Haluaisin olla hyvää pataa exän kanssa myös muutenkin ja muissa asioissa kuin vain lasten asioiden takia, miten teillä, käyttekö toistenne luona ja oletteko kuin ystävät keskenänne? Riippunee ehkä eron syistäkin mutta silti.
Millaiset välit exään ?
exä172
261440
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Taas kysyn tämän: kumpi teistä teki aloitteen eroon vai oliko se yhteinen päätös? Onko halu pysyä ystävinä kummankin toive? Onko ero tullut siitä, että olette huomanneet olevanne ystävykset ilman seksiä? Rakastitteko koskaan toisianne vai oliko koko liitto ystävyyssuhde? Mitä ystävinä tekisitte, onko yhteisiä harrastuksia? Jos kumpikin haluaa, mikäkuka estää? Mutta syytä tähän toiveeseen nyt kaipailen.
Ei ex kanssa kavereita olla mutta päivää voi sanoa jos kadulla vastaan tulee ja johtuu siitä että kun kerran parisuhteessa mennyt sukset ristiin niin ne ei palaudu kaverisuhteeksi koskaan ja niin edelleen. Lapsen asiat voi hoitaa aisallisesti mutta ei tarvitse eikä varmaan moni halua ex muuta kaveruutta.
Kyllähän se ero lähti vaimon aloitteesta, vaimo haluaa pitää välit lasten takia ja minä haluan pitää naisen lähellä elämääni jota rakastan edelleen ja haluaisin tehdä asioita yhdessä mitä tehtiin ennenkin. Tuntuu vaan oudolta että avioeron myötä katkeaisi myös ystävyyssuhde, oliko yhteiset harrastukset sitten pelkästään sen takia kun oltiin liitossa, eikö enää sitten harrastukset jatku. Tätä lähinnä kysynkin muilta miten muut ovat tehneet samassa tilanteessa?
Hommaa uusi nainen ja vähät välität ex naisestasi kun kerran on erottu niin e ivanhoja haikailla niin helpottaa.
Olen hieman eri mieltä mekk:n kanssa. Olen nähnyt, että jotkut pystyvät olemaan ihan hyviä kavereitakin ex:änsä kanssa. Tämä riiipuu jälleen kerran ihmisistä ja siitä millaisella mielellä on erottu. Onko liikaa loukkauksia tms.
Minä lähdin mutta toivoin että voisimme olla ystäviä jatkossa, vaikka minä tulin liitossa loukatuksi ja alistetuksi. Mies odotti minua kauan takaisin, hän vieläkin vähän roikkuu. Olemme hyviä ystäviä ja asiat on saatu hyvin sovittua, myymme yhteistä kotiamme ja laitamme sitä esittelykuntoon. Suhteemme oli lopuksi vaan kaverisuhde, eikä mikään hyvä sellainen, nyt menee paremmin. Erosta on vasta muutama kuukausi ja olen täysin irrottautunut hänestä, se tapahtui jo paljon ennen fyysistä eroa. Minulla on jo toinen kiikarissa ja exä roikkuu mukana. Tiedän varmasti sen että kun hän saa uudesta miehestä tietää, meidän ystävyys loppuu siihen...
Meillä on ollut ja on hyvät välit exän kanssa. En usko että meistä kumpikaan rakasti toistaan, mutta pidettiin toisistamme ja oltiin parhaat kaverit!
Kun tyttömme oli 4-vuotias, hän petti minua yhteisen tutun kanssa. Jotenkin se oli helpotus, sain hyväksyttävän syyn eroon! Vuosien varrella (olimme 7 vuotta yhdessä ennen lapsen syntymää) olin alkanut kaivata sinkkuelämää. Eroa hain minä, miehelle se oli kova paikka ja olikin minulle hyvin katkera kuukausia. Tytön takia olimme väleissä enkä minä omasta puolestani kantanut kaunaa mistään. Vähitellen hänkin sitten "suli" ja jatkettiin ystävinä, mitä kyllä hänen nyk. avovaimonsa ei hyväksy.
Korostan: meillä ei ole minkäänlaista halua palata yhteen. Omasta puolestani voin luvata, etten tunne minkäänlaista vetoa häneen,sen enempää kuin omaan veljeenikään! Tytölle on ollut mieluisaa, kun isä ja äiti ei riitele eikä kanna kaunaa. En ymmärrä miksi pitäisi vihotella, emme olleet oikeat toisillemme ja sillä hyvä. Ei se merkitse, että on oltava vihollisetkaan! Ja lapselle tämä on siunaus.
Ei mitään välejä. Tai se on väärin sanottu, hän kuvittelee että meillä on jonkunlaiset välit koska on hullu, ehkä jopa uskottelee itselleen että olemme joku päivä ystäviä/puheväleissä. Toivon hänelle vain ja ainoastaan kuolemaa, sen ei tarvitse olla nopea mutta saisi kuitenkin tulla jo. Syitä en lähde puimaan, mutta kaiken pahan mitä toiselle voi tehdä on tehnyt, luuli että uhriudun ja luovutan. Paskan marjat, sisuuntunut olen, eikä mikään enään minuun pysty. Näin se on ihmiset. Se mikä ei tapa, vahvistaa!
No olipas avioliitto zerotolerancella kun kuolemaa toiselle toivoo. Pikku hiljaa sitä näköjään alkaa välit viilenemään, edes lapset eivät näköjään auta, tai ehkä hiukan auttaa, ilman lapsia en näkisi tai kuulisi toisesta tämänkään vertaa.
Oli. Mutta jos se edes riittäisi että paskaa piisaa liiton sisällä, olisi edes lopettanut eroon, mutta ei. Erotessani vain säälin häntä, miestä joka luuli olevansa hieno ja mahtava (sisältä paskaa), sääli on sairautta ja meni nopeasti ohi kun hän jatkoi elämäänsä "minun" kanssani, päästämättä irti. Kaiken aikaa kytäten, vainoten, valehdellen, juonien ja lapset asiaan sotkemalla. En ole ainoa kenen elämän sotkenut ja pilannut. En tiennyt ennen että sellaisia ihmisiä elää, joilla ei pitäisi olla elämiseen oikeutta. Nyt tiedän. Jos olisi olemassa oikeudenmukainen maailma, hänet olisi voinut viedä lopetettavaksi niin kuin sairaat lemmikit voi. Ihmeellistä että eläimillä on tässäkin asiassa paremmat oikeudet.
Olen utelias kyllä kuulemaan lisää mitä kaikkea puoliso sitten on tehnyt, toki voi olla viisasta ettei ala vanhoja muistelemaan mutta jos pystyt, kerro.
Itse yritän saada lasten asiat hoidettua, avoerosta kohta 5 vuotta, takana ikävä huoltajuusriita. Ex-mies on vuosien varrella vuoroin huutanut kurkkusuorana etten kerro hänelle lasten asioita tai ettei halua puhua kanssani mitään. No vaikea keskustella niistä asioista kun ei saa puhua... Olen sitten koittanut hoitaa asiat mahdollisimman paljon itse, mutta kun kaikkea ei käytännön syistä pysty niin ongelmia tulee. Minä lasten lähivanhempi, yhteishuoltajuus kuitenkin on ja lapset välillä myös isällään. Tuntuu että mies on edelleen katkera erosta, eikä ole koskaan ymmärtänyt omaa osuuttaan siihen. Minä lähdin koska muuten olisin sairastunut henkisesti todella vakavasti. Vahinkoa ehti kyllä tapahtua, mutta olen toipunut. Nyt tuntuu siltä, että mies yrittää sairastunutta lapsia, varsinkin vanhempi (alakouluikäinen) on sellaisen aivopesun kohteena, että tulee ongelmia koulussa, kaverisuhteissa ja tietenkin meillä kotona ollessa. Asialliset välit jos olisi pystytty säilyttämään, tähän tuskin olisi tultu, mutta sairaan ihmisen kanssa mahdotonta. Aina jos jotenkin puutun epäkohtiin joita hänen luona lasten oloissa on se on vain minun kusipäisyyttä ja kontrollointihalua hänen mielestään, ei missään nimessä huolta lapsista. Sama jos koulusta tulee tämän sorttista palautetta niin kouluun päin kyllä ollaan suht asiallisesti, mutta sitten syytellään että minä olen sinne valehdellut kaikenlaista yms. En tiedä onko tällaisessa tilanteessa enää mitään mahiksia asialliseen kanssakäymiseen, lähinnä toivon että lapset suht selväjärkisinä selviäisi, apua on kyllä saatu, koulusta ja muualtakin, ja odotan että ei tarttis enää säännöllisesti nähdä tätä ihmistä kun lapset tarpeeksi isoja kulkemaan kodista toiseen itsenäisesti.
Tsemppiä kovasti sinulle. Minun lapset onneksi hieman vanhempia, mutta... Minut on oikeus määrännyt lasten lähivanhemmaksi mutta nuorempi on "kaapattu", ei saa tavata minua (eikä kuitenkaan henkilöitä (=lähes kaikki sukulaiset kiellettyjen listalla) jotka eivät kumarra isää) kuin isänsä määrittelemillä ehdoilla ja jo tunninkin tapaaminen aiheuttaa sen että tyttö joutuu tilittämään isälleen puhelimitse tai viestillä mitä tehdään ja missä mennään yms. Ei yleensä vastaa edes puheluuni jos isä läsnä/lähettyvillä. Eikä tyttö edes ymmärrä mitä isä hänelle tekee...
Olen juuri tehnyt päätöksen etten yritä tavata enää ollenkaan lapsiani koska niistä tapaamisista ei koidu kuin ahdistusta ja isä määrittelee tekemisen...
"mies on edelleen katkera erosta, eikä ole koskaan ymmärtänyt omaa osuuttaan siihen. Minä lähdin koska muuten olisin sairastunut henkisesti todella vakavasti."
Tuota lukiessa tuli tunne kuin oma vaimoni, siis ex-vaimoni olisi tuon kirjoittanut, totta kai olen katkera varsinkin kun hän sanoi eron syyksi myös sen ettei hän sitten rakastanutkaan minua samoin kuin minä häntä. Mitä olisin voinut sitten toisin tehdä, hänen ostaessaan jo oman asunnon ei tarvitse edes kuvitella hänen tulevan takaisin, jos olisi vuokralle mennyt olisin vielä ehkä elätellyt toiveita yhteenmuuttamisesta.
Yhteishuoltajuus meilläkin on ja asumme samassa kaupungissa mutta en voi edelleenkään ymmärtää sitä että miksi mennä naimisiin jos ei rakasta toista, miksi nainen on lähes 15 vuotta yhdessä jos ei rakasta miestään, ei kai nyt lapset voi syynä olla, siitä olen hänelle katkera. En sillä että olisin tuhlannut oman aikani hänen kanssaan, en vaan voi käsittää tuota syyksi.
Uusi suhde ei tunnu mielekkäältä edes sen takia kun tuntuu että petyn taas tulevaan, olen jopa useammaltakin kavereiltani kuullut että yh-äiti olisi ns. paras, osaako joku nainen kertoa mihin tuo väite perustuu ?
"en voi edelleenkään ymmärtää sitä että miksi mennä naimisiin jos ei rakasta toista, miksi nainen on lähes 15 vuotta yhdessä jos ei rakasta miestään, ei kai nyt lapset voi syynä olla, siitä olen hänelle katkera."
Usein käy niin, rakkaus haalistuu ja kuolee vuosien varrella. Harva kuitenkaan menee yhteen ilman rakkautta. Ja jos on 15 vuoden liitto, ei kovin herkästi hae eroa heti kun vähän siltä tuntuu, ettei rakasta. Ehkä juuri lasten takia jatkaa, uhrautuu, ajattelee pitkään olla järkyttämättä rakastavaa puolisoa? En käsitä miksi siitä pitäisi olla katkera? Joskus lukiessa näitä juttuja tulee sellainen fiilis, että kaikki vaihtoehdot on väärin. Se on väärin, että eroaa, kun rakastuu toiseen. On väärin, jos kertoo puolisolleen sen heti tai ellei kerro, vaan asia paljastuu. On väärin, että eroaa, kun ei rakasta puolisoa tarpeeksi, vaikkei siis ketään toista ei olisikaan. On myös väärin pysyä yhdessä sekuntiakaan kauemmin, ellei rakastakaan enää puolisoaan. Pitääkö ylipäänsä aina miettiä "väärin"? Entä jos alkaisi miettiä "oikein"? Eli ajattelemaan, jos jotain tapahtuu, ei sille mitään voi. Siitä pitkää jatkaa toisenlaista elämää. Mutta tärkeää elämässä varmaan on elää? Turha pilata sitä istumalla katkeroituneena kotona, ja vetäytyä itseensä.
Kaikki tietää mikä on oikein, mutta harva eroa haluava haluaa omaa mielihyväänsä rajoittaa lasten kuin puolisonkaan takia. Onnellisia ne lapset, joilla molemmat vanhemmat tervejärkisiä, hyvällä itsetunnilla varusyettija ja vastuuntuntoisia.
Minusta vanhemmille pitäisi opettaa vanhemmuutta ja parisuhdetaitoja. Olen lähiaikoina lukenut, että kouluissa opetetaan empatiataitoja. Se on vähentänyt kiusaamista, koska lapset ymmärtävät paremmin toistensa tunteita.
Näillä palstoilla huomaa mikä itsekkyys rehottaa. Itsekkäin tavoittein perustellaan "vääriksi ja oikeiksi" kulloinkin itselle sopivaa vaihtoehtoa. Oman onnen toteuttamisen alttarille heitetään silloin perhe, puoliso jo lapset sumeilematta.
Sitten jos vielä tähän vastaisi kysymyksiin.
En ole enkä halua olla exän kanssa "hyvää pataa". Ollaan juuri sen verran tekemisissä kuin on tarpeellista. Minusta on hyvä erottaa entinen ja nykyinen elämä. Riippuu todella paljon itse ex-suhteen luonteesta millaiseksi välit eron jälkeen muodostuu. Joskus hyvin kauan sitten leikin ajatuksella, että eroaisin ja mietin olisimmeko yhä tekemisissä, ystäviä. Ajattelin heti siihen perään "aivan varmasti". Mutta ei se niin mennyt. Exän muuttuessa todella paljon, tullessa epäsosiaaliseksi, eristäytyväksi, henkistä väkivaltaa ym. harjoittavaksi en olisi enää edes olisi harkinnut olevani tekemisissä enempää kuin minimin.
Ex on ex, eli mennyttä aikaa. Ei pitäisi olla mitään tarvetta olla yhteydessä exään. Ainoastaan yhteisten lasten tiimoilta. Kunnioittakaa uutta suhdettanne, eläkää nykypäivää ja suunnitelkaa tulevaa. Mutta mikä on taakse jäänyttä, antakaa sen sinne jäädäkkin. Uusia ihmisiä tulee varmasti jokaisen elämään ja olkaa ystävienne kanssa, sukulaisten, vanhempien kanssa mahdollisimman paljon. Antakaa itsellenne lupa elää jokainen päivä tässä ja nyt hetkeä. Eilistä ei takaisin saa eikä tatvitsekkaan. Nokka pystyyn ja uusia tuulia päin.
Toivon, että olen väärässä, mutta kirjoituksesi perusteella kuulostat juuri sellaiselta jupilta, jolle naiset ovat loppujen lopuksi ainoastaan vaihtokauraa. Samaa pätee silloin tulevaan nyxä-exään.
En ole juppi enkä mies. Olen nainen joka ei jää eiliseen kiinni vaan tahtoo elämässä eteenpäin. Exän kanssa on hyvä olla asiallisissa ja ystävällisissä väleissä. Mutta muuta en minä ainakaan kaipaa. Ystäviä on muualla ja uusi rakkauskin kukoistaa.
Sori edellisestä kommentista. Tiedän erään tekopyhän miehen, joka puhuu tuohon sävyyn, mutta tarkoittaa kokemukseni perusteella ihan muuta. Kaikkea hyvää sinulle! :)
Olen ollut naimisissa kahdesti, ensin 20v ja sitten 12 v. Lapset kovat ensimmäisestä liitosta ja välimme ovat olleet koko ajan kaverilliset. Toinen liittoni oli vahvemmin kumppanuussuhteemme ja läheisempi kuin ensimmäinen. Eroprosessimme alkoi siten, että ystävyytemme kukoisti. Sitten miehelle tuli kai jokin eroprosessin vaihe, joka ilmeni hänessä raivona, pettymyksen projisoitumisena minuun jne. Eli olemme ensimmäisen kanssa kaverillisia, toiseen en pidä yhteyttä, koska hän käy edelleen niin kierroksilla vaikka olikin itse eron alullepanijana. Ehkä häntä kaduttaa.....
Ei ole minkäänlaisia välejä. Sukujuhlissa smalltalkia, siihen se jää.
Mutta ole sinä hyvää pataa exän kanssa, jos se exälle sopii.
Minä asun miehen kanssa, joka rakastaa exäänsä ja haluaa olla kaveria tämän kanssa. Vaikka en ole mustasukkaista sorttia, niin lopulta alkaa olla aika suhdetta syövää kun miehen rakkauden kohde on jossain muualla kuin kotona. Kummasti usein miehen suusta tulee, että ex sitä ja exn kanssa tätä..jne..alkaa tuntua, että on vaan hyvä kotipiika ja pano..eli jos haluat itse elää ilman parisuhdetta, voit hyvin roikkua rakastamassasi exässä..mutta jos haluat suhteen jonkun muunkin kanssa, unohda ex.
Ex miestä vainonnut nainen joutuu maksamaan 10.000 euroa.
http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/325366-ex-miesta-vainonnut-nainen-joutuu-maksamaan-10-000-euroa-uusi-rikostyyppi
---------------------------------------------------