Mikä on se ratkaiseva tekijä?
Jos on omakotitalo, autot, rahaa...miksi erota vaikkei tunne enää minkäänlaista vetoa/yhteenkuuuvaisuutta/kumppanuutta toiseen?
Vaikkei seksiä ole kuin 1-2 x 2kk?
Vaikka iltaisin istutaan eri huoneissa?
Vaikka tätä on jatkunut pari vuotta?
Vaikka puoliso haaveilee jo vieraista?
Voiko odottaa sen aikaa että lapset ovat isompia? Että ne ymmärtäisivät?
Ei ole oikein viedä niiltä lapsuuden kotia, muuttaa pieneen kolmioon......?
Mitä tässä voi tehdä?
Sydän huutaa, oon yksin. Kaipaan aikuisen ihmisen kosketusta, juttuseuraa, läheisyyttä...
Kuitenkaan pahempia ongelmia ei ole. Kaikki rullaa, mutta se jokin joka saa minut hehkumaan ja iloitsemaan, puuttuu...
Jos on omakotitalo, autot, rahaa...miksi erota vaikkei tunne enää minkäänlaista vetoa/yhteenkuuuvaisuutta/kumppanuutta toiseen?
Vaikkei seksiä ole kuin 1-2 x 2kk?
Vaikka iltaisin istutaan eri huoneissa?
Vaikka tätä on jatkunut pari vuotta?
Vaikka puoliso haaveilee jo vieraista?
Voiko odottaa sen aikaa että lapset ovat isompia? Että ne ymmärtäisivät?
Ei ole oikein viedä niiltä lapsuuden kotia, muuttaa pieneen kolmioon......?
Mitä tässä voi tehdä?
Sydän huutaa, oon yksin. Kaipaan aikuisen ihmisen kosketusta, juttuseuraa, läheisyyttä...
Kuitenkaan pahempia ongelmia ei ole. Kaikki rullaa, mutta se jokin joka saa minut hehkumaan ja iloitsemaan, puuttuu...
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ja siis haluaisin oikeasti neuvoja, mitä tässä voi tehdä, mitä kannattaa tehdä?
Onko järkevää hypätä tyhjänpäälle sen takia ettei rakasta toista vai voiko ns.järkiavioliitto toimia?
Kokemuksia, kiitos..
Piti tehdä myös tänne avaus tästä aiheesta, mutta tuo sun kirjoitus oli ihan kuin omasta kynästä, niin jatkan tähän. Eli neuvoja ei ole antaa, mutta viisaampien neuvoja itsekin kaipaisin. Pitkä suhde, ja ymmärrän sen, että ei elämä voi olla pelkkää ihanuutta koko ajan.
Ensimmäisen kerran avioeroajatukset tuli mieleen n. 4 vuotta sitten, mutta ajattelin, että en halua lapsille isoja muutoksia, kun esikoinen oli juuri aloittelemassa koulua ja toinen eskaria. Ollaan siis täysin etäännytty puolison kanssa, joskus yritin tehdä asian eteen jotain, mutta enää ei kiinnosta. Nyt puoliso selkeesti yrittää keksiä kahdenhetkisiä juttuja, mutta tosiaan en jaksa niistä innosta. Ja, kun oikein yritän miettiä, että koska viimeksi olisin ihan vilpittömästi nauttinut yhteisistä hetkistä jne, niin vaikea sanoa.
Seksi on ihan kivaa, sillon kun sitä on, mutta mitään läheisyyttä ei ole. Aika usein puoliso nukkuu yönsä sohvalla ja yhteisiä puheenaiheita ei ole (paitsi lapset). Jos lapsia ei olis, niin tiedän meidän varmasti jo eronneen. Toki siis välillä hyviäkin hetkiä on, en ole ihan koko tätä neljää vuota hammasta purren yhdessä ollut. En ehkä vaan osaa näitä hyviä hetkiä arvostaa. Puoliso tosin on sitä mieltä, että kaikki on hyvin ja hän on onnellinen. Ei mielestäni näin voi olla, koska ei näytä onnelliselta ja on myös kiukkunen jatkuvasti, riidellään paljon ym. Olen itsekin ihan eri ihminen töissä ja ystävien kanssa, kotona vaan sellainen ärsytetty olo koko ajan. Nautin, jos puoliso on työmatkoilla, en ikävöi häntä..
Aiemmin olen miettinyt, että, jos erotaan, niin mitä siten, jos se alkaakin kaduttamaan? Että jospa tämä onkin jokin ohimenevä vaihe, jatkuvasti lehtien sivuilta saa lukea juttuja siitä, että "kuinka me rakastuttiin uudestaan jne" Mutta tänä vuonna ensimmäistä kertaa päähän tuli ajatus, että mitä, jos kadunkin myöhemmin sitä, että en uskaltanut päätöstä tehdä? En kaipaa uutta parisuhdetta, mutta olis ihana olla ilman riitoja ja omassa rauhassa, saisi päättää ihan itse mitä teen jne. Mutta ne lapset. En kestä, jos heille tulee tästä isojakin traumoja, varsinkin nuorempi on kovin kiinni minussa ja tosi herkkä. Taloudellisesti miten pärjään yksin?
Kysy itseltäsi onko sulla varaa hukata tämä elämä olemalla huonossa suhteessa? Ihmiset eivät uskalla hypätä "tuntemattomaan", vaan hukkaavat elämäänsä "tuttuun ja turvalliseen", vaikkei ole tyytyväinen.
Ei muuta kun seksiä peliin ja semmoinen 2-5 kertaa viikossa ja ja sekstailette niin 2-4 varvia niin helpottaa ja se siitä. Toien asia on että puhutte asiat halki ja mikä mättää ja niin edelleen.
Me yritimme kaikkea, suhteemme oli kai aika täydellinen jos vertaa ihmisten toiveisiin liitolta. Seksikin oli ihan hyvää. Ei pettämistä, väkivaltaa. Ei edes mököttämistä tai sellaista. Olimme vain kuin kavereita, tunteet puuttuivat. Kävimme parisuhdeterapeutillakin. Aikansa meitä kuunneltuaan hän kehoitti eroamaan. Lapsillakin menee paremmin, kun eivät opi mallia tunteettomasta liitosta ja näkevät että aikuiset osaavat sopia asiansa.
B rappuun 45 minuuttia 3 kertaa päivässä viikon ajan.
Ei se pelkkä seksi niintuttua nimimerkin tapauksessa auta, vaikka pantaisiin joka päivä.
Kyllä petipuuhiinkiin riittää intoa ja halua kun muut palikat on ensin kohdillaan.
Järkiliittoja on varmaan enemmänkin kuin osaisi kuvitella. Toiset on räväkämpiä luonteeltaan ja eroavat kulissiliitosta suht nopsaankin. Toiset taas miettivät vuosiakin ja siltikään eivät eroa koskaan. Mies yleisimmin eroaa silloin kun toinen on jo katsottuna.
Sanovat ne jotka ovat eronneet, että sen tietää itse koska aika on kypsä. Epävarman olon kanssa ei saa tehdä niin isoa päätöstä kuin avioero, varsinkin jos on vielä lapsia.
Itse elän järkiliitossa, lapset teini-iän kynnyksellä. En ole saanut vielä rohkeutta ja varmuutta, että eroaisin.
Kaikella on aikansa.
Aika on kypsä, kun kumpikaan puolisoista ei näe minkäänlaista tulevaisuutta liitossa, jossa ei voi suunnitella yhdessä enää mitään ja jokainen hetki on kulkemista pimeässä tunnelissa. Kun sitten pistää nimensä eropaperiin tulee väistämättä eteen tuhat ja yksi huolehdittavaa asiaa, jotta avioliitto saadaan kunnialliseen päätökseen. Vähitellen tunnelin päässä alkaa näkyä valoa ja pystyy suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Siinä se yhteen kappaleeseen tiivistettynä.
Juuri tuon vuoksi, ettei tunne enää minkäänlaista vetoa/yhteenkuuluvaisuutta/kumppanuutta toiseen. Tuntee olevansa yksin. Kaikillahan se ei tietenkään ratkaise. Jotkut vain sietävät huonoa tilannetta, usein oman hyvinvointinsa kustannuksella. Moni ei yhtään ajattele, että sinnittely vie turhaa energiaa, nakertaa ihmisen itsetuntoa, ja tekee apaattiseksi. Ei ole ollenkaan samantekevää millaisessa suhteessa elää. Vaikka parisuhteen ulkopuolella olisi kuinka rikkaita ihmissuhteita tahansa, niin "tässä-nyt-vaan-ollaan" -parisuhde on haitaksi.
Ratkaiseva tekijä on kai jokaisella erilainen. Toiset ovat herkemmin lähtijöitä (kuulun heihin) niin kuin nastakengät sanoo ja taloustilannekin vaikuttaa, jos on useita pieniä lapsia. Pienipalkkainen useamman lapsen yksinhuoltaja joutuu koville.
Aivan niin kuin nastakengät sanoo niin moni järkiliittoon vannova ei koskaan eroa. Ei sittenkään, kun lapset ovat isoja. Ystävätkin jo kyllästyvät vuosikymmenten puolison haukkumiseen... jokaisella on kumminkin vastuu omasta elämästään. Puolisoa ei voi omasta onnettomasta olosta syyttää, vaan peiliinkin pitää katsoa. Se on vaikeaa ja eroaminen tarkoittaa hyvin pitkälti sitä.
Henkilökohtaisesti lykkäsin eroa liian kauan kun olin työttömänä. Kun sitten sain vakinaisen työpaikan laitoin eron vireille ja reilun puolen vuoden päästä minä ja kaksi nuorinta lasta muutettiin pois. Vanhin, silloin 16 v, jäi ikäväkseni isälleen, joka oli alkoholisti. Suhde oli ollut vastenmielinen jo kauan ja aina sai pelätä kun mies oli kännissä vittumainen ja haastoi riitaa. Jotta minä olisin ollut hyvä äiti ja lapsilla olisi turvallinen elämä oli välttämätöntä lopettaa koko suhde. Ei ole lastenkaan hyvä elää riitaisessa tai tunteettomassa suhteessa. Kyllä lapset sen kireän ilmapiiriin vaistoavat ja kärsivät siitä. Meillä oli parasta aikaa kun lasten isä oli iltavuorossa ja tuli kotiin vasta kun muut olivat menossa nukkumaan. Erotessa pidin huolen siitä, että uusi asunto on saman koulupiirin alueella ettei nuorimman, silloin 8 v., tarvitse vaihtaa koulua ja menettää kavereitaan. Vanhemmat lapset olivat yläasteella, joten heidän koulu ei muuttunut. Kun lapset ovat täyttäneet 12 vuotta saavat he itse päättää kumman vanhemman luona haluavat asua. Loppujen lopuksi ero tuli voimaan 2002 3. kerralla. Olin 1. kerran hakenut eroa jo v.95, mutta joutunut perumaan sen kun ei ollut varaa ottaa vastaan tarjottua asuntoa. v. 99 muutimme vanhimman ja nuorimman kanssa pois ja keskimmäinen ( 12v.) jäi isälleen. Palasimme kuitenkin takaisian kun silloisessa asuinpaikassa molemmat naapurit ryyppäsivät ja metelöivät joka viikonloppu. Mies lupasi lähteä yhteiseen terapiaan ja minä tyhmä uskoin. Sama kännääminen jatkui entiseen malliin. Ei ollut helppoa kun mies ei suostunut muuttamaan pois, mutta kyllä olen sitä mieltä ettei surkeassa suhteessa kannata kennenkään roikkua. Ja omasta mielestäni oli eron jälkeen itsekin parempi äiti kun ei ollut pelkoa, murhetta ja häpeää. Lapset ovat nyt täysi-ikäisiä ja ovat kunnollisia, asiallisia ihmisiä mitä he tuskin olisivat jos olisimme asuneet siinä helvetissä.
"Kaikki rullaa, mutta se jokin joka saa minut hehkumaan ja iloitsemaan, puuttuu..."
Joku viisas sanoi että tyytymättömyys omaan elämään ei ratkea eroamalla. Eroamalla pääsee eroon vain puolison kanssa elämisestä, mutta itsensä kanssa pitää elää loppuelämä. Hehkua ja iloa ei välttämättä tule elämään eroamalla. Ero on ratkaisu siihen, että ei halua enää juuri tuon ihmisen kanssa elää. Kun hänen huonot JA hyvät puolet vain väsyttävät ja ärsyttävät eikä enää jaksa enää ymmärtää. Ja sitten kun on tuosta jo ihan varma.
"Hehkua ja iloa ei välttämättä tule elämään eroamalla."
No minulle ero ainakin toi iloa ja hehkua. Mieli kepeä, kun ei enää tarvinnut kantaa taakkaa exästä ja hänen ongelmistaan. Teini-ikäisten lasteni ystävätkin huomasivat tämän. Sanoivat, että nimenomaan hehkun ja olen iloisempi kuin koskaan. Aivan. Iloisempi kuin 20 vuoteen.
Oikeastaan ajattelen, että aniharva eroaa sen vuoksi, että on tyytymätön omaan elämäänsä. Kyllä se siitä tuppaa lähtemään, että on tyytymätön parisuhteeseen.
Eiköhän niitä tekijöitä monesti ole useita. Itsekin miettinyt, että se paha olo kaikkinensa.
Monella naisella kiireiset ruuhkavuodet menevät omalla painollaan, koska lapset, työ ja koti työllistävät niin paljon. Sitten kun alkaa vähän helpottamaan eikä tarvitse miehen lapsenhoitoapua niin paljon, niin aletaan haaveilla jostain muusta enemmästä. Eli kun on saatu prinsessahäät, ihanat lapset ja oma koti, niin sekään ei riitä, vaan sitten pitäisi saada parempi mies, joka toisi vipinää elämään, intohimoisempaa seksiä ja vaihtelua kyllästymiseen.
Moni nainen tekee sen virheen, ettei juttele asiasta kunnolla miehen kanssa, vaan nainen miettii asiaa jopa vuosia itsekseen jolloin mies ei edes tiedä, että nainen hautoo eroa. Mies ei siis pysty edes reagoimaan asioihin mitenkään, koska hänen mielestä asiat on hyvin eikä hän tiedä, että nainen on siinä pisteessä, että ero on jo tulossa.
Suosittelen, että hakeutuisit yksin tai miehesi kanssa terapeutille. Usein työterveyshuollon kautta pääsee yhdelle ilmaiselle psykologikäynnille. On hyvä jutella edes asiat selväksi, vaikkei ehkä saakaan suhdetta siihen pisteeseen, että kyllästymisen saisi vaihdettua siihen, että uudestaan ihastuisi omaan mieheensä.
Valitettavasti nainen tekee loppupeleissä päätöksen erosta tosi nopeasti sen jälkeen, kun hän on ilmoittanut asiasta miehelle. Koska päätös tulee tehtyä nopeasti, niin katuminen on todennäköisempää eli kuukausien/vuosien päästä rupeaa kaduttamaan, että tuli erottua.
Miksikö kerron asiasta? Siksi, että olen itse ollut tässä tilanteessa jättävänä naisena. Se, mitä itse opin on:
- eroa, jos olet varma, että hyväksyt myös sen vaihtoehdon, ettet koskaan löydä itsellesi yhtä hyvää tai parempaa miestä
- hyväksyt sen, että naisen on tosi vaikea saada hyvää miestä enää sen jälkeen, kun hän täyttää 40-v. Naisen haluttavuus katoaa samaa tahtia kuin hedelmällisyyskyky laskee. Ikääntyvä nelikymppinen YH ei ole ollenkaan sama asia kuin lapseton kolmekymppinen!
- taloudellinen romahdus on usein fakta. Kaksi keskituloista pärjäävät mainiosti, mutta avioero voi tarkoittaa kummallekin osapuolelle taloudellista katastrofia. Selvitä, että mitä asuminen ja eläminen oikeasti maksaa.
- hyväksy se, että miehellä on yhtäläinen oikeus vanhemmuuteen. On mahdollista, että lapset ovat nyt (tai myöhemmin) ex-miehelläsi lähihuoltajuudessa
- tulevaisuudessa eläkkeet tulevat olemaan todella pienet. Miten pärjäät esim. 20-30 -v päästä, jos et löydäkään ketään elämänkumppaniksi? Erityisesti jos et saa säästettyä työuran aikana omistusasuntoa, niin miten rahat riittävät eläkkeellä, jos ne eivät riitä edes työssä käydessä.
- ole rehellinen itsellesi, että usein erohalu johtuu kyllästymisestä. Kenenkään tehtävänä ei ole tehdä sinua onnelliseksi. Onnellisuus pitää löytää itsestä. Saisitko uutta puhtia esim. opiskelusta, vapaaehtoistyöstä, uudesta työstä ja parisuhteen virkistämisestä?
Itse erosin pitkästä parisuhteesta juuri edellämainituista syistä. Jälkikäteen tein eropäätöksen kuitenkin liian hätäisesti. En arvannut, että miten suuri vuosikausien taloudellinen ahdinko erosta tuli. En olen voinut myöskään lämmitellä suhdetta exään uudestaan, koska miehellä on uusi perhe. Myös syyllisyys lasten vuoksi ihanan kodin rikkomisesta oli todella kova paikka. Oli helpompaa haaveilla erosta kuin todella ottaa se ero.
P.S. Liian moni tekee niin, että antaa itselleen luvan ihastua toiseen ihan sen takia, että se helpottaa eroamista vanhasta suhteesta. Sellainen pilaa välejäsi exään eikä exä välttämättä halua antaa huoltajuutta, vaan on valmis viemään asian vaikka oikeuteen asti.
On sitten niitäkin, jotka vuosia miehelle kertomisen jälkeen vasta eroavat ja miettivät, että miksi sen ajan näin kulutti ja ei lähtenyt aiemmin. Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Riippuu aina ex.stä ja siitä kuinka rehellisesti asiat on hoisettu, että mitenkä siitä eteenpäin asiat hoituu. Mutta tottakai eroavat ihmiset noin ylipäätään muutenkin ovat enemmän riidoissa kuin yhdessä pysyvät parit, eiköhän se ole yksi mahdollinen syy eroon. Joten jos oikeudessa täytyy asioista tapella niin sitten siellä tapellaan, mutta jollakin tapaa järkevät ihmiset ymmärtävät, että se on pelkkää rahojen tuhlaamista.
Kas kummallisia ajatuksia sinulla erosta, jotenkin negatiivisia :). Ihan turhaa. Itselleni ero oli siltä osin vaikea, ettei ex halunnut sitä. Mutta eroaminen oli ainoa vaihtoehto selvitä järjissä ja löytää ilo uudelleen elämään. Eron jälkeen voin paremmin kuin viimeiseen kymmeneen vuoteeni avioliitossa. Teini-ikäiset lapset myös kannustivat eroamaan, koska isänsä ongelmat vaikuttivat myös heihin. Tätä ei monikaan tule ajatelleeksi. Useinmiten ajatellaan, että lapset kärsii vanhempien erosta, mutta aniharvoin nähdään, kun lapset kärsivät vanhempien liitosta. Liiton aikanakin "miehellä on yhtäläinen oikeus vanhemmuuteen", mutta tästä huolimatta he eivät kanna vastuuta edes itsestään, saati lapsistaan. Minulla ei ole tosiaan ole mitään isien vanhemmuutta vastaan. Mutta on hölmöä, että isä on erossa äidin kanssa tasavertainen huoltaja, vaikkei piittaisi lapsistaan tuon taivaallista. Paitsi ehkä silloin, jos haluaa tehdä lasten äidille, tai lapsille itselleen kiusaa. Uhkailla, kiristää tms. Sanottakoon vielä, että tunne-elämältään kovin "epävarma" tai suorastaan häiriintynyt isä on haitaksi lapsille.
Sitten vielä noista raha-asioista. Eli eron jälkeen selkeni ja parani myös talous, vaikka jouduinkin pulittamaan tasinkoa exälle. Talous on lasten kanssa paremmassa jamassa kuin ikinä. Ei ole exää aiheuttamassa kuluja eikä varsinkaan yllätyskuluja, joita tuli viikottain.
"hyväksyt sen, että naisen on tosi vaikea saada hyvää miestä enää sen jälkeen, kun hän täyttää 40-v."
Tämä on ihan höpönpöppöä. Mutta jos ajattelee, että miehen löytäminen on eron jälkeen yli 40 v vaikeaa, se varmasti on. Ihmisen ajatuksilla ja persoonalla on vaikutusta.
Kyllä se vaan osin valitettavastikin menee niin, että yhteishuoltajuus mätkähtää, vaikka itse haluaisikin lasten ihan jokapäiväiseen elämään kuulua. Eli vaikka miehellä olisikin ongelmia lasten kanssa toimeen tulemisessa niin siellä ne lapset osan aikaansa viettää. Eli eipä se kovin mukava juttu ole. Pakko silloin on apuakin hakea, että voi hyvillä mielin, tai edes jollain mielin lasten antaa isänsä kanssa aikaa viettää. Tiedän toimin aivan liian kiltisti tällaisessa tilanteessa, mutta lasten parasta ajatellen. Keikkunut tässä suhteessakin vielä (ihan liian kauan), kun toinen totesi että kait minä niin järkevä olen etten eroa. Mutta kun tuntuu, että kaikki voimat hiipuu.Välillä kaduttaa koko tämä paska elämä.
Yhteishuoltajuus "mätkähtää" kyllä, mutta onneksi vaan paperilla, jos lapset ovat yli 12v. Teillä on pienemmät lapset? Onko 50/50 huoltajuus? Jos, niin miksi sellaiseen suostuit, jos isä ei tule lastensa kanssa toimeen? Sehän ei tosiaan ole lasten etu....
Meillä ei ole pienemmät lapset. Yhteishuoltajuus tulee siksi, että en jaksa miehen kanssa ruveta asiasta riitelemään. Hänen luonnettaan tuntien tiedän, että hän niin helposti tekisi. Tiedän myös, että jos yksinhuoltajuutta hakisin sen myös saisin. Olen vaan pohtinut, että mielummin vietän vaikka vähänkin aikaa lasten kanssa niin että olisi onnellisempia edes ne pienet hetket, joihin mies tosin on todennut että kuvittelenko elämän sitten olevan pelkkää onnea, jos erotaan. No, enpä kuvittele. Mutta sukuani ei asu lähellä, sillä vanhemmatkin ovat muuttaneet ulkomaille, joten siinäkin mielessä hyvä yrittää tulla eron jälkeenkin edes jollakin tavalla toimeen.
Apua on haettu, mutta melko yksin olen asian kanssa. Joskus tosin mietin, että voisin vaan lähteä ja jättää kaiken toiselle. Ehkä myöhemmin, kun lapset vielä isompia, voisin kokea lähteväni yksin ulkomaille, muuttaa sinne. Minua ei oikeastaan mikään silloin pidättele täällä. Aika lohduttomalta tosin näyttää, jaksaako sinne asti. Kulissi pidetään kyllä pystyssä niinkuin joku tuolla jossakin ketjussa totesi. Rakkaudenkin toivoisin löytyvän, mutta en enää suhdetta jossa ei tehdä kompromisseja ja sitä, että itsekin olisi tärkeä toiselle en usko löytyvän täältä, ihan tuon iän ja lastenkaan vuoksi ym. muiden seikkojen vuoksi. Parempi ehkä ulkomailla ihan uudessa ympäristössä, tosin yksin sielläkin ilman mitään tukiverkkoa.
Olipa hyvä kirjoitus!
Hei.
Monenlaista hyvää pohdintaa avioliitosta ja eroamisesta. Kysymys erota vai ei, tullee monen pitempään naimisissa olleen mieleen. Ei kannata hätiköidä. Kannattaa tehdä kaikkensa sen eteen, että saisi jatkettua yhdessä. ajattelen, että ilman muuta yksi hyödyllinen keino on mennä ulkopuolisen luokse juttelemaan yhdessä, ei vain kerran vaan monta kertaa. Vaikka päätyisikin eroon, niistä keskusteluista on hyötyä, molemmille osapuolille. Kannattaa muistaa, että on itse vastuussa parisuhteesta. Vanha sanonta on "ettei se vaihtamalla parane", no joillakin on tästä toisenlainen mielipide. On hyvä pitää mielessä, että elämässä on erilaisia vaiheita, mikään vaihe, ei hyvä eikä huono, kestä loputtomiin, se menee ohi ja tulee uudenlainen vaihe. Kyllästymisen, tylsyyden vaihe avioliitossa menee ohi ja tulee uutta tilalle....
Nimimerkki nsxoosls, joka on eronnut, kertoi hyvin ja selkeästi mitä hän oppi erosta. Kannattaa tosiaan miettiä tätä hänen kokemaansa, tarkasti. Usein me naiset toivomme elämältä enemmän, jotain täydellisempää, iloisempaa, parempaa, kauniimpaa ja rohkeampaa kuin arkielämä on, miehet tyytyvät vähempään ja tavallisempaan "sohvalla makaamiseen", kaikella rakkaudella miehiä ja naisia kohtaan. Ystävät, oma tekeminen ja ilon löytäminen elämään on jokaisen omalla vastuulla. Puoliso, ei nykyinen eikä ehkä tuleva, ole siitä tosiaankaan vastuussa, vaan jokainen itse. Kukaan puoliso ei voi täyttää toisen toiveita ja tarpeita kokonaan, siihen on tyytyminen.
Tsemppiä, viisautta ja kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi
Kannattaisiko yrittää jutella sille puolisolle? Varsinkin jos isompia ongelmia ei ole niin kuin itse kirjoitit. Tai jos omin voimin ei onnistu, yhteinen terapia voisi auttaa. Varmasti on ihmisiä, jotka ovat hyötyneet erosta, mutta oma kokemukseni on, että uudet suhteet ja liitot vaativat kaikilta huomattavasti paljon enemmän, ongelmat menevät potenssiin.
Mihin rakastuit miehessäsi ja minne se katosi, voisiko sen löytää vielä? Kanntaa yrittää.
Samaa mieltä! Jos ongelmat ovat tulleet pikkuhiljaa, niin olisi typerää luulla, että ongelmat ratkeaisivat kertarysäyksellä. Pitäisi antaa aikaa, että suunta kääntyy parempaan ja että keskustelemalla löytyy ratkaisuja vähitellen. Juttuapua saa kavereilta, ammattilaisilta, kirkon eropalvelusta jne. Usein puolison kanssa juttelu ei alussa auta, koska ongelmat kiertää kehää. Usein ei oikein itsekään tiedä, että mitä haluaisi.
Jos AP:llä esim. seksin määrä on ongelma, niin siitä pitäis voida jutella miehen kanssa. Miehillä voi olla stressin tai piilevän sairauden takia himot kateissa esim. lihavuus tupakointi heikentää aika nuorillakin kykyä. Myös testosteronitasot voi olla matalat. Tai mistä sitä tietää, vaikka mies ehdottaisi parinvaihtoa, tantraseksiä tai lupaa käydä vieraissa! Asiat selviävät vain juttelemalla.
Itse pidän tärkeimpänä ystävyyttä. Jos parisuhde toimii hyvin arjessa, niin muista asioista voidaan jutella ja ratkaista ne ajan kanssa tavalla tai toisella.
Aika paljon eri mieltä. Tuossa ei juttelulla eikä millään ole mitään merkitystä. Kun vuosien saatossa ajaudutaan täysin erilleen, niin lähentyminen on aniharvoin mahdollista. Etenkään kun ap:n sydän huutaa yksinäisyyttä, seksiä harvakseltaan (sekin ehkä "muodon vuoksi"?), mitään yhteistä ei ole.
Hei.
Tottakai keskustelu auttaa, jos niin haluaa, mutta molempien tahtotila ratkaisee. Kyllä pitkässä liitossa on monenlaisia vaiheita ja niiden yli voidaan päästä ja saada läheisyys ja seksielämäkin takaisin. Tarvitaan aikaa ja tahtoa. Ei kannata hötkyillä eikä luvouttaa, jos molemmilla olisi sisimmässään halua elää yhdessä. Pitkällä yhteisellä historialla on merkitystä, ja sen arvo vaan nousee vuosien myötä.
Pirkko-pappi
Hmm. Keskustelu auttaa ainoastaan silloin, kun molemmilla on suhteellisen samanlainen tahto jatkaa liittoa; ja erityisesti muuttaa liittoa sellaiseen suuntaan, jonka molemmat kokevat mielekkääksi.
Pitkällä yhteisellä historialla on merkitystä vain siinä tapauksessa, että sillä ON molemmille merkitystä. Itse pähkäilin ja tuumailin aivan liian kauan eron kanssa. Avioliiton kanssa sama juttu kuin kaikessa muussakin; määrällä ei ole mitään merkitystä, jos liitossa ei ole mitään sisältöä. Tai vielä ikävämpää; ainoastaan negatiivista sisältöä.
"Tarvitaan aikaa ja tahtoa. Ei kannata hötkyillä eikä luvouttaa, jos molemmilla olisi sisimmässään halua elää yhdessä"
No hmm, niin, aikaa ja tahtoa. Kuinka kauan aikaa, kuinka paljon tahtoa? Vuosien yrittämisen jälkeen ei useinkaan molemmilla ei ole enää halua elää yhdessä. Eletään vain toisen ehdoilla. Sitten kun toinen viimein tajuaa, ihan syystä, luovuttaa hänet leimataan pahikseksi. Ainakin joskus. Mikään ei voi viiltää niin pahasti kuin vuosien kärsimys, tahto ja yritys jatkaa vaikka hampaat irvessä. Sitten kun viimein ymmärtää luovuttaa, niin jonkun mielestä luovuttaa liian helpolla, hötkyilee. Kun ei voi tietää taustoja ja kaikkien tuntemuksia, kannattaa aika varovasti puhua ajasta ja hötkyilystä.
On hyvä ottaa tosiaan huomioon, että ongelmat eivät elämästä häviä vaikka eroaisi. Kyllä ihmiset voivat lähentyä ja löytää toisensa uudelleen. Sekin on väistämätöntä, että ihmiset muuttuvat vuosien myötä. Puolisot "lukitsevat" joskus käsityksensä toisesta, toisessa kaikki on huonoa. Ei pidä kuvitella, että tuntee toisen läpikotaisin. Uusperheessä ovat omat hankaluutensa.
Ainakin minun elämän, ja lasten myös, suurimmat ongelmat hävisivät eron myötä. Jos kumppanista on vain kiusaa ja hänellä on suuria ongelmia, niin ero on paras ratkaisu.
Kaduttaahan ero välillä, mutta kun muistuu mieleen se yhteiselo,katumus loppuu.
Itse ainakin erosin juuri sen takia kun olin mustelmilla vähän väliä ja ne huonekalujen särkemiset oli huono esimerkki lapsille.
Lapset näki miten käy jos kohdellaan huonosti ja olivat helpottuneita,kuten minäkin.
Myös se et puoliso osti itselle kaikkea yhteisillä rajoillamme,mutta minun piti kulkea ryysyistä ja kotiin ei saanut ostaa mitään ilman sen lupaa.