Piti oikein sinkkupalstalle kirjoittaa sillä koin juuri äsken melkein uskoontulon kaltaisen vavistuksen. Tajusin että helvetti, tulen viettämään loppuelämäni yksin.
Mutta ehkä voisi hiukan kertoa taustoja itsestäni ja parisuhteistani. Eli olen 26-vuotta, töissäkäyvä ja urheilua (ei penkkiurheilua, vaan omaa tekemistä) rakastava mies. Ikinä en ole ketään naista rakastanut, ehkä jotain ohimeneviä ihastuksia on ollut, mutta suhteissa olen viihtynyt maksimissaan pari kuukautta. Aina jonkin orastavan suhteen loppumisen jälkeen olen tuntenut itsenäistymisen kaltaista vapaudesta kumpuavaa iloa.
Aikaisemmin minua on häirinnyt, tai lähinnä perheellisiä sisariani on häirinnyt, oma jatkuva sinkkuuteni. Ajattelin että nyt tänä vuonna haen sitten itselleni naisen ja vaikka hampaat irvessä yritän tähdätä hänen kanssaan kohti perhehautaa. Äsken kävin lukemassa varmaan sadan naisen jättämät deitti-ilmoitukset, baaripanoja ei enää nykyään jaksa edes miettiä tyttöystäviksi, ja silloin se iski minuun. Kaikki nämä naiset ovat jo kirjoituksensa perusteella yhtä betonin harmaata massaa. Tajusin yhtäkkiä että perkele, perhehauta vaihtui omaan makuupaikkaan. Ja se ajatus tuntuu mielettömän hyvältä! Nyt tajuan että tulen olemaan aina yksin. En tule vaihtamaan yhtään kakkavaippaa tai kuuntelemaan yhdenkään naisen kälätystä vessapaperirullasta.
Löytyykö muita positiivisella tavalla yksinäistä? Muita jotka ovat varmoja etteivät tule koskaan pariutumaan, vaan voivat tehdä omat ratkaisunsa ja virheensäkkin ilman toisen mielipiteitä?
Mutta ehkä voisi hiukan kertoa taustoja itsestäni ja parisuhteistani. Eli olen 26-vuotta, töissäkäyvä ja urheilua (ei penkkiurheilua, vaan omaa tekemistä) rakastava mies. Ikinä en ole ketään naista rakastanut, ehkä jotain ohimeneviä ihastuksia on ollut, mutta suhteissa olen viihtynyt maksimissaan pari kuukautta. Aina jonkin orastavan suhteen loppumisen jälkeen olen tuntenut itsenäistymisen kaltaista vapaudesta kumpuavaa iloa.
Aikaisemmin minua on häirinnyt, tai lähinnä perheellisiä sisariani on häirinnyt, oma jatkuva sinkkuuteni. Ajattelin että nyt tänä vuonna haen sitten itselleni naisen ja vaikka hampaat irvessä yritän tähdätä hänen kanssaan kohti perhehautaa. Äsken kävin lukemassa varmaan sadan naisen jättämät deitti-ilmoitukset, baaripanoja ei enää nykyään jaksa edes miettiä tyttöystäviksi, ja silloin se iski minuun. Kaikki nämä naiset ovat jo kirjoituksensa perusteella yhtä betonin harmaata massaa. Tajusin yhtäkkiä että perkele, perhehauta vaihtui omaan makuupaikkaan. Ja se ajatus tuntuu mielettömän hyvältä! Nyt tajuan että tulen olemaan aina yksin. En tule vaihtamaan yhtään kakkavaippaa tai kuuntelemaan yhdenkään naisen kälätystä vessapaperirullasta.
Löytyykö muita positiivisella tavalla yksinäistä? Muita jotka ovat varmoja etteivät tule koskaan pariutumaan, vaan voivat tehdä omat ratkaisunsa ja virheensäkkin ilman toisen mielipiteitä?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Onhan näitä.
Minua ei kyllä pätkääkään kiinnosta mikään parisuhde.
Kokeillu oon jonkun kanssa, muttei puoltavuotta kauempaa jaksa.
"Kyllähän naisen pitäisi kotona viihtyä"
"eikö sun pitäis vähän kotiin panostaa"
Mäkätimäkätimää....
Vapauden kaipuu on niin kova, ettei kukaan oikein pysy kuvioissa mukana.
Oon jokaista varoittanut etukäteen, ettei minun kanssa mistään tule mitään vakavaa.
"Joo joo, kyllä mä sut kesytän."
Niin niin.
Vieläkin mennä viuhdon vapaana ja hyvä näin.
Otan kyllä aina läheiseni huomioon, mutta en vain kestä asua kenenkään kanssa saman katon alla.
olen itsekin ajatellut, mutta eri syistä.
"Aina jonkin orastavan suhteen loppumisen jälkeen olen tuntenut itsenäistymisen kaltaisen vapaudesta kumpuavaa iloa". Toi kommentti pysäytti minut ja olen sen itsekin monesti huomannut.
Olen miettinyt johtuuko se itsestäni soputumattomuudestani seurusteluun ja pitkästä yksin olosta vai jostain pelosta sitoutua. Toisaalta haluaisin todeta sen vielä onko tosiaan näin. Koska miehet purkittavat minut, ja sitten alkaa ahdistaan ja oikin vietävästi.
Mikä vaihtoehdoksi, kun ilmankaan ei voi elää?
That is the question!
Mulla on ikää lähemmäs kolmekymmentä ja edellinen seurustelusuhde päättyi kesällä 2000. Sen jälkeen koin huumaavan vapaudentunteen ja olin varma, että eläisin loppuelämäni mielihyvin yksin. Mennyt suhde oli ollut hyvin kahlitseva ja sitä edeltäneet suhteet olivat kaatuneet jo melkein alkumetreillä. Lähipiiri nauroi kun kerroin haluavani elää yksin ja uskoi "Sen oikean" löytyvän juuri tuolla asenteella. Pari vuotta myöhemmin iskikin kova kumppanin kaipuu, mutta vastaan näytti kävelevän vaan toinen toistaan surkeampia tapauksia. Parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen vannoin taas vapauden nimeen. Täyttä paskaa koko potaska, että "Se oikea" löytyy kun sitä vähiten kaipaa. Olen myös miettinyt luonteeni sopimattomuutta seurusteluun ja mahdollisia pelkojani sitoutumista kohtaan. Näin iän karttuessa kuitenkin huomaa kaipaavansa miestä ja mahdollista jälkikasvua. Toisen läheisyyttäkin kaipaa, mutta ajatus sitovasta suhteesta saa aikaan vaan pakokauhun tunteen.
Että tällainen tilanne.
Tuo on kyllä hauskaa kun ihmiset jankuttavat, että vielä se tyttö tulee joka vie jalat alta. Vielä "se oikea" löytyy ja voivoi poikaparkaa sen jälkeen. Oudointa on että yleensä ne ovat naisia jotka tuota jankkaavat. Jotenkin naisille on hankalampaa hyväksyä ettei joku halua paria itselleen. Ja sitä paitsi uskon että ihmiset tekevät parinmuodostuksessa aikamoisia kompromissejä, sillä jo pelkkä ajatus vain yhdestä "oikeasta" saa ensimmäiset tilastomatematiikkaa lukeneet ryntäämään ensimmäisen "sen melkein oikean joka ei lyö kuin kerran kuussa" kaulaan.
Joku saattaa saada minusta ylimielisen kuvan, ja että luulen itse olevan joku täydellinen jolle kelpaa vain ainoastaan Afroditen suora jälkeläinen. Näin ei todellakaan ole, mutta jostain syystä ajatus samasta naisesta 10 vuoden päästä ahdistaa ja tuntuu jotenkin liian tavanomaiselta. Parisuhde haiskahtaa liikaa Kanarianmatkalta vaimon lasten ja vittumaisen anopin kanssa joka nyrpistää nenäänsä kun tulee krapulassa aamiaselle.
Tuota jälkikasvuongelmaa minulla ei ole, sillä omien sisarusteni lapsien kautta saan nauttia tarpeeksi "perhe-elämää". Saan olla se mukava kaveri-eno joka vie kivoihin paikkoihin eikä suutu jos jätskiä tippuu puserolle. Se riittää minulle ihan täysin. Tietysti vähän harmittaa vanhempien puolesta, sillä minä olen se jonka pitäisi sukupuoleni takia jatkaa tämän suvun nimeä, mutta ei voi mitään. Ei Rooman valtakaan ikuisesti kestänyt, joten mitä yhdestä peräpohjalaisesta suvusta :)
Hei etkö voi elää tätä päivää ja tätä hetkeä. Jos kohdalle kolahtaa kiva tytsy, voihan se kaa olla. Step by step. Jos elät tai ajattelet elämää 10 vuoden päästä, varmasti ahdistaa ja tuolla menolla sairastut, etkä edes elä niin kauan, huolimatta siitä kenenkänssa olet tai et ole. Etsitkö jotain epätavanomaista ratkaisua, kun et halua liian tavanomaista?
No, onko naisellasi jo lapsia valmiina. Hei ota mustat aurinkolasit silmiltäsi laajenna horisonttiasi ja pääkoppaasi. Pokattomat lasit on siitä hyvät, ettei reunat rajaa näkökenttää! Pääkopassa ne rajat on ja mielikuvitus on laaja kenttä saada ideoita, joita toteuttaa.
Ei muuta kuin kokeilemaan.
on helppoa elää ja olla, mutta entä kun ikää tulee enemmän ja alkaakin kaipaamaan kaveria rinnalle jakamaan elämänkokemuksia ja erilaisia asioita. Miltä silloin tuntuu? Kaipaisiko sitten läheisyyttä ja kosketusta, hellyyttä, aamusuukkoa, sylikkäin olemista, hassuttelua, mielenkiintoisia keskusteluja, hassujen ajatusten jakamista toisen hassun kanssa. Yhdessä reissaamista. Kyllä minä sitä kaipaan nyt ja tulevaisuudessa. Mutta joustavuutta parisuhteessa voisi olla enemmän ja toisen arvostamista naisena, miehenä. Erilaisuuden hyväksymistä, pientä nahinaa ja kahinaa, joita on mukava sovitella vällyjen alla yhteistuumin. : )
niinkuin haluaa. Rehellistä puhetta ja sinun halusi tehdä elämässäsi niin. Minä en ole yksim, jälkikasvua on kertynyt ihan mukavasti, mies vain on sellainen, että tulee mieleen, miksi ei voisi olla yksin "yksin". Ei tarvitsisi passata, paapoa, pestä, paritella ja puunata kuin silloin kun sitä haluaa. Jälkikasvun vuoksi sen tekee, mutta ison aikuisen miehen joka käyttäytyy kuin lapsi, kiitos ei. Näitä mietteitä tulee kyllä usein mieleen ja jonain päivänä vielä teen sen, että lähden naftaliinit paukkuen maailmalle. Joten pidä pääsi, elä elämääsi ja halikavereita kyllä löytyy, ei aina tarvitse mennä muiden mielen mukaan.
Tervetuloa joukkoon.
Itse tunnen monia samanlaisesti ajattelevia suomalaisia miehiä. Itse en myöskään todennäköisesti koskaan pariudu.
Mielestäni sinkkuudessa on niinpaljon hyviä puolia (joita jo mainitsitkin) etten koe tarvetta muodostaa perinteistä perhettä. Tässä muutamia:
- Ei kälätystä vessanpytyn asennosta yms.
- Ei shoppailua
- Ei kerran kuussa ilmenevää vittuilua
- Ei tiskivuoroja ja niistä aiheutuvia riitoja
- Oma rauha kiireisen työpäivän jälkeen
- Saa olla sohvaperunana kenenkään siitä naljailematta
- Voi harrastaa mitä haluaa ja milloin haluaa
- Saa jättää asunnon sekaisin ilman huomautuksia
- Pienet ruoka/juoma yms kulut
- Ei huolta lapsien kasvatuksesta, päivähoidoista, koulunkäynnistä yms.
Tässä muutamia huonoja puolia:
- Sukulaiset ja napurit pitävät omituisena
- Ajoittain ilmenevä läheisyyden puute (Itselläni onneksi aika harvoin ja tähän auttaa kunnon känni)
Tärkeimpiä kohtia mielestäni olivat:
-Voi harrastaa mitä haluaa ja milloin haluaa
-Ei huolta lapsien kasvatuksesta, päivähoidoista, koulunkäynnistä yms.(ei paineita)
Tietenkin miinuspuoliakin löytyy paljon, enkä todellakaan ole vakuuttunut, että elän sinkkuna elämani loppuun asti, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu/näyttää siltä, että sinkkuus on elämäni kohtalo...
> tietenkin miinuspuoliakin löytyy paljon, enkä todellakaan ole vakuuttunut, että elän sinkkuna elämani loppuun asti <
Mielestäni noita miinuspuolia on paljon vähemmän kuin plussia. Itse olen kokeillut pidempiaikaista seurustelua ja en todellakaan keksinyt mitään syytä pysyä suhteessa. Kun päätin seurustelun niin todellakin koin vapautumisen aiheuttamaa iloa.
Tee kuitenkin itse ratkaisusi. Ole oman elämäsi herra.
Minä olen 11 vuotta vanhempi, mutta tämän oivalluksen tein paljon nuorempana kuin sinä.
Tuossapa edellä tulikin jo paljon asioita joihin voin yhtyä,todellakin, itse jo melkein 40 ja ei se yksin eläminen todellakaan tapa, hyvin ovat menneet nämä kuluneet vuodet, tosin joitain ihastumisia on ollut, sitä on seurusteltu muutama kuukausi, mutta sitten alkaa "ahistaa".
Varsinkin kesäisin ,lomilla,näitä ihastumisia tapahtuu,mutta sitten syksyllä kun lomat on ohi,ja arki alkaa, se suhdekin latistuu, yhteydenpito harvenee,on kiireitä,
"en nyt jouda sua tapaamaan ,on kiireinen projekti meneillään..." ja sitä rataa,
Syksyllä sitä on helppoa uppoutua työhön ja harrastuksiin, aikaa, energiaa, ja mielenkiintoa ei riitä suhteen ylläpitoon, eikä sitä oikein edes kaipaakkaan, kunnes taas tulee seuraava kevät ja kesä ja sama kuvio taas toistuu...
Niinhän se on että tuollaisen järisyttävän, tajuntaa mullistavan suorastaan taivaallisen ymmärryksen hetken jälkeen sitä uhkuu varmuutta ja euforiaa.. mutta yleensä vain hetken.
Joillakin taas se kestää kauemmin.. *mä en sitten mitään tunnusta*
No jaa, toisille yksinäisyys sopii paremmin, toiset taas lankeaa hautaan minkä itse on kaivanut. Kuten eräs tuttavani. Komea ja salskea poika, villi ja vapaa ja tiukan valikoiva naisseuransa suhteen. Meni naimisiin ja erosi (ei halunnut lapsia, vaimo kyllä olisi halunnut) ja ikävuodet 25-34 juoksi ehtimiseen sängystä sänkyyn ja särki sydämiä ja puhui kaikenlaista hassua.. Sellasita kuten: ikinä en halua lapsia eikä varsinkaan mitään yh-naista ainakaan. Perin miehekkäästi kehaisi kerran: kyllä omat geenit jakoon pitää saada eikä hyysätä toisten pentuja..
Krhöm.. no, lyhyestä virsi kaunis ja tarinan loppuhuipennus tässä:
Nyt se on yksinäinen 38-v yh iskä, ja sitäkin vain pakosta. Lehtolapsi, iskän silmäterä! Eikä kukaan nainen koske kepilläkään. Ei erityisemmin onnellinen. Ei tainnut silloin aikanaan ajatella että olisi itse vielä "pallo jalassa" niin kuin itse rehvastellen totesi... *käännetään vielä ihan vähän sitä puukkoa siellä haavassa*
Joten vaikka onnenhuumasi nyt tuntuu hyvältä varo vaan ettet anna sen ohjata tulevaa elämääsi. Rajat jotka itse luo on niitä pahimpia. Niiden yli ei tahdo päästä sitten vanhempana vaikka halua olisi.
Ja eihän sitä koskaan tiedä...
.. mutta elämä on! :-)
Yksinoleminen on helppo valita silloin, kun on sen verran ruma,että naisia on turha edes yrittää iskeä,lähtevät vain karkuun,ainoat seksikokemuksenikin olen hankkinut maksullisten avulla. Se on huono eväs jos joskus edessuhteen sais jollain ilveellä alulle.