Voi apua. Olen eronnut nelikymppinen yhden pienen ja kahden teini-ikäisen lapsen yh. Tapasin muutama kuukausi sitten ihan sattumalta miehen, joka vaikutti oikein mukavalta ja hiukan minusta kiinnostuneeltakin. Ollaan nyt tapailtu noin kerran viikossa lapsilta salassa ja sänkyynkin ollaan ajauduttu.
Aluksi pidin juttua ihan vain kaveripohjalla, eli mitään uutta "oikeaa" suhdetta ole etsinyt enkä edes haluaisi. Mutta sänkyynhän tässä on sitten ajauduttu ja nyt tämä tyyppi on laittanut pääni ihan sekaisin, intohimo on nimittäin meidän välillä sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.
Jotenkin nyt vain taustalla pyörii ajatuksissa se, onko tämä nyt meille molemmille eronneille pitkän suhteen päättymisen jälkeinen laastarisuhde. Ja jos on, haittaako se? Ja mitä jos toinen tahtookin enemmän? Ihan hirveästi ei suhteemme laadusta olla keskusteltu, koska vähän minusta tuntuu, ettei kumpikaan oikein tiedä, mihin tämä johtaa, vai johtaako mihinkään...
Aluksi pidin juttua ihan vain kaveripohjalla, eli mitään uutta "oikeaa" suhdetta ole etsinyt enkä edes haluaisi. Mutta sänkyynhän tässä on sitten ajauduttu ja nyt tämä tyyppi on laittanut pääni ihan sekaisin, intohimo on nimittäin meidän välillä sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.
Jotenkin nyt vain taustalla pyörii ajatuksissa se, onko tämä nyt meille molemmille eronneille pitkän suhteen päättymisen jälkeinen laastarisuhde. Ja jos on, haittaako se? Ja mitä jos toinen tahtookin enemmän? Ihan hirveästi ei suhteemme laadusta olla keskusteltu, koska vähän minusta tuntuu, ettei kumpikaan oikein tiedä, mihin tämä johtaa, vai johtaako mihinkään...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet nelikymppinen. Hmm... Nyt olisi aika etsiä vierelle sellainen kumppani jonka kanssa vanhennutaan ja eletään ehtoon päivätyhdessä. Jos eläkeikä tuntuu kaukaiselta niin mietippä että 20 vuoden päästä olet eläkkeellä. Ja se on puolet eletyistä elinvuosistasi.
Niin että voithan elää jännämiesten kanssa, mutta muista että sinä olet ohjissa. Ja jos mietit vakavampaa suhdetta niin sen tulee olle henkilö joka on sinut lastesi kanssa. Eli henkilö joka on vakavalla aikomuksella ryhtymässä suhteeseen.
Elämä on liian lyhyt. Ja jos nyt ryhdyt hauskanpitoon, huomaat muutamien vuosien päästä että olet yksin. Ja se sattuu.
Edellinen kirjoittaja on niin ikävän oikeessa. Kannattaisi tässä vaiheessa jo keskustella miten mies suhtautuu koko pakettiin. Lapsia kun ei voi pitää erillään muusta elämästä. Kun etsit 55v tai yli itsellesi miestä se löytäminen on vaikeampaa.
Kiitos asiallisille vastaajille! Niin, toi on kyllä ihan validi pointti, että olisi hyvä löytää mies vanhuuspäiviksi, mutta ei se ole niin helppoa. En pysty käymään baareisssa ja harrastuksissakin vain rajallisesti, eli vähän on vaihtoehdot vähissä...
Toisaalta, ei se ole nuori tämä jännämieskään, eli ehkä hänkin voisi olla valmis oikeaan suhteeseen. Tätä vaan ei ole kumpikaan ottanut puheeksi. Jotenkin ollaan vain sovittu, että koska tavataan seuraavan kerran.
Varmasti osasyy on minussa itsessäni; jotenkin koen ihan kamalan vaikeaksi lähteä kertomaan lapsille uudesta suhteesta, kun luulen tietäväni, että tulevat suhtautumaan siihen kovin negatiivisesti. Ja vielä silloin, kun jäin yksin lasten kanssa 20 v avioliiton jälkeen, päätin että loppuelämä menee yksin, eli en oikein itsekään uskalla ehkä heittäytyä mihinkään vakavampaan.
Kuinka niin lapset suhtautuvat negatiivisesti? Et kai sä ole kasvattanut heitä uskomaan, ettei äidillä ole minkäänlaista henkilökohtaista elämää, olet vaan äiti 24/7? Eiköhän heidän ole nyt jo aika oppia, että säkin ansaitset rakkautta ja rinnallesi ihmisen, jonka kanssa olet onnellinen. Ei he siitä tiedosta mene rikki. Jos kapinoivat niin selität heille asian. Saattavat vähän aikaa kiukutella ja sitten tottua siihen, että teillä käy mies kylässä. Ei miestä tarvitse teille asumaan ottaa :).
Eihän kukaan voi muutaman kuukauden tapailun (harvakseen) pohjalta tietää, onko kyseessä loppuelämän rakkaustarina. Mitä vaihtoehtoja sinulla on? Lopettaa tuo suhde vain siksi, että pelkäät että kyseessä on laastarisuhde ja jatkat sen jälkeen sinkkuna? Lopettaa tuo suhde em. syystä ja alkaa etsiä jotain toista miestä vakituista parisuhdetta ajatellen? Vai olisiko sittenkin järkevintä antaa ajan näyttää, millaiseksi tämä suhde kehittyy?
Ensimmäinen askel sen pohtimiseen, voisiko kyseessä olla muutakin kuin satunnaiset tapaamiset, ei tarvitse (eikä pidä!) olla keskustelu siitä, että "mikä tää meidän juttu on" vaan kokeile miten mies suhtautuu siihen, jos ehdotat jo jotain yhteistä tekemistä joskus lähitulevaisuudessa. Onko hänellä jo suunnitelmia pääsiäiselle, helatorstaiviikonlopulle, tai jopa kesälomankin voi ottaa puheeksi.
Ei kannata liikaa pohtia eikä kiirehtiä suhdetta, pakolla tai painostuksella ei saa mitään hyvää aikaa, katsot nyt vaan rauhassa ja jos molemmille sopii, niin eikun vaan lastenkin nähtäville, ei sille sitten voi mitään, jos suhde ei pidemmälle kanna, mutta katso ihmeessä rauhassa, ei niitä sopivia miehiä niin paljon ole kenellekään ja olipa se laastarisuhde tai ei, niin jätä sen pohtiminen pois, nykyaikana vaan keksitään suhteille mitä erikoisempia nimiä.
Olen vastaavassa suhteessa. Kun oma eroni tuli vireille, miehen ero oli juuri virallistunut.
Tykkäämme toisistamme eikä seksiä muiden kanssa ole, silti emme varsinaisesti ole yhdessä. Tapailemme 1-2 kertaa viikossa, lapset jo omillaan. Tapailua on jatkunut n. Puoli vuotta.
Jotenkin tuntuu ettei ole aika kiirehtiä mihinkään, erot taustalla ovat kuitenkin varmasti vielä prosessissa. Silti on ihanaa kun on ihminen, josta tykkää ja jonka tapaamista odottaa. Se helpottaa ja aika näyttää onko tämä vaihe elämässä eteenpäin vai rakentuuko tästä jotain enemmän.
Miten suhde edistyy?
Suhde jatkuu, pikkuhiljaa. Kahdestaan tapaillaan edelleen kerran, kaksi viikossa. Mutta nyt mies on jo kerran tavannut lapsenikin ohimennen ja lapset suhtautuivat häneen oikein hyvin.
Edelleen minua häritsee kovasti suhteen eräänlainen "irrallisuus". Mitään ei suunnitella yhdessä, vaan aina tapaamiset ajoitetaan sellaiseen väliin kuin nyt sattuu sopimaan. Koskaan ei esim. sovita, että mitä tehtäisiin vappuna/kesälomalla tms. Mies on töidensä ja harrastuksensa takia kyllä kovin kiireinen, mutta silti tuntuu, että hän yrittää välttää liikaa sitoutumista. Toisaalta hän on se, joka pitää suhteestamme kaksi käsin kiinni. Yritin tuossa jossain vaiheessa katkaista suhteemme, jolloin mies teki kyllä kaikkensa, että jatkettaisiin...
Eli: löysässä hirressä ollaan, mutta yritän nauttia niistä yhteistä hetkistä ja olla stressaamatta liikaa.
Tunnistan niiiiiin paljon samaa suhteen rakentumisessa kuin aloittajankin. Mies ja minä olemme kumpikin jo keski-iässä ja lapset aikuisia ja omillaan. Heille olleen alusta saakka vitsaillut treffikumppanista. He eivät ole tavanneet enkä sitä toivokkaan.
Muutoin epävarmuus, molemmin puolinen tunnustelu ja kissa-hiiri asetelma on muuttunut. Suhteemme on sijoittunut kategoriaan seurustelu. Tosin se on mielestäni vielä ohutta, mutta suunnitteluvaihe kuitenkin olemassa. Eli mitä tehdään lähi viikkoina, kesällä jne. Lisäksi miehen vanhemmat toivoisivat tapaavansa minut. Olen ohittanut tuon aiheen. Se tuntuu liian jännittävältä. JOtenkin toivon että oltaisiin vain me, en ole valmis laajentamaan "meitä" vielä muutamaa ystävätapaamista laajemmalle. Tämä (esitteleminen muille) on jotenkin jännittävämpää kuin nuorena. Toivon että olemme sinut ensin toistemme kanssa. Ja jos tästä ei tule mitään niin on vähemmän selittelyä. Pakko silti tunnustaa, että tykkään tästä miehestä kuin hullu puurosta.
Hirviittävän hyvä kysymys otsikossa aloittajalla ja kuvaa sitten samalla myös sen miksi suomalaiset parisuhteet menevät perseelleen. Tottakai täydellisiä vastakohtia ovat suhde ja hauskanpito. Eikös joo? Siis suhde, hirveä kammotus, elämä loppuu ja tylsyys alkaa. Vastapainona olisi hauskanpito, hauskoja, kivoja ja antoisia yhden yön panoja ja kivoja ihmisiä ympärillä. Niin ja aamen. Parisuhdeseksi välttämättömyys, tympeä kumppani ja vanha kultainen noutaja.
Kertokaahan mihin maailmankolkkaan pitäisi muuttaa (olisiko Naurusaaret jotain?), että muutkin voisivat ajatella että parisuhdeseksi, tutun ja himottavan puolison kanssa voisi olla hauskaa ja että sen parisuhdekumppanin kanssakin voisi hullutella. Ei helkkari sentään sydäntä kirpaisee niin, että täytyy varmaan etsiä laastaria tai oikeastaan tähän tarvitsisi kohta ja koko sideharsopakkauksen.
Heh, olipa hyvin kommentoitu (vaikka tuskin aloittaja sitä ihan noin tarkoitti). Mutta tuo on niin totta. Parisuhde on parhaimmillaan juuri hauskanpitoa ja mutkatonta yhdessäoloa. Rentoa, armollista ja antoisaa.
olen niin samaa mieltä viuviusentään kanssa.
Miksi tehdä elämästä aina niin saatanan vaikeaa.
Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin ihmissuhdevatulointi ja jatkuva analysointi, onko tässä nyt sitä tätä tai tuota, mitä se minusta ajattelee, mitä se aikoo, miten tää menee,...