Olen koko pienen elämäni ajan tähän asti ajatellut, etten halua parisuhdetta, en halua naimisiin enkä halua omia lapsia. Olen aina ollut ns. erilainen nuori ja luonteeltani introvertti. Arvomaailma ja mielenkiinnonkohteet ovat aina olleet niin erilaiset omanikäisistä, itsetunto matala ja liika läheisyys tuntunut vastenmieliselta ja vieraalta, ja kun tähän lisätään vielä sitoutumiskammoisuutta niin parisuhde on tuntunut aika mahdottomalta.
Nyt olen päälle parikymppinen ja asunut omillani kolmatta vuotta. Huomaan olevani yksinäinen. Eipä noita ystäviä ole, lähinnä hyvänpäiväntuttuja, mutta huomaan ajattelevani etten jaksaisikaan niitä hankkia. Minulla kävisi se kumppani, jonka kanssa voisin olla oma outo itseni, jonka kanssa voisin tehdä kaikkea mutta joka ymmärtäisi myös yksinolotarpeeni. Kokemusta seurustelusta ei ole, muutamia "kahvitteluja" yms. lukuunottamatta, joten en tiedä mitä se todellisuus olisi.
Luulin aina olevani sellainen henkilö, joka elää yksin elämänsä mutta nyt huomaan kaipaani sitä toista. Mutta en vieläkään halua seurustella vain itse seurustelun tähden, vaan haluan ihmisen kenen kanssa voin oikeasti viettää loppuelämäni. Olenkohan vain uskotellut itselleni etten tarvitse ketään ja pärjään yksin, koska en usko ketään koskaan löytäväni?
Ehkä se ikisinkkuus ei olekaan mun juttuni, vaikka tästä havainnosta huolimatta uskon sellaiseksi jäävän.
Nyt olen päälle parikymppinen ja asunut omillani kolmatta vuotta. Huomaan olevani yksinäinen. Eipä noita ystäviä ole, lähinnä hyvänpäiväntuttuja, mutta huomaan ajattelevani etten jaksaisikaan niitä hankkia. Minulla kävisi se kumppani, jonka kanssa voisin olla oma outo itseni, jonka kanssa voisin tehdä kaikkea mutta joka ymmärtäisi myös yksinolotarpeeni. Kokemusta seurustelusta ei ole, muutamia "kahvitteluja" yms. lukuunottamatta, joten en tiedä mitä se todellisuus olisi.
Luulin aina olevani sellainen henkilö, joka elää yksin elämänsä mutta nyt huomaan kaipaani sitä toista. Mutta en vieläkään halua seurustella vain itse seurustelun tähden, vaan haluan ihmisen kenen kanssa voin oikeasti viettää loppuelämäni. Olenkohan vain uskotellut itselleni etten tarvitse ketään ja pärjään yksin, koska en usko ketään koskaan löytäväni?
Ehkä se ikisinkkuus ei olekaan mun juttuni, vaikka tästä havainnosta huolimatta uskon sellaiseksi jäävän.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jaa, kyllä sie jonkun jännämiehen löydät ettei yksin tarvii olla
Paha vastata ku mul ei oo koskaan ollu epäilyksiä etten sais vaikka kymmentä kumppania. Mut voihan se olla alitajusta et uskottelee olevansa erakko jos on huono itsetunto.
Outona sinun on varmaan vaikea löytää oikealla tavalla outo kumppani mutta toki se on mahdollista. Alotuksesta ei käy ilmi sukupuolesi joten parisuhteen todennäköisyydestä vaikea kommentoida.
Jos olet mies, juna meni jo.
aloittaja on kaksoisolentosi
Eiköhän se yksin jäämisen pelko ole yksi ihmisen peruspeloista. Joka väittää ettei sitä ikinä kokisi, valehtelee tai kuvittelee itsestään liikoja.
Outo se olen minäkin ja silti elin miehen kanssa 10v. saman katon alla, enkä todellakaan usko etten pystyisi siihen joskus tulevaisuudessakin. :)
Arvon aloittaja,
uskon, että sinulla on loistavat mahdollisuudet löytää kumppani, jonka kanssa voitte olla kumpikin omia itsejänne. Maailma on meitä "outoja" täynnä. :) Suosittelen kuitenkin, että älä lue ainakaan tämän Sinkut-palstan juttuja, koska se todennäköisesti saa vain epätoivon heräämään.
Aiemmin et halunnut suhdetta elämään ja nyt olet muuttanut ajatustasi. Et ole katkeroitunut sinkkuudesta ja se on suurin plussa sulla.
Mikä on sitten outo ihminen ja mikä tavis, persoonia ollaan kaikki :).
Katsele ympärillesi. Hitaasti hyvä tulee.
Aina on aikaa muuttaa mielensä.