Ahdistuksen alkuperänä lapsuus ja oma äiti

Haluaisin jakaa oman kokemukseni ja elämäntarinani, jos se toisi vertaistukea muille ahdistusta kärsiville. Olen käynyt psykoterapiassa nyt hieman vuoden ja olen alkanut hahmottamaan kokemani ahdistuksen ja paniikkihäiriön alkuperää.

Olen kärsinyt sosiaalisesta fobiasta ja paniikkihäiriöstä yläasteikäisestä asti pahentuen iän myötä tähä päivään, 24-vuotiaaksi saakka. Oireeni alkoivat itseasiassa jo hyvin nuorena, noin kolmannelta luokalta ovat ensimmäiset kokemukseni erilaisena olemisesta. Muistan ne hetket, kun aloin katsomaan itseäni tarkasti peilistä ja ajattelin olevani rumin ihminen maan päällä. Ajatus rumana olemisesta ei kuitenkaan tule vilpittömän ja elämäniloisen lapsen omista ajatuksista, vaan ulkomaailman viesteistä. Nämä ulkomaailman viestit eivät kuitenkaan olisivat satuttaneet (välttämättä) niin paljon, jos ne olisivat tulleet ventovierailta, mutta olisin kuitenkin tiennyt, että olen arvokas sellaisena kuin olen ja, että vanhempieni rakkaus on järkkymätöntä.

Eniten satutti se, että rumana olemisen ajatus oli lähtöisin äitini viesteistä ja vertailusta muihin ihmisiin, erityisesti siskooni. Hän oli nuoruudessaan kaunis vaaleaverikkö ja omien tarinoidensa mukaan hyötynyt paljonkin ulkonäöllään elämässään ja saanut huomiota upeilla vaaleilla hiuksillaan ja piirteillään. Toki jos ulkonäkö on poikkeuksellisen viehättävä, on vaarana se, että kyvyt ja henkisen pääoman kehittäminen jää vähäisemmäksi. Näin koen, että esimerkiksi oman äitini kohdalla on käynyt.

Äitini puheista kävi ilmi, kuinka luonnostaan vaalea siskoni oli upea ja kaunis sekä sen, että maailmassa on harvinaista olla vaaleaverikkö skandinaavi. Itse olin perinyt tummapiirteiseltä isältäni vaaleanruskeat hiukset ja tumman ruskeat kulmakarvat. Kuulin aina miten vaaleat hiukset ja vaaleat hiukset tekevät ihmisestä kauniin. En koskaan kuullut omia hiuksiani tai piirteitäni kehuttavan; koin itseni valtavan rumaksi äitini ja siskoni seurassa. Pian ajatus rumana olemisesta alkoi pinttyä ajatusmaailmaani ja vertailin surullisena ja kadehtien vaaleatukkaisia naisia ja tyttöjä. Vihasin katsoa peilistä tummaakin tummempia kulmakarvojani, jotka eivät edes nyppimällä muuttuneet yhtään vaaleammiksi. Vihasin joka ikistä kuvaa, jota katsoin itsestäni, koska ensimmäinen mitä näin, olivat tummat kulmakarvani. Hiuksiani aloin vaalentamaan heti neljännellä luokalla, jotta olisin äitini silmissä edes hieman hyväksyttävämpi. Koin, että olin ruma ja en kelvannut sellaisena kuin olen. Mietin usein, miksi minun piti olla niin ruma. Olin valtavan kateellinen ja surullinen noihin aikoihin. Aloin elämään elämääni siitä lähtökohdasta, että olen muita huonompi ja rumempi ja se sama ajatusmalli yrittää edelleen, vielä 24-vuotiaana, nostaa päätään.

Kuitenkin ristiriitaista oli se, että murrosikään tullessa, kasvaessani naiseksi, en tiedä mitä tapahtui, mutta aloin saamaan ulkomaailmalta viestejä viehättävyydestäni. En ollut uskoa korviani! Luulin, että ihmiset salaa pilailivat kustannuksellani ja rumuudellani kehuessaan minua. Se oli mullistava hetki, kun koko elämäni ajan minulle oli syötetty olevani ruma ja huonompi ja yhtäkkiä treffipyyntöjä sateli, kehuja ulkonäöstä, erityisesti kasvojen piirteistä ja vartalosta. Sitä riemun ja nautinnon tunnetta, kun sain kehuja, nautin joka hetkestä. Sain kuulla olevani "täydellinen" ja ventovieraat ihmiset alkoivat pysäyttelemään minua kadulla ja pyytämään kahville tai malliksi jne.

Kuitenkin sisälläni tähän päivään asti on edelleen ollut tunne siitä, etten riitä omana itsenäni sekä siitä, että olen ruma ja arvoton. Pelkään, että kun pesen meikkini pois tai jos lihon yhdenkin kilon, minusta tulee ruma. Minulla on pelko "kiinni jäämisestä", että ihmiset huomaavatkin, että olen todellisuudessa ruma ja sisimmiltäni kateellinen ja inhottava.

Vasta psykoterapiassa tämä koko vyyhti, miksi olen aina pitänyt itseäni muita huonompana ja arvottomana, selvisi. Jokainen vanhempi tekee virheitä ja ehkä äitini tosiaan oli pettynyt etten perinyt hänen ulkonäköään ja vaaleita piirteitään.

Kuitenkin aina kun olen vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa ahdistun, punastun, hikoilen ja mietin mielessäni kuinka ruma olen (jos on sellainen päivä, etten ole täysin ehtinyt panostamaan ulkonäkööni) ja kuinka minun täytyy mennä pois muiden silmistä, ettei heidän tarvitse sietää minun rumuuttani.

Elämä, epävarmana ja arvottomuuden tuntoa vailla, on ollut yhtä helvettiä, kun mietin mielessäni elämäni viimeistä kymmentä vuotta. Minulla on sosiaalinen fobia sekä univaikeuksia. Koen olevani arvoton ja ruma, vaikka teenkin paljon töitä fyysisen olemukseni sekä positiivisen ajattelumallin omaksumiseni eteen. Välttelen sosiaalisia tilanteita ja valoisia paikkoja, etteivät muut näkisi kuinka ruma todellisuudessa olen.

Onko kellään muilla ahdistuksen takana vanhempien käyttäytymiseen liittyviä seikkoja? Kuulen mielelläni muiden kokemuksia :)