Vaikka rakastankin miestäni, niin harkitsen kuitenkin, olisiko syytä "antaa hänen mennä" etsimään elämänsä rakkautta. Minä en ole hänen elämänsä rakkaus. Hän ei ole sanonut niin, mutta osoittaa sen käytännössä. Hän ei viihdy seurassani kotona minuuttiakaan. Olen hyvin yksinäinen. Meillä ei ole mitään yhteistä. Ei yhteistä kiinnostuksen kohdetta. Ei yhteistä puheenaihetta. Ei yhteisiä menoja. Ei yhteisiä iltoja. Ei edes elokuvaa, josta pitäisimme molemmat. Ei myöskään yhteisiä haaveita ja tulevaisuudentoiveita. Meitä yhdistää vain lapsi ja se, että nukumme saman katon alla (vaikkakaan emme edes samassa huoneessa).
meitä_ei_enää_yhdistä_mikään
aina_yksin
1375
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Eipä pariskuntia yleensäkään yhdistä muu kuin seksi (alussa) ja lapset (lopussa).
Elämässä kaikki ovat loppupelissä yksin.
Kuulostaa kyllä siltä että tarunne on lopussa.
Jospas alkaisit rakastaa itseäsi ja miettisit, mitä sinä haluat ?
Karua sanoa, mutta tiedät jo sen... Miehesi on kääntänyt sinulle jo selkänsä. Teitä pitää yhdessä lapsi, ei muu. Mieti, haluatko antaa lapsellesi tuollaisen parisuhdemallin: kaksi toisiaan välttelevää, kylmän kohteliaasti käyttäytyvää aikuista ihmistä "muka yhdessä" ?
Ei meillä ainakaan lapset ole asiasta valittaneet. Jos menettelisin oman haluni mukaan, lapset järkyttyisivät varmaan syvästi, ja se saattaisi vaikka romuttaa koulunkäynnin.
No mitenkäs lapset voisivatkaan valittaa, kun eivät muunlaista parisuhdetta ole nähneet kuin omien vanhempiensa? Jos pystytte elämään riitelemättä, fine - mutta onko se hyvän parisuhteen merkki? Ei minusta, mutta no, kukin tyylillään... Hyvän parisuhteen merkki on avoin tunteiden näyttäminen niin aikuisten kesken kuin lapsille. Jos mielestäsi on ok, että lapsesi elävät tunnekylmässä kodissa, se on sinun valintasi. Et ilmeisestikään elä erityisen kurjassa parisuhteessa.
Sinulla taitaa olla aika kesyt tunteet, tai et ehkä tajua, mitä haavoja avoin tunteiden näyttäminen voi aiheuttaa. Aina pitää punnita ja hillitä.
Tai sinä et tajua, mitä tunteiden tukahduttaminen ja peittely voi aiheuttaa. Tarumoja, kieroon kasvamista, ahdistusta, paniikkia, ongelmia ihmissuhteissa...
Oletko varma, ettei se ole tottumusta, jonka sekoitat rakkauteen?
Olen pahoillani kun olen näin suora, mutta jos hänkin henkilökohtaisesti kokee että olette näin etäisiä toisistanne, niin on saattanut alkaa jo "etsimäänkin" sivusilmällä sellaista ihmistä elämäänsä, jonka kanssa asiat maagisesti menisivät itsestään paremmin. Näytätte toistaiseksi kumminkin molemmat luovuttaneet, kun olette ajatutuneet näinkin kauas toisistanne.
Ottakaa ohjat käteen ja alkakaa analysoimaan vaikka parisuhdeterapeutin kanssa omia tunteitanne ja mikä on se päämäärä mihin pyrkisitte yhdessä. Ei sen kaiken tarvitse olla heti selvää, että älkää ottako painetta siitä. Vain kaksin ei tätä soppaa kumminkaan kannata selvittää, jos molemmat haluatte yrittää ja olla onnellisempia yhdessä vielä kerran. Vaikka olisitte kuinka kauan olleet yhdessä niin ei se merkkaa sitä että osaisitte kommunikoida toistenne kanssa, saati sitä että osaisitte näyttää kaikkia tunteitanne toisillenne avoimesti. Siksi ammattiapu voisi olla hyvinkin tarpeen.
Te saatatte molemmat olla epävarmoja ihan kaikesta aluksi, mutta teillä on kumminkin potentiaalia saada suhdettanne onnellisemmaksi, jos vain olette valmiita muuttamaan toimintatapojanne ja lähestymistänne toisiinne. Se vaatii enemmänkin kuin vain parisuhteen muuttamista, vaan myös oman itsensä. Eihän se helppoa ole, mutta sisäinenkin muutos on iso osa elämää jos aikoo saavuttaa onnellisuuden.
Tämä oli todella hyvä kommentti ja suhteet olisivat varmaan pysyvämpiä, jos useampi miettisi näin. Parisuhdeterapiaan kannattaa tosiaan mennä hakemaan apua, siitä moni hyötyy. Kaikki saavat siitä varmaan jonkinlaista apua, vaikka se ei suhdetta pelastaisikaan. Joskus ongelmat voivat olla liian syvät, toinen ei oikeasti ymmärrä että muutosta suhteeseen täytyy tulla jatkuakseen tai toinen ei pysty/opi/pidä riittävän tärkeänä asioiden muuttamista ja silloin suhde harvemmin voi jatkua.
Ei ole mun mielestä elämisen arvoista elämää. Itse olen myös lähtenyt pitkästä suhteesta, koska en vaan enää voinut olla siinä sairastumatta henkisesti. Jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudesaan ja sinä voit vielä tehdä itsesi onnelliseksi! <3
Olin kaksikymmentä vuotta naimisissa,en nukkunut kymmenen vuoteen samassa sängyssä,viimeisellä kahden vuoden aikana tähän päivään asti,toinen vaan rupesi inhottamaan,luojan kiitos että toinen osasi lähteä......
Hei aina_yksin
Parisuhteen peruspointtiin kuuluu halu olla yhdessä, siis sitoutua. Kaksi erillistä ihmistä vapaaehtoisesti haluavat sitoutua yhteiseen eloon. Kumpikaan ei voi sitoutua yksin eikä toisen puolesta. Parisuhteeseen muodostuu tavallaan akseli erillisyys-läheisyys. Ilman läheisyyttä ei ole 'meitä'. Ilman erillisyyttä taas ei ole 'minuutta'.
Vaikuttaisi siltä, että suhteessanne erillisyys on nyt vallannut alaa läheisyyden kustannukselta. On mahdollista, että puolisosi ei enää ole sitoutunut. Tai sitten on mahdollista, että olette nyt vaiheessa, jossa sitoutuminen määritellään uudestaan. Tästä ei varmasti selviä arvelemalla ja tulkitsemalla, vaan tarvitaan avointa keskustelua siitä, missä mennään. Mitä kumpikin odottaa ja tarvitsee parisuhteelta ja toisiltaan. Mitä on valmis antamaan. Löytyykö yhteisiä tavoitteita ja tunteita. Ollaanko valmiita työskentelemään vuorovaikutuksen ja läheisyyden parantamiseksi.
Keskustelun puheeksi ottaminen saattaa tuntua pelottavalta. Mitä, jos toinen ei haluakaan? Muuta tietä ei kuitenkaan ole. Joskus asioiden puheeksi ottaminen nimenomaan lähentää puolisoita. Ikään kuin tajuaa, että nyt on asioiden muututtava. Kannattaa keskustella avoimin mielin ja korostaa kuuntelun taitoa ja omista tunteista (ei toisen 'vioista') puhumista.
Voimia ja viisautta keskusteluunne toivottaa Merja, diakoni