En tiedä, minkä otsikon alle kirjoitus parhaiten sopisi... Laitoin tänne, vaikka ei ole oikeastaan uskottomuudesta kyse.
Olen 41-v, aikoinaan eronnut nainen. Seurustellut nyt vajaat 3 vuotta myös eronneen miehen kanssa.
En ole helposti ihastuvaa tyyppiä. Olen ollut pitkään töissä miesvaltaisella alalla ja mieskollegojen kanssa on mukava viettää aikaa. Koskaan ei ole ollut mitään "säpinää" tai ihastumista ilmassa - ehkä joskus 20 vuotta sitten, mutta sen ikäisenä se kuului asiaan.
Joskus olen tavannut miespuolisia kavereita myös vapaa-ajalla, kuten myös miesystäväni naispuolisia kavereitaan. En ole koskaan pettänyt miestä tai seurustelukumppania.
Viime vuoden puolella tapasin muutaman kerran yhtä miestä harrastuksen merkeissä. Nautin hänen kanssaan keskustelusta ja tajusin sitten olevani ihastunut. Eikä se ollut yksipuolista. Mies on naimisissa. Lapset teni-ikäisiä.
Säikähdin tilannetta ja peruin pari jo viime vuoden puolelle sovittua tapaamista. Olen kuitenkin välillä keskustellut hänen kanssaan Facebookissa. Välillä olen yrittänyt lopettaa senkin - ja parin viikon tauko on onnistunutkin. Mutta kun hän on taas ottanut yhteyttä, en ole halunnut jättää vastaamatta. Keskustelut ovat ihan viattomia, mutta "syvällisiä". Koemme selvästi molemmat olevamme samalla aaltopituudella.
Nyt menin sopimaan hänen kanssaan tapaamisen viikon päähän. Keskellä kirkasta päivää kaupungilla asioinnin merkeissä... Mutta...
Pelottaa nämä omat ihastumisen tunteet ja tieto siitä, ettei ne jää ilman vastakaikua.
Normaalisti siis kenen tahansa miestutun tapaaminen kaupungilla olisi ok sekä mulle että miesystävälleni, mutta...
Toisaalta onhan mahdollista, että tapaaminen myös sammuttaisi tän ihastuksen, mikä olisi hyvä juttu... Tajuaisin, että 2 kk olen elätellyt illuusiota ja ihastuminen on vain paisunut pääni sisällä - kun oikeasti ei olekaan mitään ihastumisen arvoista. Eikä hän niin kummallinen ollutkaan - eikä meidän välillä mitään. Mutta pelkään, että jos niin ei käykään, niin mihin suohon olen itseäni pistämässä...
En tietysti haluaisi menettääkään keskustelujamme ja sitä sielunkumppanuuden tunnetta, mitä nyt on ollut, mutta.... APUA!
Olen 41-v, aikoinaan eronnut nainen. Seurustellut nyt vajaat 3 vuotta myös eronneen miehen kanssa.
En ole helposti ihastuvaa tyyppiä. Olen ollut pitkään töissä miesvaltaisella alalla ja mieskollegojen kanssa on mukava viettää aikaa. Koskaan ei ole ollut mitään "säpinää" tai ihastumista ilmassa - ehkä joskus 20 vuotta sitten, mutta sen ikäisenä se kuului asiaan.
Joskus olen tavannut miespuolisia kavereita myös vapaa-ajalla, kuten myös miesystäväni naispuolisia kavereitaan. En ole koskaan pettänyt miestä tai seurustelukumppania.
Viime vuoden puolella tapasin muutaman kerran yhtä miestä harrastuksen merkeissä. Nautin hänen kanssaan keskustelusta ja tajusin sitten olevani ihastunut. Eikä se ollut yksipuolista. Mies on naimisissa. Lapset teni-ikäisiä.
Säikähdin tilannetta ja peruin pari jo viime vuoden puolelle sovittua tapaamista. Olen kuitenkin välillä keskustellut hänen kanssaan Facebookissa. Välillä olen yrittänyt lopettaa senkin - ja parin viikon tauko on onnistunutkin. Mutta kun hän on taas ottanut yhteyttä, en ole halunnut jättää vastaamatta. Keskustelut ovat ihan viattomia, mutta "syvällisiä". Koemme selvästi molemmat olevamme samalla aaltopituudella.
Nyt menin sopimaan hänen kanssaan tapaamisen viikon päähän. Keskellä kirkasta päivää kaupungilla asioinnin merkeissä... Mutta...
Pelottaa nämä omat ihastumisen tunteet ja tieto siitä, ettei ne jää ilman vastakaikua.
Normaalisti siis kenen tahansa miestutun tapaaminen kaupungilla olisi ok sekä mulle että miesystävälleni, mutta...
Toisaalta onhan mahdollista, että tapaaminen myös sammuttaisi tän ihastuksen, mikä olisi hyvä juttu... Tajuaisin, että 2 kk olen elätellyt illuusiota ja ihastuminen on vain paisunut pääni sisällä - kun oikeasti ei olekaan mitään ihastumisen arvoista. Eikä hän niin kummallinen ollutkaan - eikä meidän välillä mitään. Mutta pelkään, että jos niin ei käykään, niin mihin suohon olen itseäni pistämässä...
En tietysti haluaisi menettääkään keskustelujamme ja sitä sielunkumppanuuden tunnetta, mitä nyt on ollut, mutta.... APUA!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Selvästi vahvaa kipinää välillänne. Mieti nyt tarkasti vaikka vaikeaahan se on kun ajattelee toista jatkuvasti, mitä todella haluat. Onko sinussa voimaa ja minkä verran. Se, että voit ajatella sanovasi omalle kumppanillesi että erotaan. Se on vaikeaa mutta kuuntele itseäsi. Jotenkin tuntuu, että välillänne on vahva seksuaali väritteinen juttu..en ihmettelisi jos päätyisitte sänkyyn piankin tämän kirjoituksen jälkeen. Jos näin käy, tiedät mitä olet tehnyt mutta ajattele myös toista, tee hänelle palvelus ja kerro että haluat erota. Jos suhteessa menee kaikki hyvin, ei ole mitään aihetta pettää. Niin seksuaalisesti kuin henkisellä tasolla.
Tuota noin. Vaikka ap toimisikin fiksusti ja kertoisi miehelleen, että haluaa erota, niin mitä luulet, eroaako naimisissa oleva mies ja ottaa ap:stä uuden puolison itselleen? Tuskimpa vain. Mä en tajua, miksi ap haluaa turhaa draamaa elämäänsä. Sitähän tuossa on tulossa. Kohta ovat sängyssä ja sitten ap vikisee, ettei mies eroakaan ja ei hän tee mitään väärää vaikka varatun kanssa panee. Järkeään on suotavaa käyttää vaikka tunteet sanoisi ihan muuta.
Niin eikä varattu tee mitään väärää vaikka vapaan kanssa panee.
..tekee väärin, petetylle puolisolleen, jolle valehdellaan naama pokkana.
Tottakai tekee ihan samalla lailla kuin ap. Älä nyt ala saivarrella. Ap kertoi vain omasta itsestään ja halusi neuvoja mitä tehdä. Järki käteen edes hänelle.
Järjen käyttö pitäisi alkaa ihmisestä joka pettää kumppaniaan.