En ole pitkään aikaan syönyt suolatikkuja, ja nyt minulla on päänsärky.
Ai gamala
(Pienehköä hihitystä)
Ai gamala
(Pienehköä hihitystä)
Luolamadonna saa päänsäryn
Luolamadonna
11<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olin eilen elokuvissa. Näytös oli yksityisnäytös pienessä teatterissa suoraan fiftareilta.
Kuinka romanttista.
(Huokailua)
Narisevia penkkejä ja filmikoneen huminaa, sikarin savua. Filmi pomppii alkumetreillä kuin paniikissa.
Rouskutukseni lähtee käsistä.
(Reps)
Mulla meni jo pelkästään kehystettyjen postereiden tutkiskelussa pikkuhousut märäksi.
Oli Casablancaa ja Scarfacea, piukkoja paikkoja ja La Stradaa. Tulevaisuus tuntui kadonneelta tai vähintäänkin etäiseltä.
(Siis niin kuin fiktiivisessä mielessä naurattaa)
Tällaisten aikahyppyjen nautinnollisin osuus on ulkokohtaisissa elementeissä yhtä paljon kuin itse teeman tarjoamassa sisällössä.
Mitenkään väheksymättä nykymuotia, niin kyllä naiset ovat parhaimmillaan jossain muussa asusteessa kuin Ursuitin huppareissa ja elähtäneissä Converseissa tukka ponnarilla ja naama maalitta ja kynnet lakkaamatta. Kun ämmä vähän pynttäytyy, ja kaivelee kaapistoaan, niin yllätys yllätys, sitä muuttuu jopa sisäisesti sivistyneeksi.
Vitun epämukavaahan se on olla tällainen yhden illan pilleri-biatch, mutta samalla kun vähän puristaa, niin se alkaa vikistä ja vinkua lisää.
(Raidallista naurua)
http://www.google.fi/imgres?imgurl=http://www.punanaamio.fi/media/catalog/product/cache/1/image/9df78eab33525d08d6e5fb8d27136e95/3/3/3366a-kellohame2_n_dmbv7cil.jpg_545x640.jpg&imgrefurl=http://www.punanaamio.fi/50-s-kellohame-musta.html&docid=KKSXLH59_ik-3M&tbnid=zWhiyK8QL1Uu5M:&w=500&h=640&ei=alfqVsvBFYiaygOytYSoBA
Siis ei tuo minun kuvani ole, vaan fiktiivisen Luolamadonnan.
(Hihitystä)
Entä sitten arki?
Arjen ilme on samanlainen, muuttumaton ja pysyvä. Arki olemme me ja lauseemme, joita katselemme ja kopioimme päivästä toiseen. Tällainen käytös luo harhan olemassaolon vakaudesta, siitä, että huomenna kaikki olisi samoin, eikä muutoksen stressiä syntyisi. Että me voisimme olla me.
Pää jalkojeni välissä oli kuin lapsi teatterin hämärässä ja sen lepattavissa varjoissa. Olin se joka katseli elokuvaa. Katselin oikeaan suuntaan, mielestäni.
Hän ei nähnyt mitään.
(Reps)
Seuraavassa kuvakulmassa neiti Stroganoff, jota leikkisästi kutsumme Luolamadonnaksi, astuu sisälle pieneen teatterivessaan. Hän lukitsee oven. Peräseinällä on Marilyn Monroen valokuva elokuvasta Herrar föredrar blondiner.
Luolamadonna tuijottaa kuvaa haltioissaan. Hän ottaa käsipyyhepaperia ja pyyhkii jalkovälinsä pohtien, että oliko tämä teatterin ainoa vessa. Suussa maistuu merisuola. Sitä on levinnyt pitkin huulia. Tätä nuoleskellessa arki alkaa jälleen hiipiä ovenraoista sisään intimiteetti suojaan, pieneen lokeroon todellisuuden tällä puolella.
Neiti Stroganoff heittää tahraiset paperit vessanpönttöön ja vetää sen. Mekanismi on vanhanaikainen. Vetokahva jää heilumaan hiljaisuuteen, kun hän asttu ulos ja levittää kasvoilleen mallihymyn.
(Hihitystä)
Kauheasti lyöntivirheitä.
(Reps)
Mun pitäs kyllä hommaa uus puhlin. Puhelimella kirjoittaminen on saamarin työlästä.
(Naurua)
Kuitenkin on niin, että jos haluaa pitää blogia yllä, se on lähes välttämätöntä. Jos ei sitten halua naputella session aikana läppäriä.
Minusta läppäriä takovat kaupunkilaiset kadulla näyttävät mesepelleiltä. Tullaan nyt sitten kahviloihin lörpöttelemään joutavia keskustelupalstoille.
Kun taas puhelinta hiplaa, niin se näyttää siltä kuin olisi akuuttia asiaa jollekin läheiselle.
(Visuaalinen näköyhteys tällaiseen yksilöön -naurua)
Ihanaa kermakakkua. Kyllä taas pylly leviää.
(Reps)