Elämäni aikana minulla on ollut 11 säätöä, joista 5 poika-/miesystävää, loput pelkkää tapailua ja paneskelua. Lisäksi paljon treffailua, joka ei ole edennyt syystä tai toisesta. Mutta ei yhtäkään pitkää ja kestävää parisuhdetta, jossa olisin toisen suuri rakkauden kohde.
Kerran olin olevinani, mutta tulinpahan jätetyksi taas.
Yhtäkään seksikertaa en kadu, olen aina ollut halukas, eikä yksikään säätö ole edennyt seksijuttuja puhumalla, vaan ihan normaalisti tutustumalla.
Alakoulusta lähtien olen ollut se kiva tyttö, jonka seuraan on moni halunnut. Ujo olin ja olen edelleen, mutta silti sosiaalinen. Samanlainen olen nykyäänkin. Kouluissa olen saanut helposti kavereita ja poikia ihastumaan, mutta mikään ei koskaan kestä. Olen minä itsekin laittanut välejä poikki kavereihin ja antanut pakkeja jätkille ja miehille. Mutta ei se ole minun harrastukseni. Koen, että lopulta kaveruussuhteetkin ovat minun vastuullani, yhtäkkiä en enää kiinnostakaan. Viesteihin vastataan, tai ei vastata, selityksiä aina löytyy joka lähtöön. Lopulta annan olla, eikä kukaan kysele perään.
Joku entinen säätö tai miesystävä ottaa joskus yhteyttä pitkän ajan kuluttua, ja tulen iloiseksi. Luulen jättäneeni jäljen. Sitten homma ei etenekään. Yhtäkkiä hiljennytään ja jätetään auki tuhat kysymystä ilmaan leijumaan. Koskaan en saa ymmärtää, mitä tein taas väärin. Tai miksi minua ei haluttukaan tavata ja viedä treffeille taas. Tai miksi minulle ei vain voitu vastata taas.
Yksi säätö soitteli eron jälkeen muutaman kerran kännissä ja avautui tunteistaan, mutta se mies aiheutti minulle paljon pahaa oloa enkä lähtenyt siihen mukaan. En usko sen olleen pelkkää kännihöpinää, se vaikutti aidolta ja toistui muutaman kerran.
Tuntuu, että aina yritän turhaan, ei ketään kiinnosta. Nettideittailussa saan helposti miehet juttelemaan, suurin osa kehuu kovasti kuvia, jatketaan ehkä Facebookissa juttelua (minulla on tätä varten ihan erillinen tili, oikeaa nimeä en kerro heti kaikille)
Sitten huomaan, että mies ei enää juttelekaan innoissaan, vaikka hetki sitten halusi kovasti tutustua minuun. Minut poistetaan kavereista, tai poistun sieltä itse, ja jälleen olen yksin. Usein, jos tunnen pystyväni pelkkään kaveruuteen jonkun miehen kanssa, ehdotan sitä, mutta aina on kuulemma parempi, ettei jatketa enää.
Joskus olen yrittänyt saada treffikumppaneista kavereita, jos he eivät ole iskeneet minuun romanttisessa mielessä mutta ovat olleet muuten mukavia. No, kuten arvata saattaa, kiitos mutta ei kiitos ja hyvät jatkot. Kyllä minä ymmärrän, jos on kiinnostunut toisesta eikä pysty olla pelkkä kaveri. En tuomitse, vaikka pahalta se tuntuu.
En ole luonteeltani tylsä, olen normaalisti nauravainen ja melko spontaani. En siinä mielessä spontaani, että tekisin jotain hullua. Olen vain avoin ihmisille ja monille kokemuksille. Olen savuton, lapseton mutta tähtäimessä oma perhe. Alkoholia juon kohtuudella, en tissuttele.
Tämä nyt oli vain tällainen onnettoman avautuminen, kun taas kerran sain lähtöpassit mieheltä, joka kovasti piti näkemästään mutta silti en kelvannut ihmisenä.
En kaipaa ilkeyksiä. Olen itsekin ollut syypää ja sen kerroin jo. Se ei silti selitä tätä kaikkea.
--- Tiedote loppuu ---
Kerran olin olevinani, mutta tulinpahan jätetyksi taas.
Yhtäkään seksikertaa en kadu, olen aina ollut halukas, eikä yksikään säätö ole edennyt seksijuttuja puhumalla, vaan ihan normaalisti tutustumalla.
Alakoulusta lähtien olen ollut se kiva tyttö, jonka seuraan on moni halunnut. Ujo olin ja olen edelleen, mutta silti sosiaalinen. Samanlainen olen nykyäänkin. Kouluissa olen saanut helposti kavereita ja poikia ihastumaan, mutta mikään ei koskaan kestä. Olen minä itsekin laittanut välejä poikki kavereihin ja antanut pakkeja jätkille ja miehille. Mutta ei se ole minun harrastukseni. Koen, että lopulta kaveruussuhteetkin ovat minun vastuullani, yhtäkkiä en enää kiinnostakaan. Viesteihin vastataan, tai ei vastata, selityksiä aina löytyy joka lähtöön. Lopulta annan olla, eikä kukaan kysele perään.
Joku entinen säätö tai miesystävä ottaa joskus yhteyttä pitkän ajan kuluttua, ja tulen iloiseksi. Luulen jättäneeni jäljen. Sitten homma ei etenekään. Yhtäkkiä hiljennytään ja jätetään auki tuhat kysymystä ilmaan leijumaan. Koskaan en saa ymmärtää, mitä tein taas väärin. Tai miksi minua ei haluttukaan tavata ja viedä treffeille taas. Tai miksi minulle ei vain voitu vastata taas.
Yksi säätö soitteli eron jälkeen muutaman kerran kännissä ja avautui tunteistaan, mutta se mies aiheutti minulle paljon pahaa oloa enkä lähtenyt siihen mukaan. En usko sen olleen pelkkää kännihöpinää, se vaikutti aidolta ja toistui muutaman kerran.
Tuntuu, että aina yritän turhaan, ei ketään kiinnosta. Nettideittailussa saan helposti miehet juttelemaan, suurin osa kehuu kovasti kuvia, jatketaan ehkä Facebookissa juttelua (minulla on tätä varten ihan erillinen tili, oikeaa nimeä en kerro heti kaikille)
Sitten huomaan, että mies ei enää juttelekaan innoissaan, vaikka hetki sitten halusi kovasti tutustua minuun. Minut poistetaan kavereista, tai poistun sieltä itse, ja jälleen olen yksin. Usein, jos tunnen pystyväni pelkkään kaveruuteen jonkun miehen kanssa, ehdotan sitä, mutta aina on kuulemma parempi, ettei jatketa enää.
Joskus olen yrittänyt saada treffikumppaneista kavereita, jos he eivät ole iskeneet minuun romanttisessa mielessä mutta ovat olleet muuten mukavia. No, kuten arvata saattaa, kiitos mutta ei kiitos ja hyvät jatkot. Kyllä minä ymmärrän, jos on kiinnostunut toisesta eikä pysty olla pelkkä kaveri. En tuomitse, vaikka pahalta se tuntuu.
En ole luonteeltani tylsä, olen normaalisti nauravainen ja melko spontaani. En siinä mielessä spontaani, että tekisin jotain hullua. Olen vain avoin ihmisille ja monille kokemuksille. Olen savuton, lapseton mutta tähtäimessä oma perhe. Alkoholia juon kohtuudella, en tissuttele.
Tämä nyt oli vain tällainen onnettoman avautuminen, kun taas kerran sain lähtöpassit mieheltä, joka kovasti piti näkemästään mutta silti en kelvannut ihmisenä.
En kaipaa ilkeyksiä. Olen itsekin ollut syypää ja sen kerroin jo. Se ei silti selitä tätä kaikkea.
--- Tiedote loppuu ---
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miksi sitten parisuhteeni eivät ole kestäneet? Ensimmäinen oli teinisuhde, vähän on/offia ja draamaa, mitä nyt teinisuhteelta voi odottaakaan. Poika oli alle vuoden minua vanhempi.
Seuraava oli VIRHE, en tiedä miksi olin tyhmä ja lähdin mukaan. Jätkä (silloin parikymppinen) oli niin kiinnostava mutta niin väärä, ei siitä sen enempää. Hän petti ja jätti ja kaikkea muuta...
Sitten oli vuorossa narsisti, siis oikeasti... Tosi ahdistava ja pelottava mies, piti mykkäkouluja, suuttui järjettömän pienestä... Ei hän tietenkään aluksi ollut sellainen, vaan erittäin kohtelias ja hurmaava. Tykkäsi viedä ravintolaan syömään ja maksoi ruuat.
Sitten oli vuorossa siihen mennessä vahvin suhde, tai vahvin tunne tarkemmin ottaen. Mies tuntui oikealta, juttelu oli kunnioittavaa, mies osoitti pitävänsä minua fiksuna ja luotettavana. Siitä tuli lämmin mieli. Mutta lopulta mies olikin ihan erilainen. En osannut rentoutua 110% hänen seurassaan, hän tuomitsi joitain asioita tylysti ja se tuntui pahalta. Ei jäänyt epäselväksi, että vahvoja tunteita oli molemmin puolin. Mutta niin vain alkoi seurustelu ahdistamaan, sain tylyt lähtöpassit ja siinä se. Minne se ihana mies katosi, sitä mietiskelen joskus edelleen, vaikka ei pitäisi enää.
Sitten oli vuorossa mies, joka kolahti kovempaa kuin kukaan ikinä, tuo edellinenkään ei tuntunut enää tippaakaan oikealta koettuani sen Suuren Tunteen. Ilmankos, koska tämä mies teeskenteli lähes kaiken. Olimme samaa mieltä kaikesta, koska mies vain koki parhaaksi valehdella saadakseen minut. Ja niin saikin, mutta pian en nähnyt enää merkkiäkään siitä sielunkumppanistani, joka oli kuin kopio minusta. En ole silti vihainen siitä, kyllähän tuo oli omalla tavallaan imartelevaa, vaikka lopputulos oli huono. Mies muuttui etäiseksi, ilkeäksi ja lähti. Monen monta lupausta haihtuivat savuna ilmaan ja yhtäkkiä olin itsekin ilmaa.
Kyllähän tällainen sattuu.
Koen, etten saa kunnollisia vastauksia kysymyksiin, joko vain kadotaan tai sitten "ei jakseta jauhaa, mitä väliä sillä on, heippodei vaan."
En käsitä miksi ketään ei kiinnosta. En ole niin kamala ihminen :( Jotkut tuntemattomat provosoituvat "ulkonäkökeskeisyydestäni", mutta eivät tahdo ymmärtää asian ydintä. En minä ole maailman itsevarmin ihminen, vaikka kuulen samoja kauniita sanoja usein. Tiedostan, että ne asiat sanotaan minulle ja minusta, mutta tavallaan en tunnista itseäni niistä, mutta kuitenkin tunnistan. En minä osaa selittää sitä. Siis ehkä järjellä ajateltuna tiedostan miltä näytän, mutta sisäinen perfektionistini uskottelee aina, että on milloin mitäkin vikaa ja kyllä jossain on ihminen, jolla ei ole ulkoisia vikoja ja minä en kestä elää tällaisena, kun haluan olla yhtä virheetön kuin se olematon ihminen jossain.
Kun taas tavallisella järjellä ajateltuna olen varmasti viehättävä. Mutta kun haluaisin kelvata kokonaisuutena enkä olla hetken ihastus.