Näkökulmia sitoutumisesta avoimessa suhteessa?

Minulle ehdotettiin avointa suhdetta. En osannut sanoa mitään ja yritän perehtyä aiheeseen. Aluksi ajatus tuntui minusta jopa jännältä, mutta nyt se ahdistaa: mitä enemmän luen avoilijoiden juttuja, sitä enemmän haluan ettei minua koskaan osallisteta niihin touhuihin.

Mikä eniten haittaa on, että tuntuu, että avoilijoilla menee vapaaehtoinen sitoutuminen ja vastuunotto usein pahasti sekaisin kontrollin kanssa. Musta ne on kaksi eri asiaa, onko teistä, avoilijat? Miten teillä keskustellaan tästä? Miten te ajattelette?

Sitoutuminen on musta sitä, että itse haluaa toimia niin, että toisella on hyvä. Eli otetaan vastuu myös omien toimien vaikutuksesta toiseen. Tietty joissain rajoissa: jos homma alkaa itselle vahingolliseksi, pitää siitä luopua. Vähän niin kuin lemmikin omistaminen: koira lenkitetään sateessakin vaikka mieluummin olisi sisällä, koska se on oma koira, mutta jos sille tulee pahasti allergiseksi, pitää sille etsiä uusi koti. Kahden aikuisen suhteessa pitää musta molempien haluta sitoutua vapaaehtoisesti ja molemmilla pitää olla fiilis että siitä tulee enemmän hyvää. Se luottamus mikä avoimissa suhteissa minusta rikotaan on luottamus siihen, että toinen on sitoutunut, ei niinkään luottamus siihen, että toinen puhuu totta tai että toinen ei pitäisi minusta. Ja luottamus sitoutumiseen on minusta olennaisempi kuin luottamus vaikka rehellisyyteen!

Kontrolli taas on sitä, että toinen asettaa ehtoja ja sääntöjä, vaikka että ei saa halata kaveria tai harrastaa sen kanssa seksiä tai pitää viedä roskat joka päivä että suhde jatkuu. Ja tuntuu että avoimissa suhteissa suljetut ajatellaan kokonaan tän kautta: toinen kontrolloi, tulee oman päätäntävallan reviirille, en suostu, haluan siitä vapaaksi. Samalla kuitenkin siiretään vastuu ulkopuolisista suhteista ja omasta toiminnasta toiselle ja lopetetaan yhteinen ajattelu, kun asetutaan toista vastaan.

Meillä toinen sanoi että pystyy kyllä suljettuun suhteeseen mutta tuntuu, että hän ajattelee sitä silti kontrollina ja rajoitteena eikä vapaaehtoisena sitoutumisena. Sanoo muun muassa että useimmat kieltää ulkopuoliset suhteet ja että se on normaalia, mutta en mä olisi niitä kieltämässä! Sen sijaan toivon, että tässä huomioitais se, että ajatus aiheuttaa itselle niin hirveitä riittämättämyyden ja kelpaamattomuuden tunteita, etten itseni takia halua ottaa niitä jatkuvaksi osaksi arkea. Itseä taas ahdistaa ihan valtavasti se, etten voi luottaa siihen että omat negatiiviset tunteet ja pelot laskettais kokonaisuuteen ja pyrittäis siihen, että tämä on molemmille hyvä (= sitoutuminen).

Onko siis ainoa vaihtoehto lähteä kokonaan, kun oikeasti ajatellaan niin eri tavalla? Nykytilanne on sietämätön, näen painajaisia että odotan toista ja hän vastaa viestillä tulevansa kun on lopettanut seksin muualla. Pystyttekö te avoilijat saamaan kiinni ajatuksesta? Mitä ajattelette sitoutumisen ja kontrollin eroista? Miten huomioitte toisen huonon olon, vai onko se vain välttämätön osa arkea? Ajatteletteko olevanne sitoutuneita? Uusia näkökulmia?