Toista kertaa jo työttömänä 3 vuoden sisällä. Olen jo 52 v. Aika hyvät paperit ja koulutus, mutta viimeksi, kun olin sentään yli 3 vuotta nuorempi, työn saaminen oli niin tajuttoman kovan ja rankan työn takana, ettei mitään rajaa. Ja senkin duunin sain lopulta puolivahingossa. En siis usko, että löydän kuitenkaan mitään työtä ja toisaalta tiedän, miten viimeksi oli mielenterveys mennä siinä yrittämisessä, nöyryytyksissä (ikärasismi), pettymyksissä toinen toisensa jälkeen... meinaan että onkohan parasta vain jättää hakematta ja joutua lopulta täydelliseksi valtion elätiksi ? Säästöjä on vielä jonkin verran, joten ehtisin muutaman vuoden elääkin vapaasti hengittäen (hyväksyen loppuikäni kestävän työttömyyden ja syrjäytymisen) kuin tsempata yrittää kärsiä jne. kuten viimeksikin ja lopputulos on kuitenkin sama !?
Henkisesti edellinen kokemus oli niin rankka, että se selvästi muutti persoonani pysyvästi. Hyvä että en siinä raivossa ja turhautuneisuudessa tehnyt mitään todella pahaa. En halua enää kokea sellaista olotilaa. On se nyt v..ttu, että ainoa asia, joka mun pitäisi korjata saadakseni duunia on juuri se, mille en todellakaan mitään voi : ikäni. En ole sellainen fakiiri, että onnistuisin. Näytän kyllä erittäin nuorelta, joten olen ihan tosissani harkinnut valehenkiköllisyyden hankkimista jollain tapaa. En tiedä, miten se kävisi, mutta onhan meillä ollut valelääkäreitäkin tässä maassa!
Henkisesti edellinen kokemus oli niin rankka, että se selvästi muutti persoonani pysyvästi. Hyvä että en siinä raivossa ja turhautuneisuudessa tehnyt mitään todella pahaa. En halua enää kokea sellaista olotilaa. On se nyt v..ttu, että ainoa asia, joka mun pitäisi korjata saadakseni duunia on juuri se, mille en todellakaan mitään voi : ikäni. En ole sellainen fakiiri, että onnistuisin. Näytän kyllä erittäin nuorelta, joten olen ihan tosissani harkinnut valehenkiköllisyyden hankkimista jollain tapaa. En tiedä, miten se kävisi, mutta onhan meillä ollut valelääkäreitäkin tässä maassa!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko se työ sitten itseisarvo. Kyllä tässä maassa saa ruoan pöytään ilmankin. Moni nuorikin on työtön ja ei koskaan pääse kunnon työhön kiinni, koska syrjätyminen on alkanut jo nuorella iällä. Sinä olet kuitenkin ikäsi puolesta jo maailmaa nähnyt ja kokenut. Nauti noista kokemuksista, ala harrastamaan vaikka kirjallisuuden lukemista, käy lenkillä ja nauti kiireettömyydestä. Mitä sitä rahallakaan tekee. Osta hienompia vaatteita ja vähän parempaa ruokaa. Sen takia hikoilee paineessa töissä 8h/päivä.
Käännä tilanteesi voitoksi.
Joo, olet ihan oikeassa monessakin suhteessa. Ensimmäisen kerran, kun jouduin työttömäksi, kärsin siitä sivuun työnnetystä tunteesta -että ei todellakaan kelpaa- kuten monet muutkin työttömät. Kärsin kovasti sellaisesta ulkopuolisuuden tunteesta, että minä yritän päästä epätoivoisesti yhteiskuntaan mukaan, mutta se vain työntää ja pitää minua ulkopuolella. Toisin sanoen syrjäyttämällä syrjäyttää. (Kaltaiseni ihmiset eivät syrjäydy vaan heidät syrjäytetään)
Kun hirvittävän pitkään ja raskaan taistelun jälkeen pääsin takaisin työelämään (ja vieläpä huomattavasti paremmalle palkalle ja autoetukin oli BMW), odotin että ulkopuolisuuden tunne lakkaisi. Ei se koskaan lakannut. Erikoisinta lienee se, että en enää halunnutkaan, että se lakkaisi. Olen siitä astien jollain perverssillä tavalla nauttinut siitä, että en koe enää kuuluvani tähän yhteiskuntaan. En koe pätkääkään halua ns. rakentaa tätä yhteiskuntaa enää. Minä arvostan sitä juuri niin paljon kuin sekin minua eli 0%.
Kun ajattelee kuinka paljon on työttöminä fiksuja, kokeneita, koulutettuja ja varmaan jopa pesämuniakin omaavia ihmisiä, joita Suomi kohtelee käytännössä kuin koiranp.a.skaa -niin yksi asia vain ihmetyttää...
Koska tämä porukka, jolla olisi todellista voimaa, saa tarpeekseen ja kerta kaikkiaan laittaa kunnolla haisemaan ?!