi, että puhukaa keskenänne, kun olette naimisissakin, mutta ei ollut mitään puhuttavaa ja hiljaa itsekseni ajattelin, että pyöriköön nurkissa siihen asti, kun porukkaa riittää, jos joskus olemme jäämässä kaksin, niin sitten on eron aika.
Siinä se sitten yli kaksikymmentäviisivuotta meni ja sitten yhtenä aurinkoisena kesäaamuna Hesarista hopeahääpäiväonnitteluja lukiessani ajattelin, että tänään on se päivä ja soitin oikeuteen, että miten toimin ja siellä virkailija sanoi, että haet vaan monisteet ja niihin nimet alle ja juttu on ohi.
Otin samantien ykkös- ja kakkosvaiheen monisteet ja pyysin niihin molempiin tyypin nimmarit ja kiikutin ykkösvaiheen hakemukset heti takaisin virkailijalle. Kakkosvaiheen paperit vein heti ykkösvaiheen umpeuduttua ja tuomio avioerosta tulikin sitten nopeasti.
Siinä sekin aika sitten meni, eivätkä päätökset kaduta, vaikka kaikenlaisiin päähänpistoihin sitä nuorena lähtee mukaan!
Olisikin saanut "tyypiltä" nimmarit molempaan papruun... mutta kun ei. Tyyppi itselleen uskollisena vetkutteli siinäkin asiassa. Niin kuin liitossakin.
Sitä vaan jäin ihmettelemään miten joku viitsii ja kykenee feikata sekä vedättää toista ja leikkiä siinä samalla perhettä yli 20 vuotta jos ei kuitenkaan ole sitoutunut toiseen sydämmessään. Samallahan siinä on suomeksi sanottuna kuset.. puolisoa, lapsia, omaisia, sukulaisia jne. Kylmää touhua sanon minä.. en kykenisi itse moiseen touhuun, mutta ehkä tämä palveli häntä niin kauan kuin siitä oli
hänelle hyötyä ( ? )
Eihän nyt hyvänen aika kukaan feikkaa yli kahtakymmentä vuotta! Mutta ihmiset muuttuvat. Siitä teilläkin on ennen muuta kyse. Kuten jo sanoinkin "aika on kävellyt suhteenne ohi."
Jatkan vielä. Elämässä ei mikään muu ole varmaa paitsi muutos (ja kuolema). Suhteessa molempien pitäisi muuttua samaan suuntaan, ainakin suurin piirtein, muuten seuraa ongelmia. Jokainen meistä tietää, ettei pari muutu aina samaan suuntaan, vaan sukset menevät ristiin. Jopa niin pahasti, että vähintään toinen ei tahdo jatkaa liitossa.
Niin. Viimeaikoina olen pohtinut kaikenlaista. Tuohon "feikkaamiseen" sanon, ettei se ole sitä, vaan ainoastaan sinun ajattelutapasi. liittoja on joka lähtöön. Hyvin harva ihminen on itseasiassa sydämestään sitoutunut puolisoonsa. Sitäkin useampi on sitoutunut kotitaloonsa, tai siihen, ettei ajattele, ei kyseenalaista mitään. Ollaan vain niin kuin on totuttu/on yleisenä tapana. Luinpa joskus tutkimuksenkin, jossa juuri tällaiset puolisot eroavat kaikkein harvimmin. Riski eroon on vain se, että toinen alkaa ajatella. Tai rakastuu. Se on kova paikka jätetylle, joka olisi kovin mieluusti jatkanut liittoa niin kuin on totuttu ja yleisenä tapana.
Jossakin kommentoinnissa, jossa kirjoitin pitkän avioliiton johtuvan laiskuudesta, niin sain heti hyvin kärkkäitä kannanottoja, vaikka itse olen nähnyt sen tosielämässä.
Itse olen sanonut avioeron syyksi "itsenäistymisen", mikä on osittain tottakin, vaikka oikea syy onkin, ettei olisi oikeasti koskaan pitänytkään mennä naimisiin. En silloin ajatellut koko juttua ja sen merkitystä ja leimaavaa symboliikkaa, jonka koin ahdistavaksi alusta asti. Avioliitto! Rouva! Täysin käsittämätöntä!
Tervehdys!
Kommentti tuohon "Itse olen sanonut avioeron syyksi "itsenäistymisen", mikä on osittain tottakin, vaikka oikea syy onkin, ettei olisi oikeasti koskaan pitänytkään mennä naimisiin. "
Sinulla on näin. Toisilla toisin, kuten minulla. Erosin 27 vuoden liiton/yhdessäolon jälkeen. En sano sitä itsenäistymiseksi, mutten myöskään kadu liittoa. Se oli valinta, joka oli aikansa oikein hyväkin.
Näin on ja sopiva seura tekee kaltaiseksi,siitä se ihanuus alkaa. Ensi ihastumisen jälkeen tulee arki ja sitten jätetyksi. Silloin miettii ja itkee.
Tottakai voi. Monessa maailmankolkassa avioliitto on paljon enemmän sopimus, asumismuoto, instituutio, kulisseja = teatteria kuin rakastava ihmissuhde.
Länsimaissa on tyypillistä parikymppisenä etsiä itselleen puoliso, jonka kanssa perustetaan perhe. Ellei suhdetta saada päivitetyksi matkan varrella uuteen muotoon, kumppanuuteen, erotaan ja etsitään sellaiseen sopivampi kumppani. Tottahan on myös, että parikymppisenä on hyvinkin erilainen ajatusmaailma, tarpeet, toiveet kuin esim. nelikymppisenä. Todennäköisesti vaimosikin on ollut alkujaan täysin sitoutunut liittoonne, mutta aika on kävellyt suhteenne ohi. Niin vain joskus tuppaa käymään.