Tapasin kaksi ja puoli vuotta sitten elämäni miehen. Vuosi siitä muutimme yhteen. Mies oli eronnut, kaksi lasta. Minulla ei ole lapsia, koska en vain ole koskaan tavannut miestä, jonka kanssa niitä haluaisin, vaikka aiemmat suhteet ovat kestäneet 3 ja 8 vuotta. Mutta tämä mies muutti kaiken.
Keskustelimme asiasta ja kerroin etten ole aiemmin halunnut lapsia, eivätkä ne mikään elinehto olekaan, mutta ei ole poissuljettu asia. Itse asiassa, tunnustin tuolloin, että jos lapsia koskaan haluaisin, haluaisin niitä hänen kanssaan. Kerroin myös, etten halua lapsia, ellei se olisi hänen nimenomainen toiveensa. Eli jos hän epäröi, emme lapsia hanki eikä se pilaa suhdettamme.
Tässä välissä suhteemme on ollut koetuksella, enkä aina ole ollut varma (enkä ole vieläkään) onko mies täysin luotettava ja rehellinen.
Nyt sitten, enemmän tai vähemmän yllättäen mies teki ratkaisun ja otti riskin, jos tulisin raskaaksi. Oletin, että hän myös haluaa lapsen, mikäli niin kävisi. Kun sitten ilmoitin positiivisesta raskaustestistä, mies ei enää ollutkaan varma. Hän ilmoitti haluavansa pitää lapsen vain, jos ME siihen ratkaisuun päädymme. Vaikka kuinka intin, hän ei kertonut omaa henkilökohtaista mielipidettään, ainoastaan sen, että tukee minua miten sitten päätänkään.
No en tietenkään tällaiseen tilanteeseen lasta halua. Eli päädyin keskeytykseen. Mies on periaatteessa keskeytystä vastaan, mutta ymmärtää kyllä jos joku sen ratkaisun tekee. Niin myös minun tapauksessani. Mies on siis kuunnellut selostuksiani miten asia on edennyt. Tutkimukset, vaihtoehdot jne. Oma-aloitteista kiinnostusta hän ei ole osoittanut, ei ole kysellyt mitään.
Minulla on paska olo. En ehdoin tahdoin halua lasta, enkä enää lasta juuri hänen kanssaan, mutta olisin ollut äärimmäisen onnellinen, jos tässä olisi ollut suhde johon haluan myös lapsen. Olisin toivonut, että hän jossain välissä olisi sanonut rakastavansa minua, kuten joskus ennenkin, ja haluavansa meidän lapsemme. Että hän tukee minua kaikessa epävarmuudessani ja tunteiden sekamelskassa.
Mutta ei. Kyllä hän on lupautunut huolehtimaan lapsesta omalta osaltaan JOS sen pitäisin, hän olisi valmis myös uhraamaan työstä (mies on uraputki-ihminen) aikaa lapselle. Mutta kertaakaan hän ei siis ole ilmaissut että tämä lapsi on pidettävä.
Vielä on aikaa muuttaa mieltä, mutta sitä en tee ellei mies ymmärrä, että ratkaisuuni on vahvasti vaikuttanut hänen aneeminen suhtautumisensa. Olen katkera. Itselleni siitä, että annoin näin edes tapahtua. Kuvittelin idiootti kun olen että mies oli huolimaton koska halusi lapsen. Hän taisikin olla huolimaton vain selvittääkseen miten käy. Olen katkera, että luotin häneen. Että luotin hänen ottavan omalta osaltaan vastuuta siitä, ettei lasta tule ellei sitä nimenomaan haluta. Luotin hänen olevan vaikeissa asioissa tukenani. Luotin hänen tukeensa, jos näin käy, ja että siinä tapauksessa päädymme pitämään lapsen tietenkin. Nyt hänestä on yhtä paljon tukea kuin paperista jolle kirjoitan. Ottaa vastaan, muttei anna palautetta.
Missäkö on minun vastuuni sitten? Olen ilmaissut erittäin selvästi, etten missään tapauksessa halua lasta ellei mies ole täysin 100% varma asiasta. Ehkäisy siinä mielessä on jätetty hänen vastuulleen. Olen myös ilmaissut, että lasta en mielelläni alulle laittaisi ennen kuin asiasta on erikseen sovittu. Ettemme jättäisi asiaa sen varaan, että katsotaan sitten jos niin käy. Luotin häneen näissä asioissa.
Ehkä hän on peloissaan? Ehkä hän onkin epävarma joutuessaan jättämään mielenkiintoisen työn taka-alalle joksikin aikaa? Hän oln kyllä kertonut ajatelleensa asiaa nykyisten lastensa kannalta ja ikänsä puolesta ja olevansa näiden asioiden kanssa tasapainossa. Olisi kuitenkin miettinyt vakavasti ennen hutiloimistaan. Keskeytyksen myötä menee viemäriin usko luotettavaan ihmissuhteeseen. Samalla menee lopullisesti usko ja luottamus tähän mieheen. Alan olla jo sen ikäinen, että uuden, vankan suhten luominen ja siihen lapsen hankkiminen on myöhäistä. Ihmissuhteita kun ei luoda, ne syntyvät. En tiedä mitä tästä eteenpäin. Pettymyksiä elämässäni on ollut, mutta ei koskaan näin perustavaa laatua olevia ja myös jonkun elämästä päättämisen suhteen.
Miksikö kirjoitin? Siksi, että olen jokseenkin sekaisin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Joka kerta käytyäni jossain tarkastuksessa keskeytykseen liittyen, olen tuntenut palan kurkussa. Olen menettämässä sen ainoan mahdollisuuteni hankkia jälkeläisiä, kokea äitiyden, perheen. Tosin perheestä ei tiedä, kenties kaiken sekasotkun seurauksena jäisin yksinhuoltajaksi ja se ei kiinnosta. Siihen minusta vain ei ole. Enkä halua tällaisia lähtökohtia syntymättömälle lapselle. Olen myös menettämässä luottamukseni ja uskoni ihmisiin/miehin. Tämän miehen 'kunnollisuus' olisi ollut erittäin tervetullut aiempien kokemusteni vastapainoksi. Nyt taitaa käydä niin, että olen aina ollut oikeassa: miehet ovat itsekeskeisiä paskoja.
Keskustelimme asiasta ja kerroin etten ole aiemmin halunnut lapsia, eivätkä ne mikään elinehto olekaan, mutta ei ole poissuljettu asia. Itse asiassa, tunnustin tuolloin, että jos lapsia koskaan haluaisin, haluaisin niitä hänen kanssaan. Kerroin myös, etten halua lapsia, ellei se olisi hänen nimenomainen toiveensa. Eli jos hän epäröi, emme lapsia hanki eikä se pilaa suhdettamme.
Tässä välissä suhteemme on ollut koetuksella, enkä aina ole ollut varma (enkä ole vieläkään) onko mies täysin luotettava ja rehellinen.
Nyt sitten, enemmän tai vähemmän yllättäen mies teki ratkaisun ja otti riskin, jos tulisin raskaaksi. Oletin, että hän myös haluaa lapsen, mikäli niin kävisi. Kun sitten ilmoitin positiivisesta raskaustestistä, mies ei enää ollutkaan varma. Hän ilmoitti haluavansa pitää lapsen vain, jos ME siihen ratkaisuun päädymme. Vaikka kuinka intin, hän ei kertonut omaa henkilökohtaista mielipidettään, ainoastaan sen, että tukee minua miten sitten päätänkään.
No en tietenkään tällaiseen tilanteeseen lasta halua. Eli päädyin keskeytykseen. Mies on periaatteessa keskeytystä vastaan, mutta ymmärtää kyllä jos joku sen ratkaisun tekee. Niin myös minun tapauksessani. Mies on siis kuunnellut selostuksiani miten asia on edennyt. Tutkimukset, vaihtoehdot jne. Oma-aloitteista kiinnostusta hän ei ole osoittanut, ei ole kysellyt mitään.
Minulla on paska olo. En ehdoin tahdoin halua lasta, enkä enää lasta juuri hänen kanssaan, mutta olisin ollut äärimmäisen onnellinen, jos tässä olisi ollut suhde johon haluan myös lapsen. Olisin toivonut, että hän jossain välissä olisi sanonut rakastavansa minua, kuten joskus ennenkin, ja haluavansa meidän lapsemme. Että hän tukee minua kaikessa epävarmuudessani ja tunteiden sekamelskassa.
Mutta ei. Kyllä hän on lupautunut huolehtimaan lapsesta omalta osaltaan JOS sen pitäisin, hän olisi valmis myös uhraamaan työstä (mies on uraputki-ihminen) aikaa lapselle. Mutta kertaakaan hän ei siis ole ilmaissut että tämä lapsi on pidettävä.
Vielä on aikaa muuttaa mieltä, mutta sitä en tee ellei mies ymmärrä, että ratkaisuuni on vahvasti vaikuttanut hänen aneeminen suhtautumisensa. Olen katkera. Itselleni siitä, että annoin näin edes tapahtua. Kuvittelin idiootti kun olen että mies oli huolimaton koska halusi lapsen. Hän taisikin olla huolimaton vain selvittääkseen miten käy. Olen katkera, että luotin häneen. Että luotin hänen ottavan omalta osaltaan vastuuta siitä, ettei lasta tule ellei sitä nimenomaan haluta. Luotin hänen olevan vaikeissa asioissa tukenani. Luotin hänen tukeensa, jos näin käy, ja että siinä tapauksessa päädymme pitämään lapsen tietenkin. Nyt hänestä on yhtä paljon tukea kuin paperista jolle kirjoitan. Ottaa vastaan, muttei anna palautetta.
Missäkö on minun vastuuni sitten? Olen ilmaissut erittäin selvästi, etten missään tapauksessa halua lasta ellei mies ole täysin 100% varma asiasta. Ehkäisy siinä mielessä on jätetty hänen vastuulleen. Olen myös ilmaissut, että lasta en mielelläni alulle laittaisi ennen kuin asiasta on erikseen sovittu. Ettemme jättäisi asiaa sen varaan, että katsotaan sitten jos niin käy. Luotin häneen näissä asioissa.
Ehkä hän on peloissaan? Ehkä hän onkin epävarma joutuessaan jättämään mielenkiintoisen työn taka-alalle joksikin aikaa? Hän oln kyllä kertonut ajatelleensa asiaa nykyisten lastensa kannalta ja ikänsä puolesta ja olevansa näiden asioiden kanssa tasapainossa. Olisi kuitenkin miettinyt vakavasti ennen hutiloimistaan. Keskeytyksen myötä menee viemäriin usko luotettavaan ihmissuhteeseen. Samalla menee lopullisesti usko ja luottamus tähän mieheen. Alan olla jo sen ikäinen, että uuden, vankan suhten luominen ja siihen lapsen hankkiminen on myöhäistä. Ihmissuhteita kun ei luoda, ne syntyvät. En tiedä mitä tästä eteenpäin. Pettymyksiä elämässäni on ollut, mutta ei koskaan näin perustavaa laatua olevia ja myös jonkun elämästä päättämisen suhteen.
Miksikö kirjoitin? Siksi, että olen jokseenkin sekaisin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Joka kerta käytyäni jossain tarkastuksessa keskeytykseen liittyen, olen tuntenut palan kurkussa. Olen menettämässä sen ainoan mahdollisuuteni hankkia jälkeläisiä, kokea äitiyden, perheen. Tosin perheestä ei tiedä, kenties kaiken sekasotkun seurauksena jäisin yksinhuoltajaksi ja se ei kiinnosta. Siihen minusta vain ei ole. Enkä halua tällaisia lähtökohtia syntymättömälle lapselle. Olen myös menettämässä luottamukseni ja uskoni ihmisiin/miehin. Tämän miehen 'kunnollisuus' olisi ollut erittäin tervetullut aiempien kokemusteni vastapainoksi. Nyt taitaa käydä niin, että olen aina ollut oikeassa: miehet ovat itsekeskeisiä paskoja.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aika kurja tilanne, mutta viimeinen lauseesi kuvaakin jo kaiken. Ymmärrän hyvin mielipiteesi yksinhuoltajuudesta, siihen en minäkään ryhtyisi. Ehkä pääset vielä yli tästä asiasta ja älä ainakaan katkeroidu, elämässä on niin paljon ihaniakin asioita, eivätkä ne kaikki liity rakkauteen, kumppaniin tai perheeseen. Itse olen päättänyt että en hanki lapsia koska kenestäkään miehestä ei mielestäni ole kantamaan vastuuta kuin itsestään. Jälkeläisten hankinta on aina vastuullinen teko ja jos vastuuta ei kyetä ottamaan on tuloksena aika heikot lähtökuopat lapselle...
tuo kirjoituksesi. mutta totta hyviä ihmisiä on harvassa. ja kun miettii tuota raskauden keskeytystä se kyllä jää naisen mieleen. eräs tuttuni sanoi että kyllä hän on miettinyt millainen lapsi olisi ollut tms (vaikka saikin keskenmenon) niin se ei ole naiselle oikein että menettää lapsen toisen välinpitämättömyyden takia.
mutta kuitenkin toivottavasti saat elämääsi jonkinlaista tolkkua.. asioitten suhteen.. ja totta iso osa miehistä on aika itsekeskeisiä mutta kaitpa muutama hyväkin joukkoon mahtuu.
Entä jos mies ihan vilpittömästi haluaa jättää lopullisen ratkaisun sinulle. Koska olet aikaisemmin kertonut epävarmuudestasi hankkia lapsia, ei mies halua painostaa sinua millään tavalla. Hän saattaa ajatella, että jopa mielipiteen kertominen olisi painostamista, joten hän haluaa sinun rauhassa muodostaa oma mielipiteesi.
Sinä myös kerrot mielipiteesi: jos mies ei halua lasta, et halua sinäkään. Toisin sanoen sinä tekisit lapsen sen vuoksi, että mies haluaa. Mies ei välttämättä halua sinun tekevän lasta tuosta syystä, joten hän ei kerro sinulle mielipidettään.
Mies antaa sinun painostamatta tehdä päätöksen näin isossa asiassa. Jos ymmärsin oikein, hän teki päätöksen lapsen alkuunpistämisessä. Sinä aloit sen jälkeen puhumaan raskauden keskeytyksestä. Ei ihme, että mies epäilee sinun haluasi lapsen tekemiseen. Sen vuoksi hän ei halua vaikuttaa mielipiteeseesi vaan antaa sinun päättää ITSE, mitä teet.
"Hän ilmoitti haluavansa pitää lapsen vain, jos ME siihen ratkaisuun päädymme. Vaikka kuinka intin, hän ei kertonut omaa henkilökohtaista mielipidettään, ainoastaan sen, että tukee minua miten sitten päätänkään."
Kuten itsekin kirjoitat, miehen mielestä päätös on yhteinen. Hän on kuitenkin jo tehnyt yhteisen ratkaisun: päätti raskauden aloittamisesta. Seuraava päätös on sinun, haluatko jatkaa raskautta. Jos jatkat, olette molemmat tehneet positiivisen päätöksen, joten saatte lapsen. Mies teki päätöksensä aikaisemmin, sinä teet sen myöhemmin.
Mies antaa sinulle ehdottoman tukensa, miten tahansa päätätkin, ja sinä kirjoitat: "miehet ovat itsekeskeisiä paskoja." Onko tuo sitä kuuluisaa naisen logiikkaa?
Mielestäni tässä on juuri ne ajatukset, jotka olisin halunnut sanoa.
Usein me odotamme toisen tekevän päätöksiä, koska pelkäämme menettävämme kasvomme tms. Emme uskalla itsellemmekään selvittää, mitä oikein itse haluamme.
Rakastanko tätä ihmistä?
Entäpä, jos hän ei kuitenkaan ihan oikeasti rakasta minua? Onko parempi etten kerrokaan, kukaan ei silloin voi loukata minua.
Etkö uskalla kertoa omista tunteistasi, ennenkuin toinen on saanut sinut vakuuttuneeksi omistaan?
Mitä sinä tunnet?
Mitä sinä haluat?
Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, jos kerrot miehellesi ihan oikeista tunteistasi ja toiveistasi?
Takuuta emme voi elämässä koskaan saada. Toivottavasti löydät sinulle ja läheisillesi parhaan ratkaisun tässä vaikeassa ja tärkeässä asiassa. Olisi surullista joutua murehtimaan elämätöntä elämää.
Kiitos teille ymmärtäville ihmisille. Olen vastauksianne lukenut ja asiaa pohtinut. Hieman lisäyksiä, joita aiemmin ei kai tullut ilmi:
En ole tunteiltani kovin ekstrovertti persoona. "Kell' onni on, onnen kätkeköön", paitsi rakkaalle osaan hellyyttä osoittaa pienin teoin silloin tällöin. Vastaavasti paha olo ei näy ulospäin, työnnän sen vain pois mielestäni ja teen jotain piristävää. Ehkäpä hormonien epänormaali tila aiheuttaa näitä tunnekuohuja, etenkin negatiivisia tunteita. Ehkä normaalioloissa olisin maltillisempi ja järkeilisin asiat toisin. Juuri tästä syystä kaipaisin mieheni tukea, että hän ymmärtäisi tasoitella tilanteita. Onhan hänellä kokemusta ex-vaimonsa raskauksista. Luulen ainakin, en tosin heidän silloista tilannettaan tiedä.
Mutta siis, Tanen jutuissa voi olla jotain perää. Olen tosin miehelle keskusteluissamme selventänyt, että hänellä on oikeus ilmaista mielipiteensä olkoon se millainen tahansa, aivan kuten minäkin olen ilmaissut. Vasta kun kumpikin on tuonut oman kantansa julki voimme keskustella siitä, mikä on MEidän päätöksemme. Eli vastakkaisten mielipiteiden kyseessä ollen jonkinlainen kompromissi on tavoitteena, ellei toinen sitten koe asiaa niin vähäpätöisenä, että antaa toisen kannalle periksi. Siis tuo en meidän yleinen neuvottelutaktiikkamme (ja se toimii! kerrassaan ihanaa, että jonkun kanssa voi järkevästi olla eri mieltä asioista!). Mutta tässähän ei juuri kompromisseja ole. Olen täsmentänyt etten koe painostuksena jos hän haluaisi lapsen, mutta siihen hän totesi vain olevansa kanssani samaa mieltä siitä, että suhteemme on hieman epätasapainossa juuri nyt, ja että meidän pitäisi löytää jonkinlainen harmonia ennen kuin lasta alettaisi harkita. Mutta tehty mikä tehty.
Itsevarmuutta mieheltä kaipaisin. Sitä hänellä kyllä yleensä on ..joskus liiankin kanssa ;)
Keskeytykseen on pari viikkoa aikaa. Päätös tulee olemaan joka tapauksessa lopullinen ja muuttamaan suhdettamme johonkin suuntaan. Jos päädyn pitämään lapsen meidän on todellakin löydettävä harmonia ja saatava opittava elämään toistemme tukena. Olla luotettavia ja luottavaisia toistemme suhteen. Keskeytykseen pyrkiminen on jo aiheuttanut railon väliimme. En tiedä miten sen jälkeen kykenen yhteiselämään. Ehkä ajan kuluessa 'löydämme' toisemme uudelleen. Tai löydämme jotkut muut - omalla kohdallani lottovoitto lienee todennäköisempi...
Tane: naisen logiikasta en tiedä, mutta tuo minun logiikkani perustuu aikaisempiin kokemuksiini miehistä. Niitä on aina vara korjata vastakkaisilla kokemuksilla, eikä tämä ainakaan näytä olevan sellainen. Ehkäpä seuraava...? ;)
Onkohan miehesi todella epävarma ratkaisun suhteen ja työntää vastuun sinulle. Jos hän kokee epäonnistuneensa isänä, minkälaiset ovat suhteet lapsiin. Mikä on aiheuttanut avioeron, muuttuiko vaimo lapsien myötä? Takana voi olla todella isoja asioita.
Ex-vaimohan on nykyään hirvitys, mutta se ei johdu lapsista. Hänen käytöksensä on aiheuttanut avioeron. Ymmärtääkseni mies on tyytyväinen lapsiinsa. Sen sijaan ex-vaimo on alusta asti yrittänyt kääntää lapset meitä vastaan siinä onnistumatta. Lapset ovat aika kovapäisiä - onneksi. Ehkä mies pelkää, että niin voi käydä meillekin jos eroamme. Mies kyllä ymmärtää että olen aivan täysin erilainen ihminen kuin hänen ex-vaimonsa. Mies on aikanaan osallistunut aktiivisesti lasten hoitoon ja ainakin sanonut pitävänsä siitä. Keskustelin eilen miehen kanssa, jotenkin minun mielipiteelläni tuntuu edelleen olevan se ohjaavampi vaikutus. Mielestäni miehellä on oikeus sanoa: minä haluaisin meidän lapsemme ja lupaan olla niin hyvänä tukena kuin vain kykenen. Uskon, että niin hän toimisikin, jos MINÄ päättäisin pitää tämän lapsen. Se ei silti riitä vakuuttamaan että päätös olisi oikea. Ja sitten vielä, olen ilmoittanut jo aikanaan, että lapsen hankintani edellytys on että olen naimisissa lapsen isän kanssa. Mies taas ei ole erityisen innostunut uudesta avioliitosta. (Avioliiton merkitys jakaa ihmisten mielipiteitä aika jyrkästi kahtia, enkä tässä ala perustelemaan siitä muuta, kuin että mielestäni avioliitto osoittaa halun ja tarkoituksen sitoutua toiseen, että on samaa 'perhettä'. Se myös luo jonkinlaista turvallisuudentunnetta.)
Mies tarvitsee joskus aikaa sulatellakseen vaikeita asioita. En nyt ota asiaa esille vähään aikaan, että hän saa koota ajatuksiaan.