Itselläni on oppimisvaikeuksia, matematiikka tuottaa vaikeuksia lukuun ottamatta peruslaskuj ja muiden aineiden kohdalla jouduin tekemään kovasti töitä, vaikka se olikin rankkaa, sillä luovutin helposti. Onnistuin kuitenkin saamaan keskiarvoksi seiskapuolen, mitä en olisi osannut odottaa tai uskoa!
Isäni puolelta löytyy näitä neurologisia ongelmia, ADHD:ta, matematiikan oppimisvaikeutta ja dysfasiaa eli kielellistä kehityshäiriötä. Itsellänikin todettiin tuo jälkimmäinen ollessani pieni, nykyään tosin ymmärrän puhetta enkä ole saanut kuulla puhuvani epäselvästi.
Vanhimmat isosiskoni sekä nuorin siskopuoleni ovat säästyneet näiltä vaivoilta. Kahdella velipuolellani on taas samat "viat" kuin mullakin, vanhimmalla kielellinen kehityshäiriö ja oppimisen ongelmia, nuorimalla todennäköisesti oppimisen ongelmia kielissä (en enempää tiedä nuorimmaisen ongelmista, tiedän englannin ja äidinkielen olevan mukautettuja aineita).
Tunnen olevani roskaa perheessäni, enkä tunne tämän takia perhettäni omaksi. Kotiolot oli surkeat ollessani peruskoululainen, mikä välillä vaikeutti kokeisiin lukemista ja opiskelumotivaatiota. Tietokone oli ainoa ystäväni.
Käydessäni äidin luona tunnen hänen sujtautuvan muhun holhoavasti ja huolestuneesti kertoessani miesasioista. Viimeksikin ihmettelin, miksi yli 25-vuotiaat kiinnostuu musta enemmän enkä tahdo millään löytää ikäisistäni seuraa, niin johan äiti ihmetteli asiaa. Vissiin ajatteli: "Voi sitä vammaista raukkaa, kohta vanhemmat miehet hyväksikäyttää sitä.". Vanhempien sisaruksien kanssa hän juttelee normaalisti, oli sitten kyse mistä vaan. Aina kun tein jotain väärin tai kiinnostuin ulkonäköasioista, niin äiti kauhistui, kun eihän tämmöinen vammainen saa kaunistautua. Kyllä äiti varmaan pyörtyisi, jos kuulisi miesten kehut ulkonäkööni liittyen. Mulla ei ollut nuoruutta, minkä takia mulle tulee välillä pakkomielle elää sitä uudelleen. Pukeudun nuorekkaasti, vaikka 20-vuotias olenkin.
Kahdella isosiskollani on jo perheet avomiestensä kanssa. Ensimmäistä kertaa 1,5 vuotta sitten kävin katsomassa toisen siskon kesällä syntynyttä lasta. Puhuttiin tuolloin lapsista ja sanoin haluavani adoptiolapsen. Hetihän siskoni ihmetteli, että miksi ihmeessä haluan vieraan ihmisen lapsen, enkä jakaa omaa lihaa ja verta lapsen kanssa. Sitä saa miettiä, mutta ei taida tulla heti mieleen, että miksi tämä on ratkaisuni, jos lapsen haluan. En itse ainakaan uskaltaisi ottaa pienintäkään riskiä mainitsemieni "vikojen" takia. En vain ymmärrä, miten siskoillani oli rohkeutta tällaiseen.
Näin kokeneena voisin ihmetellä, että miksi ette adoptoi lasta, jos on huonot geenit? Onko se synnytyksen ja geenien jakaminen niin tärkeää? Ajatelkaa asioita lapsen näkökulmasta. Mua välillä vituttaa näiden geenien takia. Tiedän hyvin, ettei adoptio ole helppoa ja nopeaa toimintaa eikä niitä adoptiolapsiakaan tilata. On myös tapauksia, joissa hyviä geenejä omaaville tällaiset asiat tulee ihan tyhjästä, mutta tässä keskustelussa nimenomaan tarkoitan tapauksia, joissa tietoisesti jaetaan huonoja geenejä.
Pahoittelen avautumisesta, mutta toisaalta kokemustarinastani voi löytyä olla hyötyäkin.
Isäni puolelta löytyy näitä neurologisia ongelmia, ADHD:ta, matematiikan oppimisvaikeutta ja dysfasiaa eli kielellistä kehityshäiriötä. Itsellänikin todettiin tuo jälkimmäinen ollessani pieni, nykyään tosin ymmärrän puhetta enkä ole saanut kuulla puhuvani epäselvästi.
Vanhimmat isosiskoni sekä nuorin siskopuoleni ovat säästyneet näiltä vaivoilta. Kahdella velipuolellani on taas samat "viat" kuin mullakin, vanhimmalla kielellinen kehityshäiriö ja oppimisen ongelmia, nuorimalla todennäköisesti oppimisen ongelmia kielissä (en enempää tiedä nuorimmaisen ongelmista, tiedän englannin ja äidinkielen olevan mukautettuja aineita).
Tunnen olevani roskaa perheessäni, enkä tunne tämän takia perhettäni omaksi. Kotiolot oli surkeat ollessani peruskoululainen, mikä välillä vaikeutti kokeisiin lukemista ja opiskelumotivaatiota. Tietokone oli ainoa ystäväni.
Käydessäni äidin luona tunnen hänen sujtautuvan muhun holhoavasti ja huolestuneesti kertoessani miesasioista. Viimeksikin ihmettelin, miksi yli 25-vuotiaat kiinnostuu musta enemmän enkä tahdo millään löytää ikäisistäni seuraa, niin johan äiti ihmetteli asiaa. Vissiin ajatteli: "Voi sitä vammaista raukkaa, kohta vanhemmat miehet hyväksikäyttää sitä.". Vanhempien sisaruksien kanssa hän juttelee normaalisti, oli sitten kyse mistä vaan. Aina kun tein jotain väärin tai kiinnostuin ulkonäköasioista, niin äiti kauhistui, kun eihän tämmöinen vammainen saa kaunistautua. Kyllä äiti varmaan pyörtyisi, jos kuulisi miesten kehut ulkonäkööni liittyen. Mulla ei ollut nuoruutta, minkä takia mulle tulee välillä pakkomielle elää sitä uudelleen. Pukeudun nuorekkaasti, vaikka 20-vuotias olenkin.
Kahdella isosiskollani on jo perheet avomiestensä kanssa. Ensimmäistä kertaa 1,5 vuotta sitten kävin katsomassa toisen siskon kesällä syntynyttä lasta. Puhuttiin tuolloin lapsista ja sanoin haluavani adoptiolapsen. Hetihän siskoni ihmetteli, että miksi ihmeessä haluan vieraan ihmisen lapsen, enkä jakaa omaa lihaa ja verta lapsen kanssa. Sitä saa miettiä, mutta ei taida tulla heti mieleen, että miksi tämä on ratkaisuni, jos lapsen haluan. En itse ainakaan uskaltaisi ottaa pienintäkään riskiä mainitsemieni "vikojen" takia. En vain ymmärrä, miten siskoillani oli rohkeutta tällaiseen.
Näin kokeneena voisin ihmetellä, että miksi ette adoptoi lasta, jos on huonot geenit? Onko se synnytyksen ja geenien jakaminen niin tärkeää? Ajatelkaa asioita lapsen näkökulmasta. Mua välillä vituttaa näiden geenien takia. Tiedän hyvin, ettei adoptio ole helppoa ja nopeaa toimintaa eikä niitä adoptiolapsiakaan tilata. On myös tapauksia, joissa hyviä geenejä omaaville tällaiset asiat tulee ihan tyhjästä, mutta tässä keskustelussa nimenomaan tarkoitan tapauksia, joissa tietoisesti jaetaan huonoja geenejä.
Pahoittelen avautumisesta, mutta toisaalta kokemustarinastani voi löytyä olla hyötyäkin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Pahoittelut kirjoitusvirheistä, tämän romaanin kirjoitin puhelimellani.
Vuosikymmenen päästä ihmisestä pystytään poistamaan nämä huonot geenit (sairaidet, riippuvuudet, liikalihavuus ym.) näin tuleva ihmiskunta kehittyy paremmaksi. Tällä hetkellä tuntuu, että tämä yhteiskunnan pohjasakka tunkee pentuja heti kun siihen kykenee ja paremmin koulutetut ja toimeentulevat, joiden toivoisi tekevän lapsia eivät saata haluta lapsia ollenkaa.
Aiheesta olen lukenut vuosi sitten keskustelun, mielenkiintoista. Mitäpä sitä tulevasta tietää, tiede kun on ihmeellistä joskus.
Sitten täällä Suomessa kauhistellaan, kun rumat tekee lapsia. Pitäisi perhettä perustaessa asiat keskittää aivan muuhun kuin ulkonäköön. Ulkonäkö ei millään vaikuta ihmisen selviytymiseen, vammaisuus ja sairaudet kyllä. Tosin itse en ole muista riippuvainen, joten osaan hoitaa talouteni ja menoni itse. Ainoa rajoite on se, että mikskään matemaatikoksi tai laborantiksi en voi tavoitella elämässäni matemaattisten oppimisvaikeuksieni takia.
Tiedän perheitä, jotka ihan tietoisesti ovat tehneet vammaisia lapsia, vaikka voisivat ennemmin adoptoidakin lapsen. On aivan itsekästä tehdä lapsia, jotka elävät liikuntakyvyttöminä vaippoja käyttäen, kun muut kävelee omin jaloin ja kykenevät kommunikoimaan.
Eikö ihan ylikansoittumisen takiakin voisi nämä huonogeeniset miettiä adoptiota? Maailmassa on lapsia vailla kotia, jossa olisi rakastavat, luotettavat ja turvalliset aikuiset.
Onko näillä ihmisillä sitten hoivavietti, kun pitää puskea maailmaan se vaikeimmin vammainen lapsi?
Mun mielestä tällaiset geenit pitäisi katkaista, jos vamma tai sairaus vaikuttaa paljonkin ihmisen selviytymiseen elämässä tai jos näitä tapauksia on paljon suvussa. Insestikin on laitonta sen takia, koska siinä on riskinsä saada vammaisia ja sairaita jälkeläisiä.
Oon miettinyt ihan samaa. Itsellä on diagnosoitu mm. epäavakaa persoonallisuushäiriö, masennus, paniikkihäiriö ja dissosiaatiota. Kaiken lisäksi olen alkoholisti ja sosiaalisesti aika taitamaton. Myös köyhä. ja kouluttamaton. Ei tulisi mieleenikään näillä korteilla perustaa perhettä/hankkia lapsia. Kerran olen ollut raskaana ja tein abortin; lapsen ja itseni parhaaksi. Tekisin niin varmasti uudestaan.
Silti saa joka päivä nähdä että minun tilanteessa olevat, usein vieläkin pahemmin sairaat/alkoholisoituneet, jopa narkomaanit tekevät ja synnyttävät lapsia. Ja sitten itketään kun masentaa, ei pärjää lasten kanssa, pukkaa lapsivuodepsykoosia ja huostaanottoa tai lapsilla on ADHD:tä ja autismia. Totta helvetissä on, jos äiti ja isä ovat luusereita/juoppoja.
Itse olen sitä mieltä että tietyiltä ihmisryhmiltä pitäisi poistaa lisääntymisoikeus kokonaan ja tietyillä ihmisillä rajoittaa sitä. (esim. alkoholisti tai skitso ei sais tehdä lapsia ennen kuin on pitävä, vuosine näyttö siitä että sairaus on voitettu/hallinnassa).
Tiedostan että jos noin olisi joutuisin tod.näk itsekin listalle jonka lastensaantioikeutta rajoitettaisiin, mutta sehän on vain hyvä asia. Jos saisin lapsia niin olisi aika todennäköistä, etten pystyisi olemaan heille hyvä vanhempi. Saattaisin esim. lyödä ja aiheuttaa traumoja muuten. Ja vaikka lapset otettais huostaan niin geenit periytyisivät silti, samoin esim. raskauden aikainen alkoholin käyttö vaikuttaa lapseen vaikka päätyisi adoptioon.
Kehitysvammaisten lasten tekeminen on myös aivan sairasta. Siis että kaksi vammaista, älyllisesti lapsen tasolla olevaa ihmistä, jotka eivät osaa hoitaa yksin esim. paperiasioita ja asuvat jossain tukiasunnossa tekevät lisää lapsia, jotka tod.näk tulevat aivan samanlaisiksi yhteiskunnan eläteiksi. Mikä järki? Ja jos vaikka vammaisen lapsesta tuleekin normaali, niin miten helkkarissa kehitysvammainen (älyllisesti lapsen tasolla oleva vanhempi) voi tarjota lapselle mitään tasapainoista, hyvää kotia!? Lähes aina kehareiden lapset ovat kuin ovatkin huostaanotettuja, mutta paljon ihmimillistä tuskaa ja taloudellisia menoja sekin prosessi aiheuttaa.
En ymmärrä ihmisten pakkomiellettä lisääntyä. Näyttää se sumentavan terveen järjen fiksuiltakin ihmisiltä. Ja jostain syystä lisääntymistä pidetään jokaisen oikeutena, vaikka niin EI pitäisi olla. Jokaisella ei tule olla oikeus lapseen. LAPSELLA tulee oikeus olla hyviin vanhempiin, ei päinvastoin.
Olen nähnyt äitinikin uupuneena palavereiden, tutkimusten ja hoitojen rumbasta. Hän sanoi sen ääneen, tuolloin olin yläasteella. Silloin pyöri mielessä sanat: "Voin tappaa itseni, niin vähentyy ainakin yksi lääkärikäynti.". En tajua, miten noin sairasta ajattelin. Ne sanat vaan taisi tuoda mieleen sen, että olen paskinta kastia perheestäni. Välillä sitä toivoinkin olevani jonkun muun kasvattama, jonkun aikuisen ihmisen, joka oikeasti auttaa ja rakastaa. Omista vanhemmistani ei ollut siihen. Tästä se varmaan johtuu, miksi olen vähän tekemisissä vanhempieni kanssa, on mulla parempaakin seuraa.
Lisääntyminen ei ole perusoikeus, vaan siihen vaikuttaa olosuhteet, geenit ja henkilön toimintakyky. Adoptio tai sijaisperhe on parempia vaihtoehtoja niille, joilla on huonot geenit. Mutta ei, onhan se tosi tärkeää saada muodostettua side siihen mahassa olevaan lapseen. Ihan sama, viis lapsen terveydestä.
Tuo kehitysvammaisten vanhemmuus on aika kaksipiippuinen juttu, toisaalta ihmisillä on oikeus haaveilla ja toteuttaa niitä, mutta sitten pitää löytää ne hyvät ja huonot puolet. Omat rajoitteetkin pitää ymmärtää. Jos kehitysvammaiset saakin vammattoman lapsen, niin lapsi voi oppia paljonkin erilaisuudesta, mutta ei sitä lasta kasvateta pelkällä suvaitsevaisuudella. Kehitysvammaisilta puuttuu yleensä vaarantaju ja syy-seuraus-suhteet, ja siitähän on leikki kaukana, jos lapsen jättää yksikseen esim. kylpyammeeseen. Tyhmäkin sen tietää, ettei heikompia jätetä yksin.
Moni kehitysvammainen ei osaa huolehtia edes itsestään, niin miten he sitten selviävät lasten hoidosta? Miltä tuntuu syntyä 99% todennäköisyydellä kehitysvammaisena kehitysvammaisille? Ihan vammattomatkin vanhemmat väsyy palavereiden rumbasta ja viranomaisten kanssa tappeluista, ja siitä, kun lapsi ei nuku kunnolla, on aggressiivinen ja on koko ajat vahdittava jne. Miten ihmeessä kehitysvmmainen tuosta selviäisi? Varmaan luovuttaisi, kun raja tulee vastaan. Lapsi ei ole nukke, jonka voi laittaa takaisin kaappiin silloin kun huvittaa.
Aikoinaan Natsi-Saksassa oli just tällainen arjalaisen rodun luomiseksi viljelty ajattelutapa... huonogeenisille ei lapsia ja vain laadukkailla geeneillä omaavat sai lisääntyä. Huippugeenein varustetut miehet jakoi siementään ympäri maata ja Eurooppaa, ihan vaan saadakseen siitettyä mahdollisimman monta arjalaista jälkeläistä...
Minäkin olen joutunut huonojen geenien uhriksi fyysisen ulkomuodon, sekä kroonisten fyysisten oireiden muodossa, myös oppimisvaikeudet ovat minulle tuttu juttu. Elämässä on fyysinen kuin henkinenkin tuska aina jollain tapaa läsnä.
Täytyy olla pyhimys jotta oikeasti pystyisi aidostu hyväksymään nämä kaikki ongelmat ja niiden tuomat muutkin haitat, kuten kiusaamisenkin, sekä se ettei pääse välttämättä sille alalle mihin olisi luonteensa puolesta luotu, oppimisvaikuksien takia jne.
Pahimmalta tuntuu kun tietää ettei välttämättä ole koskaan oikeasti minkäänlaista mahdollisuutta edes saada kumppania, kun on vain oma luonne näytettäväksi muille. Ulkomuoto kumminkin merkkaa sen verran paljon suhteessa, että kumppanin pitäisi pystyä kiihottumaan sängyssä.
Olen koko läpi elämäni tuntenut, että olen menettänyt mahdollisuuden oikeasti elää ihmiselle tarkoitettua elämää ja löytää onnea muualtakin kuin sisimmästäni.
Mitä ovat ns. hyvät tai huonot geenit? Mistä kaikesta ja kenen näkökulmasta niiden hyvyys/huonous mitataan?
Päättäjätkö vai kenties lääkäritkö sen päättäisivät, kenen lahjakkuudet ja erinäiset taidot ja rajallisuudet kelpaavat tai eivät kelpaa elämään osana tätä yhteiskuntaa, jonka me kaikki yhdessä muodostamme? Kenellä olisi viimekädessä oikeus määrätä, että just sulla ja sun ukollas/akallas ei ole oikeutta saada jälkeläisiä, ei, vaikka te kuinka rakastatte toisianne ettekä estä muitakaan ihmisiä elämästä omaa elämäänsä yhtä onnellisina?
Tasapainoisessa demokraattisessa yhteiskunnassa diktaattorin elkeillä muilta perusihmisoikeuksia kieltävä listittäisiin luultavasti hengiltä aika nopeasti. Eri asia, kun elettiin kostonhimoista sota-aikaa, jolloin Hitlerin kaltainen johtaja päästettiin valtaan.
Niin kauan kuin ihmislaji pitää elämää lahjana ja ihmeenä, ei tuollainen rodunjalostusidealismi tule saamaan jalansijaa. Kukaan ei halua olla se, joka perustelee ja sitten virallisesti määrittelee sen, millainen ihmisen tulee olla jo syntyessään ja millainen elämä hävitetään sikiöasteella - tai jo koeputkessa.
Ja mikä takaisi sen, että ne ns. hyvägeeniset ihmiset sitten olisivat lopulta yhtään nykyistä populaa fiksumpaa, tehokkaampaa tai visaampaa sakkia kaikessa mitä ihminen elämänsä aikana tekee?
Jo nyt monet taitavimmista rikollisista ovat nimen omaan älykkäitä yksilöitä, jotka käyttävät älliään omien intressiensä toteuttamisessa kuten kuka tahansa ihminen. Heidän tekonsa vain rikkovat niitä lakeja, jotka yhteiskunnissa on laadittu, mm. järjestyksen ja kansalaisten turvallisuuden takaamiseksi.
Ei ole olemassakaan sellaisia geenejä, joista syntyisi ja joilla kasvaisi pelkästään positiivisia piirteitä omaavia onnellisia yksilöitä, jotka sitten eläisivät jotain ideaalia elämää tekemättä mitään virheitä tai virheellisiä jälkeläisiä. Hobittilassakin syntyi kateutta ja eripuraa, vaikka kaikki oli hyvin, kaililla ruokaa, lämpöä ja katto pään päällä, jne.
Eläinlajiin kuuluvat myös ristiriitaisuudet eikä elämä ole missään muodossa täysin symmetristä, sillä ilman ristiriitoja, epäsymmetriaa ja erilaisuutta me olisimme kliinisiä robotteja vaan.