Miksi mennä naimisiin?

Tuota mieltä itsekin olen. En ole koskaan mennyt naimisiin enkä mene. Kolme lasta minulla on ja heillä isä ja äiti. Se on riittänyt minulle.

No, jos haluaa mennä, menee. Ellei halua mennä, ei mene.

Jos menee, kannattaa kuitenkin tehdä avioehto.

Itse menin naimisiin silkasta rakkaudesta! Siitä syystä,että annoin itseni miehelleni. Rakastetaan toisiamme. Kun vihkivala on tehty,niin eroaminenkaan ei ole niin helppoa,ja hyvä niin. Meilläkin on ollut karikkoja matkassa aika paljon. Ja monesti olisi tehnyt mieli erota. Mutta vihkivala on osaksi estänyt sen. Josta olen tyytyväinen! Ei ole ollut niin helppoa sanoa toiselle good bye! Ja kun ollaan vaan jopa väkisinkin yhdessä vaan oltu,niin rakastuminen on tapahtunut uudestaan ja uudestaan <3 Välillä on tosiaan tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa,minkä olisinkin tehnyt avoliitossa ollessani,mutta Luojalle iso kiitos,että olemme naimisissa. En vois enempää rakastaa tuota miestäni.....

Rakkaus, lapset ja juridiikkaa. Tosin useimmiten syy on primitiivinen sitoutumishalu, joka liittyy osin jälkikasvun, osin sosiaaliseen ympäristöön ja sitten ihan vaan tunteisiin.

Juridiset syyt: oikeus asua yhteisessä kodissa, oikeus leskeneläkkeeseen. Jos ei ole lapsia, niin perii puolisonsa (avopuoliso ei peri!) Ja sitten ainakin itsellä oli se teoriassa vähäpätöinen seikka, mutta itselle merkittävä, että koko perhe saa saman sukunimen. Sekä se, että on puolisonsa omainen, jolle ilmoitetaan vaikkapa sairaalasta (tähänkään ei käy avopuoliso).

Ainakaan miehen ei kannata mennä.

Minun mielestäni avioliiton hyvä asia on juuri tuo, että eroprosessi vie tietyn ajan eikä sitä ole tehty liian helpoksi, sillä ero vaatii harkintaa. Lisäksi lasten kannalta avioliitto on juridisestikin turvallisempi vaihtoehto. Ehkä näen avioliitossa myös tietynlaisen, suuremman sitoutumisaspektin, mutta muutoin minusta on aika sama onko naimisissa vai ei. Siis tunnepuoleen suhteen nimellä ei ole vaikutusta. Huonona puolena näen sen, että etenkin miehet tuntuvat vaipuvan sellaiseen tyytyväisyyden tilaan, että eivät halua enää suhteen eteen välttämättä toimia vaan vaimo omistetaan ja tätähän nykyajan suhteet ei kestä. Lisäksi ei liitto poista ihmisen ongelmia kuten mustasukkaisuutta tms. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että toista vahtimalla ym. ei saavuta mitään. Toisen pitää antaa olla ja hyväksyä toinen omana itsenään, eikä pitää itseään parempana. Toinen voi muuttaa itseään ja käyttäytymistään, jos haluaa ja tehdä myös ongelmatilanteissa ratkaisunsa haluaako liittoaan jatkaa.

Mielenkiintoisia nuo vastaukset joissa sanotaan, että avioliiton eroprosessi vie aikaa. Ettei eroa ole tehty helpoksi. Sanoisinpa vain, ettei avoliitostakaan erota yhtään sen kepeämmin. Ja avioliitostakin voi vain häipyä yllättäen, sanomatta sanaakaan. Oli lapsia tai ei.

Avioliitosta eroaminen on myös taloudellinen riski, toisin kuin avoliitosta. Esim. ellei avioehtoa ole, ja toisella on jakamaton perintö, ihan pienikin (saati suuri), niin varakkaampi osapuoli on ns. kusessa.

Miksi nykyaikana edes parisuhdetta ylipäätään. Seksiä saa muutenkin ja vaikka sitte ostamalla. Spermaakin saa pankista lasten tekoa varten.

Jos haluaa naimisiin, niin menee. Ihan turha miettiä mahdollista eroa siinä vaiheessa. Tällä tavoin saa vain ilon elämästä karkotetuksi.

Paitsi sen verran kannattaa eroa miettiä, että tekee avioehtosopimuksen. Ilokseni kyllä olen huomannut, että nuoret yhteen muuttavat parit tekevät jonkin sortin "avoehdon" rustaamalla paperille mikä kodin omaisuudesta kuuluu kenellekin. Jotkut ovat tehneet lemmikeistään "huoltajuussopimuksen" mahdollisen eron varalle.

Olin naimisissa kolme vuotta elämästäni 80-luvun alkupuolella. Nyt olen ollut avoliitossa kohta 30 vuotta. Kaipa menisin naimisiin jos kosittaisiin mutta sitä kosintaa tuskin tulee....