hei.
olen 18v. nuori nainen, ja poikaystäväni saman ikäinen. olemme seurustelleet nyt vajaan vuoden, ja asumme eri paikkakunnilla. näemme korkeintaan pari kertaa kuukaudessa viikonloppuisin.
ongelmana on minulle yhteydenpidon vähyys. jos en itse ota yhteyttä, mies soittaa/tekstaa ehkä kerran viikossa tai silloin kun on asiaa. sanoo, ettei pidä viestintävälineistä, tai puhumisesta jollekin koneelle. vaihtoehtoja ei keksinyt.
lähettämiini helliin viesteihin hän hyvin harvoin vastaa mitään samansuuntaista, jos edes vastaa...
kuitenkin vakuuttelee minusta pitävänsä ja haluavansa jatkaa kanssani.
olen jo pidempään ollut kahden vaiheilla, jättääkkö mies vai ei.
en tunne itseäni pidetyksi suhteessamme. ongelmaa ei ole kun olemme yhdessä, mutta heti kun ikävä iskee, eikä toinen vastaa siihen, tuntuu vähän liian ikävälle. muutenkin, kun on taipumus masennukseen, asian vatvominen vie aivan liikaa energiaa.
keskustelin miehen kanssa asiasta, en kovin syvällisesti tunteistani kertonut(en vain saa avauduttua), mutta päästiin kuitenkin juttelemaan itse asiasta. mies sitten sanoi, ettei häntä oikeastaan haittaa, ettemme näe tämän useammin, kun hänellä on kuitenkin niin suuri tarve olla välillä yksin, ja aina on niin kiirekin. ja että jos asuisimme samalla paikkakunnalla, tulisi sellainen pakote nähdä joka päivä, ja hän joutuisi ottamaan minut huomioon menoissaan jne.
minusta tuo oli jo vähän paksua, eikö parisuhde ole toisen huomioonottamista ja yhdessäoloa? itsekään en ole takertuva tyyppi, mutta häiritsee tosissaan tuo huomioonottamattomuus ihan arkisissakin asioissa. hän saattaa esimerkiksi ollessamme ravintolassa syömässä syötyään kiskoa takin päälleen ja lähteä ulos, vaikka minulla olisi syöminen vielä kesken. mies ei myöskään tunnu olevan kiinnostunut asioistani, ei koskaan kysy edes mitä minulle kuuluu. jos kerron, että masentaa, hän saattaa vaihtaa puheenaihetta(omiin asioihinsa), tai jättää sanomani täysin huomiotta.
häneltä ei myöskään saa juuri koskaan positiivista palautetta mistään, ja huomiotakin vain seurassa tai seksiä harrastettaessa.
toisinaan tuntuu, että olen jonkinlainen näytöstyttöystävä. hän ei halua olla kanssani kahdestaan vain tekemättä mitään, vaan kulkea kaupungilla ilman asiaa tai puolituttujensa bileissä(on joku skenejulkkis kaupungissaan, joten niitä riittää). hän ei katsele tai flirttaile muille naisille ainakaan ollessaan kanssani, ja esittelee minut mielellään tyttöystävänään.
en tiedä haluanko tällaista suhdetta. haluan lämpimän ja rakastavan miehen, jonka kanssa ei tarvitse varoa sanomisiaan, ja jolle voin kertoa omistakin asioistani. alkuun suhde olikin juuri tällainen, ja tosissani ajattelin löytäneeni jonkun josta pitää.
en myöskään halua roikkua kuolleessa suhteessa, mutta jotenkin ajattelee, että kun mies ei halua lopettaa, niin toivoa paluusta tuohon entiseen kai on.
kiitos kun jaksoitte lukea, olisi kiva saada kommenttia.
olen 18v. nuori nainen, ja poikaystäväni saman ikäinen. olemme seurustelleet nyt vajaan vuoden, ja asumme eri paikkakunnilla. näemme korkeintaan pari kertaa kuukaudessa viikonloppuisin.
ongelmana on minulle yhteydenpidon vähyys. jos en itse ota yhteyttä, mies soittaa/tekstaa ehkä kerran viikossa tai silloin kun on asiaa. sanoo, ettei pidä viestintävälineistä, tai puhumisesta jollekin koneelle. vaihtoehtoja ei keksinyt.
lähettämiini helliin viesteihin hän hyvin harvoin vastaa mitään samansuuntaista, jos edes vastaa...
kuitenkin vakuuttelee minusta pitävänsä ja haluavansa jatkaa kanssani.
olen jo pidempään ollut kahden vaiheilla, jättääkkö mies vai ei.
en tunne itseäni pidetyksi suhteessamme. ongelmaa ei ole kun olemme yhdessä, mutta heti kun ikävä iskee, eikä toinen vastaa siihen, tuntuu vähän liian ikävälle. muutenkin, kun on taipumus masennukseen, asian vatvominen vie aivan liikaa energiaa.
keskustelin miehen kanssa asiasta, en kovin syvällisesti tunteistani kertonut(en vain saa avauduttua), mutta päästiin kuitenkin juttelemaan itse asiasta. mies sitten sanoi, ettei häntä oikeastaan haittaa, ettemme näe tämän useammin, kun hänellä on kuitenkin niin suuri tarve olla välillä yksin, ja aina on niin kiirekin. ja että jos asuisimme samalla paikkakunnalla, tulisi sellainen pakote nähdä joka päivä, ja hän joutuisi ottamaan minut huomioon menoissaan jne.
minusta tuo oli jo vähän paksua, eikö parisuhde ole toisen huomioonottamista ja yhdessäoloa? itsekään en ole takertuva tyyppi, mutta häiritsee tosissaan tuo huomioonottamattomuus ihan arkisissakin asioissa. hän saattaa esimerkiksi ollessamme ravintolassa syömässä syötyään kiskoa takin päälleen ja lähteä ulos, vaikka minulla olisi syöminen vielä kesken. mies ei myöskään tunnu olevan kiinnostunut asioistani, ei koskaan kysy edes mitä minulle kuuluu. jos kerron, että masentaa, hän saattaa vaihtaa puheenaihetta(omiin asioihinsa), tai jättää sanomani täysin huomiotta.
häneltä ei myöskään saa juuri koskaan positiivista palautetta mistään, ja huomiotakin vain seurassa tai seksiä harrastettaessa.
toisinaan tuntuu, että olen jonkinlainen näytöstyttöystävä. hän ei halua olla kanssani kahdestaan vain tekemättä mitään, vaan kulkea kaupungilla ilman asiaa tai puolituttujensa bileissä(on joku skenejulkkis kaupungissaan, joten niitä riittää). hän ei katsele tai flirttaile muille naisille ainakaan ollessaan kanssani, ja esittelee minut mielellään tyttöystävänään.
en tiedä haluanko tällaista suhdetta. haluan lämpimän ja rakastavan miehen, jonka kanssa ei tarvitse varoa sanomisiaan, ja jolle voin kertoa omistakin asioistani. alkuun suhde olikin juuri tällainen, ja tosissani ajattelin löytäneeni jonkun josta pitää.
en myöskään halua roikkua kuolleessa suhteessa, mutta jotenkin ajattelee, että kun mies ei halua lopettaa, niin toivoa paluusta tuohon entiseen kai on.
kiitos kun jaksoitte lukea, olisi kiva saada kommenttia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vähän samanlaista minullakin on ollut. Itse kaipaan tiiviimpää yhteydenpitoa ja kun toiselle riittää vähempi, onhan se aika epätasaista. Tuntuu epäreilulta. Välillä tulee epäiltyä vaikka mitä, kun tietää että mies kuitenkin kirjoittelee muillekin naisille, mutta ei koskaan kerro mitään niistä, ehkä joskus vahingossa jotain lipsahtaa. Pelkään ja tulee väkisinkin mieleen että jos hän samalla etsiikin uutta naista itselleen. Minulle hän on kuitenkin ainoa, enkä voisi pelata tuollaista. Tulee ajateltua niinä odotuksen pitkinä hetkinä, kun viestiä ei vain kuulu, että varmaan hänellä on niin monta muuta kirjoittelukaveria ettei ehdi minua muistaakaan tai että en omine juttuineni jaksa aina kiinnostaa häntä ihan täysillä. Useimmiten olen turhautunut ja mustasukkainen ja sitä synkempiä ajatuksia pyörii mielessä, mitä pidempään viestin odotus kestää.
Minäkään en tiedä kannattaako tällaisessa roikkua kiinni, mutta jotenkin vain irti pääseminen on lähes mahdotonta. Tuntuu myös ettei uuden miehen löytäminen olisi helppoa ja en jaksaisi alkaa etsimäänkään.
Enpä mitään neuvoja osaa antaa, kohtalotoveri vaan olen jollain tavalla.
Omasta puolestani voin sanoa, etten tuollaista miestä jaksaisi katella. Hän ei kuulosta kovin kiinnostuneelta tai sitten ette ole samalla aaltopituudella. Tämä nyt oli minun mielipiteeni.
...on helppo havaita, että tuo miesystäväsi ei sinusta paljoakaan välitä, jos pahimmassa tapauksessa yhtään. Jos hän sinua rakastaisi, niin hänelle olisi suuri kärsimys olla hetkeäkään erossa sinusta. Olen itse kokenut vastaavaa kohtelua naisten taholta ja kärsin vain kyseisistä suhteista suunnattomasti, mutta en omien tunteitteni vuoksi pystynyt itse tekemään asialle mitään. Lopulta jouduin hylätyksi, kuten oli odotettavissakin. Se oli hyvin rankkaa henkisesti... eli tiedän miltä sinusta ja muista kohtalotovereistäsi nytkin tuntuu. Tuollaisesta yksipuolisesta rakkaussuhteesta on silti hyvin vaikeata päästä irti, kun omille tunteileen ei voi tehdä mitään.
Olisi kuitenkin suotavaa päästä irti mahdollisimman pian. Aika parantaa kyllä haavat, vaikka toipuminen voikin viedä hyvin kauan. Uuden rakkauden löytämien helpottaisi irtautumista, mutta on vaikeaa luoda uutta suhdetta, jos on henkisesti kiinni vielä edellisessä suhteessa. Se on silti mahdollista, kun löytää sen oikean. Itse lopulta löysin satojen kilometrien päästä ja hän muuttikin varsin pian luokseni asumaan ja olemme hyvin onnellisia edelleenkin asuttuamme jo puolitoista vuotta yhdessä. Uskon, että sinäkin löydät vielä miehen joka pystyy vastaamaan tunteisiisi ja saat tuntea olevasi maailman onnellisin nainen.
Sinun on vaan ensin päästävä irti tuosta toivottomasta suhteesta, joka vain tuottaa surua ja tuskaa ja raastaa hemojasi tarpeettomasti.