Se mies en ole minä vaan eksäni. Juttumme alkoi satumaisesti, minä vain kirjoitin pari hassua sanaa netissä ja luulin, että juttelisimme hetken ja sitten jatkaisimme elämää.
Yllättäen huomasimme, että tulemmekin juttuun aivan älyttömän hyvin. Mielipiteet, taustat, huumori, kaikki vain kolahti ja lujaa.
Yhtäkkiä suunnittelimme jo tapaamista, mutta se ei ollut mahdollista heti.
Kelataan siihen hetkeen kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kävelimme, nauroimme ja juttelimme. Tulimme käymään kotonani. Asiat etenivät niin, että lopulta mies vietti luonani kokonaisen viikonlopun. Hän oli ehkä maailman kiltein ja suloisin, halaili takaapäin ja heräsin aamulla huomaamaan, kuinka hän katsoi minua hymyillen.
Viestittelimme aamusta iltaan niehen lähdettyä (ja sitä ennen.)
Olimme aivan muissa maailmoissa, mies halusi hyvin äkkiä laittaa parisuhteen Facebookiin. Jarruttelin hieman, mutta sisimmässäni sulin siitä ihanuudesta mitä mies toi jokaiseen päivääni.
Pian, siis hyvin pian päädyimme saman katon alle, minun luokseni. Tässä kohtaa alkoi merkkejä ilmaantua; miehelle sopi parin sadan euron "vuokra" ihan ilman ongelmaa, kunnes minä havahduin että tässä haiskahtaa paha hyötyjä. En tänä päivänäkään ymmärrä, kuinka hän KEHTASI suostua ilmaiseen asumiseen.
Lopulta nostin summan järkevämmäksi ja muutto tapahtui. Ensimmäiset päivät olin maailman onnellisin. Vihdoin sain aloittaa tulevaisuuden ihanan ainutlaatuisen miehen kanssa. Hän oli jo sanonut rakastavansa, ja minä myös, vaikka sanat meinasivat juuttua kurkkuun ensin.
Pian huomasin, ettei miehellä ollut motivaatiota kodin ylläpitoon. Minä sain kysellä ruokatoiveita ja vastaus oli aina "en osaa sanoa, mikset itse ehdota." tai ihan sama. Kaikki kelpaa. Paitsi se ja tuo ja tämä.
Mies istuskeli koneella kaiket päivät ja eristäytyi. Ei siivonnut, ei pyykännyt, ei suunnitellut huonekaluja ja niiden paikkoja. Aloin huomata, että hän tuli luokseni vain oleskelemaan, minä saisin yhä tehdä hommat, minunhan kotini tämä on. Asioista tuli riitaa. Mies alkoi vedota masennukseen, käski lukea ohjeita kuinka minun täytyisi puhua hänelle. Minun piti ymmärtää jatkuvaa totisuutta, minun piti olla herättämättä tietyllä tavalla, mutta kuitenkin tavalla x saisin herättää. En saisi nalkuttaa (eli huomauttaa, että lattialla on miehen kissan oksennusta tai että haluaisin huomiota enkä olla vain yksin.) Minäkin olen ollut masentunut, tiesin tasan tarkkaan mitä se on. Masennus oli miehen keino luistaa, ottaa omia vapauksia ja ylentää itseään. Minähän en voisi ymmärtää, tuskin olen edes ollut masentunut, kunhan sanon vaan.
Mies alkoi käyttää sanoja RAJOITTAMINEN, KYTTÄYS... Kaikki mitä sanoin, oli rajoittamista. Pyysin miestä laittamaan hiljaisemmalle ohjelmaa, ja siitäkös hän raivostui. Käski minun kuunnella liian kovalla musiikkia tai vaihtoehtoisesti poistumaan. Siis mies tuli minun kotiini karjumaan, syyllistämään ja käskemään pois hänen tieltään.
Mies oli muutaman kerran lähdössä lätkimään, kunnes murtui kyyneliin, oli hetken maailman suloisin ihminen - ja sitten tas palautui etäiseksi ja jumitti koneellaan.
Sitten hän lopulta lähti. Pakkasi mukaansa kaiken ja jätti "rakkaan kotinsa" ja minut, jolle puhui aina niin suurista asioista, tunteista ja haaveista liittyen meihin.
Minä yritin kaikkeni, mies jatkoi kylmyyttään. Lopulta tajusin, että hän on roskaa. Pahinta roskaa mitä voi maa päällään kantaa. En koskaan anna velaksi rahaa, mutta meidän oli pakko saada ruokaa ja mies oli persaukinen. Hän on siis suurehkon summan velkaa ja varmaan luulee voivansa luistaa niistäkin.
Olen äärimmäisen katkera, vihainen, rikottu ja surullinen. Minä tiesin löytäneeni UNELMANI, mutta sitten pienet asiat saivat pilata kaiken. Paisua ja pilata upean suhteen, josta olisi tullut vielä vaikka mitä.
Edelleen kaipaan suunnattomasti kaikkea hyvää. Muistoja ja häntä ihmisenä. Olen hirveän rikki enkä näe tietä ylös. Olen käynyt läpi niin monta suhdetta, että tiedän mistä puhun.
Kaikki pyöri lopulta vain miehen navan ympärillä ja hän tuli sekoittamaan elämäni ja vähät välitti seurauksista.
Olen välillä syyllistänyt itseäni. Minsi en vain tehnyt näin, miksi sanoin noin? Mutta sitten olen tajunnut, etten voi alistua kenenkään edessä. En minä voi olla syy ilkeyteen ja loisimiseen. Vaikka helpompaa olisi ulkoistaa vastuu omasta käytöksestä muiden syyksi, kun itse on niin kamalan masentunut ja kaikkea.
Olen niin, niin vihainen. Tiedän, että tämä on tunnistettavasti kirjoitettu. En välitä siitä, kunhan nimiä ei rustailla tänne. Jos joku miehen tuttu tunnistaa, saatan olla vain hiljaa tyytyväinen ja vahingoniloinen.
Yllättäen huomasimme, että tulemmekin juttuun aivan älyttömän hyvin. Mielipiteet, taustat, huumori, kaikki vain kolahti ja lujaa.
Yhtäkkiä suunnittelimme jo tapaamista, mutta se ei ollut mahdollista heti.
Kelataan siihen hetkeen kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kävelimme, nauroimme ja juttelimme. Tulimme käymään kotonani. Asiat etenivät niin, että lopulta mies vietti luonani kokonaisen viikonlopun. Hän oli ehkä maailman kiltein ja suloisin, halaili takaapäin ja heräsin aamulla huomaamaan, kuinka hän katsoi minua hymyillen.
Viestittelimme aamusta iltaan niehen lähdettyä (ja sitä ennen.)
Olimme aivan muissa maailmoissa, mies halusi hyvin äkkiä laittaa parisuhteen Facebookiin. Jarruttelin hieman, mutta sisimmässäni sulin siitä ihanuudesta mitä mies toi jokaiseen päivääni.
Pian, siis hyvin pian päädyimme saman katon alle, minun luokseni. Tässä kohtaa alkoi merkkejä ilmaantua; miehelle sopi parin sadan euron "vuokra" ihan ilman ongelmaa, kunnes minä havahduin että tässä haiskahtaa paha hyötyjä. En tänä päivänäkään ymmärrä, kuinka hän KEHTASI suostua ilmaiseen asumiseen.
Lopulta nostin summan järkevämmäksi ja muutto tapahtui. Ensimmäiset päivät olin maailman onnellisin. Vihdoin sain aloittaa tulevaisuuden ihanan ainutlaatuisen miehen kanssa. Hän oli jo sanonut rakastavansa, ja minä myös, vaikka sanat meinasivat juuttua kurkkuun ensin.
Pian huomasin, ettei miehellä ollut motivaatiota kodin ylläpitoon. Minä sain kysellä ruokatoiveita ja vastaus oli aina "en osaa sanoa, mikset itse ehdota." tai ihan sama. Kaikki kelpaa. Paitsi se ja tuo ja tämä.
Mies istuskeli koneella kaiket päivät ja eristäytyi. Ei siivonnut, ei pyykännyt, ei suunnitellut huonekaluja ja niiden paikkoja. Aloin huomata, että hän tuli luokseni vain oleskelemaan, minä saisin yhä tehdä hommat, minunhan kotini tämä on. Asioista tuli riitaa. Mies alkoi vedota masennukseen, käski lukea ohjeita kuinka minun täytyisi puhua hänelle. Minun piti ymmärtää jatkuvaa totisuutta, minun piti olla herättämättä tietyllä tavalla, mutta kuitenkin tavalla x saisin herättää. En saisi nalkuttaa (eli huomauttaa, että lattialla on miehen kissan oksennusta tai että haluaisin huomiota enkä olla vain yksin.) Minäkin olen ollut masentunut, tiesin tasan tarkkaan mitä se on. Masennus oli miehen keino luistaa, ottaa omia vapauksia ja ylentää itseään. Minähän en voisi ymmärtää, tuskin olen edes ollut masentunut, kunhan sanon vaan.
Mies alkoi käyttää sanoja RAJOITTAMINEN, KYTTÄYS... Kaikki mitä sanoin, oli rajoittamista. Pyysin miestä laittamaan hiljaisemmalle ohjelmaa, ja siitäkös hän raivostui. Käski minun kuunnella liian kovalla musiikkia tai vaihtoehtoisesti poistumaan. Siis mies tuli minun kotiini karjumaan, syyllistämään ja käskemään pois hänen tieltään.
Mies oli muutaman kerran lähdössä lätkimään, kunnes murtui kyyneliin, oli hetken maailman suloisin ihminen - ja sitten tas palautui etäiseksi ja jumitti koneellaan.
Sitten hän lopulta lähti. Pakkasi mukaansa kaiken ja jätti "rakkaan kotinsa" ja minut, jolle puhui aina niin suurista asioista, tunteista ja haaveista liittyen meihin.
Minä yritin kaikkeni, mies jatkoi kylmyyttään. Lopulta tajusin, että hän on roskaa. Pahinta roskaa mitä voi maa päällään kantaa. En koskaan anna velaksi rahaa, mutta meidän oli pakko saada ruokaa ja mies oli persaukinen. Hän on siis suurehkon summan velkaa ja varmaan luulee voivansa luistaa niistäkin.
Olen äärimmäisen katkera, vihainen, rikottu ja surullinen. Minä tiesin löytäneeni UNELMANI, mutta sitten pienet asiat saivat pilata kaiken. Paisua ja pilata upean suhteen, josta olisi tullut vielä vaikka mitä.
Edelleen kaipaan suunnattomasti kaikkea hyvää. Muistoja ja häntä ihmisenä. Olen hirveän rikki enkä näe tietä ylös. Olen käynyt läpi niin monta suhdetta, että tiedän mistä puhun.
Kaikki pyöri lopulta vain miehen navan ympärillä ja hän tuli sekoittamaan elämäni ja vähät välitti seurauksista.
Olen välillä syyllistänyt itseäni. Minsi en vain tehnyt näin, miksi sanoin noin? Mutta sitten olen tajunnut, etten voi alistua kenenkään edessä. En minä voi olla syy ilkeyteen ja loisimiseen. Vaikka helpompaa olisi ulkoistaa vastuu omasta käytöksestä muiden syyksi, kun itse on niin kamalan masentunut ja kaikkea.
Olen niin, niin vihainen. Tiedän, että tämä on tunnistettavasti kirjoitettu. En välitä siitä, kunhan nimiä ei rustailla tänne. Jos joku miehen tuttu tunnistaa, saatan olla vain hiljaa tyytyväinen ja vahingoniloinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.