En enää jaksa

Mitä silloin tehdään? Kun ei enää jakseta? Itse olen erolapsi, toiminut kiistakapulana omien vanhempieni erossa, joten olen kaikkeni tehnyt ettei oma lapseni sitä joutuisi kokemaan... Mutta nyt en enää jaksa! Haukkukaa jos tykkäätte, mutta me olimme pari, jonka ei koskaan olisi saanut mennä naimisiin... Teimme kaiken nurinkurin, ensin kihloihin, sitten ostettiin asunto, heti perään tulin raskaaksi ja puoli vuotta yhdessä asumisen jälkeen olimme vanhempia... Muutin paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään, siksi että mies ei halunnut muuttaa muualle. Miehen perhe asui kivenheiton päässä ja omani liian kaukana auttaakseen lapsen hoidossa. Mieheni perhe ei halunnut auttaa hoitamaan vauvaamme, itse olimme parikymppisiä. Oma äitini olisi auttanut mielellään, mutta välimatkaa oli aika paljon. Olin raskaana kun valmistuin ja luonnollisesti äidiksi tullessani työpaikkaa ei ollut. Pienellä paikkakunnalla asuessa töitä oli myös vaikea saada. Lopulta, lapsemme ollessa jo muutaman vuoden ikäinen, sain töitä asuinpaikkakunnaltamme. Työ oli määräaikainen, mutta koska hoidin hommani mallikkaasti sain jäädä töihin pidemmäksikin aikaa... Useamman vuoden (n. 8) seurusteltuamme päätimme mennä naimisiin. Päätös oli oikeastaan minun... Naimisiin mentyämme me muutuimme molemmat! Mieheni lakkasi huomioimasta minua, osoitti taas sairaaloista mustasukkaisuutta, kuten suhteemme alkuaikoinakin ja kuitenkin samaan aikaan piti minua itsestäänselvyytenä. Itse muutuin siinä hetkessä, kun huomasin, että mieheni kertomukset siitä kuinka en kelpaisi muille, eikä kukaan muu minua haluaisi, enkä pärjäisi ilman häntä, eivät pitäneetkään paikkaansa. Eräänä iltana aiemmin niin täysin merkityksetön kaveri ilmaisi kiinnostuksensa, antoi ymmärtää, että on katsellut minua etäältä jo pidemmän aikaa. Torjuin kaverin, sillä rakastinhan minä miestäni. Tuon illan tapahtumat jäivät kuitenkin kalvamaan mieltäni enkä päässyt niistä eroon. Katsoin tuota"kaveria" nyt aivan uudessa valossa! Ja lopulta se minunkin kiinnostukseni heräsi. Alkuun se oli harmitonta flirttiä, mutta jotenkin en vaan päässyt yli ajatuksesta "mitäs jos...". Päädyimme harrastamaan seksiä pariin otteeseen minun aloituksestani. Ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että mitä helvettiä olen mennyt tekemään, ei se ollut sen arvoista, enkä minä tee mitään tällaista!!! Mutta jotain siinä oli, joka sai kokeilemaan sitä toisenkin kerran... Sen jälkeen ei enää kaduttanutkaan niin paljon, vaan olin hurmioissani siitä mitä olin löytänyt, vaikken täysin ymmärtänyt itsekään mitä se oli... Kolmas kerta tapahtuikin sitten alkoholin vaikutuksen alaisena, miehen aloitteesta. Baarissa törmättiin ja päädyttiin miehen asunnolle ja seksi oli taivaallista!!!
Ensi alkuun, kun mies lähentyi, olin jo naimisissa ja hän avoliitossa, hänen liittonsa päättyi pian tuon jälkeen ja kahden ensimmäisen seksikertamme aikana hän oli siis luullakseni sinkku. Kolmannella kerralla kuitenkaan ei... Silloin hän seurusteli ja tuo suhde ilmeisesti kaatui tähän meidän baari-iltaamme. Tästä on nyt aikaa jo reilu puoli vuotta, miehellä on uusi parisuhde ja oma avioliittoni natisee liitoksissaan edelleen.... En rakasta miestäni, olen tässä liitossa vain lapsemme vuoksi. Jättäisin mieheni, mikäli minulla olisi tapa turvata elämä lapsellemme. Mieheni kuitenkin uhkailee lapsemme huoltajuusasioilla, koska minulla ei ole työpaikkaa. Itselläni kun on niin karmeita kokemuksia avioerolapsena olosta, niin mitä voin työttömänä tehdä, että omalle lapselleni ero olisi mahdollisimman helppo? Ja kyllä, lapsemme tajuaa, että kaikki ei ole hyvin, on kuullut riitelyä yms. Minä olen ns. lähivanhempi ja lapsi huomaa kyllä, etten ole onnellinen ja tämä haittaa hänenkin elämäänsä ja turvallisuuden tunnettaan. Lisäksi miehelläni on alkava alkoholiongelma, jonka sekä minä että lapseni tiedostamme, mutta mieheni valitettavasti ei. Äitiään ei ole kuulemma koskaan nähnyt humalassa, mutta isänsä on ja pelkää tätä aina silloin. Ja ei, en ole absolutisti, minuun humalatila ei vain vaikuta aggressiivisesti, olen vain hilpeä :)
En siis väitä, että tämä mies kehen olen hairahtunut, olisi jotenkin "oikea" minulle tms, mutta se on saanut minut ymmärtämään mikä on väärin ja mitä ei tarvitse sietää. Että on olemassa myös toisenlaista elämää...
Mitä ihmettä tässä tilanteessa tehdään ja kenen puoleen käännytään?!?!