Pidän etäisyyttä kaltoinkohtelevasta perheestä

Jatkan tähän vielä, että päällisinpuolin perheessäni on kaikki "hyvin". Siis ulkoisesti. Kaltoinkohtelu oli siis sellaista henkistä, ei hoivaa, syliä, rakkaudenosoituksia, kokemusten jakamisia tai myönteistä palautetta. Itkujen vaientamista uhaten, häpäisemistä jne. Tuntuu melkein, että tuota ei edes ole tapahtunut, niin hyvää naamaa vanhempani osaavat näyttää kuitenkin. Mutta silti kaiken muistaa selvästi ja on selvä varmuus, että näin se vain oli.

Voimia!sun pitää käsitellä tämä asia jotenkin niin pääset eteenpäin.ite havahduin nelikymppisenä ettei mun tarvi sietää mitä tahansa.oon aina ollu kiltti ja myöntyväinen mut nyt se on loppu.käyn nyt vasta murrosikää läpi ja sen on saanut tuta koko suku.enää en nöyristele ja pistän itseni etusijalle.olen nyt paljon rohkeampi,itsenäisempi ja onnellisempi.

Täydellisen hyvin voit (ja sinun kuuluisikin) pitää etäisyyttä kuvailemaasi perheeseen. Ilman syyllisyydentunnetta!

Sinä olet arvokas Luojan luoma yksilo joka on oikeutettu tasokkaaseen elämään, jossa on oikeus arvostaa itseään ja tietää että mennyt on historiaa. Sinulle jokainen päivä on uusi tilaisuus olla onnellinen ja tyytyväinen itseesi.

Valitse huolella ystävät, pysy ilkeämielisistä kaukana

Sinä olet oma persoona,niinkuin me kaikki ihmiset hyvine ja huonoine puolineen.Isäsi on omanlaisesa niinkuin myös äitisi.Kukaan ei ole täydellinen, eikä sitä voi, eikä saa keneltäkään vaatia,kun itsekkään ei voi olla täydellinen ja kaikille mieliksi.Eikä tarvitsekkaan.
Olet jo aikuinen ymmärsin ,elä vaan omaa elämääsi,miksi syyllistyä,ei kannata.Sinä olet vanhemmillesi niin hyvä lapsi kuin sinulla on eväät siihen ja samoiin vanhempasiolat sinulle niin hyviä vanhempia,kuin heidän rahkeensa riittää.
Olette kaikki samalla viivalla.

Samaa kohtaloa käyty läpi. Meillä isä katosi ja äidin alkaessa keskittyyn uuden suhteen hankkimiseen ja sen löytyessä rakastumisvaiheessa lapset jäi liikaa toisarvoisiksi.

Kova kuri, vaatteet ja ruoka oli mutta sellainen läsnäolo ja muu välittäminen jäi.

Aika kovaa elää on ollut ja kasvattanut hyvin kyllä itsenäisyyteen ettei tarvitse olla läheisistään riippuvainen eikä ennen kaikkea ole laumasielu. Inhon jos ihmiset koittaa tarrautua tai tukahduttaa.

Jokainen ihmistyyppi varmasti reagoi eri tavalla mutta minä olen osannut kääntää vaikeudet loppujen lopuksi voimavaroiksi. Kenenkään lapsuus ei varmasti ole täydellinen. Se vaan pitää hyväksyä että se on ollut mitä on ollut ja koittaa pikku hiljaa eheyttää itseään ja tosi hyvä keino ottaa etäisyyttä omaa kasvuaan varten, olen toiminut itse aivan samalla lailla ja tiedän että syyllisyys pulpahtaa välillä, sille ei mahda mitään mutta pysyy sitkeänä vain niin kyllä se ajan kanssa laimenee.

Tsemppiä! Itsekin useasti miettinyt että miksi siedän ihmisiä jotka satuttavat. Kyse voi olla päällisinpuolin vähäpätöisitä asioista jotka lopulta kuitenkin rapauttavat myös sitä hyvää mitä meissä on. Omat vanhempani ovat käyttäytyneet mm. niin että tapahtui mitä tahansa niin kaikki on aina mukamas hyvin ja mitään(ei yhtäkään) asiaa ole koskaan käsitelty perheessämme. Jos joku on tehnyt väärin tai asiat ovat menneet huonosti, niistä ei ole sanottu sanaakaan vaan lakastu täysin maton alle. Ja ovat kyllä huomanneet että joskus ei ole kaikki ollut kunnossa koska "äitini" on vuosien päästä saattanut sanoa jostain tapahtuneesta jopa huvittuneena, vähätellen.