APUA/Vertaistukea

En enää edes välitä, mitä lähikauppojen kassat ajattelevat siitä, kun ostan huisit mässymäärät.

Olen monta kertaa aiheuttamut vaaratilanteita liikenteessä ajaessani ahmimisruokareissuilla. Kerran meni kortti (kiitos poliisi, en päässyt ahmimaan! Siis oikeasti, KIITOS).

Valehtelen ystävilleni ja perheelleni.

Tunnen olevani likainen, etten ansaitse mitään. En ennen kuin olen tarpeeksi laiha...

Hankit kumppanin, jolla on tarpeeksi auktoriteettia & fyysistä voimaa, voimaa tarvitaan siihen että asioita voi hoitaa turvallisesti kumminkin puolin.

Saat elämääsi käännepisteen, elämäsi takaisin ja muuta tekemistä.

Seurustelin aikoinaan bulimikon kanssa, meno oli välillä aika rajua ja raakaa, kun tavoitin toisen kylppäristä ahmimasta ja puklailemasta. Muistan erityisen hyvin yhden mämmilaatikon ja kermapurkin, jotka olivat viellä ahmimatta .,....... Pesi pitkää hienoa tukkaansa varmaan tunnin.

Poistimme kaikki lukkoon menevät lukot vessojen ja suihkun ja saunan ovista.

Asuimme hänen vanhempien ison tosi hienon omakotitalon toista asuntoa, jossa oli yhteys ulkokautta.

Olin hyvin pidetty vävyehdokas - sain mitä hienompia lahjoja mitä ihmeemmistä syistä.

Parisuhde ei kariutunut bulimiaan, - vaan oli ihan kohtuullisesti hallinnassa, vaan minun muuttoon työnperästä ulkomaille, uran alussa on käytännössä pakko muuttaa pari kolme kertaa.

Näin jälkeenpäin elämää katsoen, ei olisi pitänyt muuttaa, vaan pysyä parisuhteessa, aina ei voi voittaa.

Mitä entiselle tyttöystävälle kuuluu, aikaa on kulunut 18 vuotta? On hyvin pahoin anoreksian syömä, ei tule toimeen mitenkään yksinään, vanhempansa hoitavat mitä jaksavat.

Mä olen toipunut bulimiasta ja bed:stä. En usko edelliseen kirjoitukseen (joku toinen holhoaa) enkä pelkkään omaa tahdonvoimaan. Minä aloin toipumaan kun lopetin valehtelun. Valehtelemisen itselleni. Paljon puhutaan hienoja toiveita toipumisesta ja faktoja itsetuhoisuudesta, mutta ne on ihan bullshittiä koska et rehellisesti usko siihen mitä puhut. Sun sairaus ei anna uskoa, se pitää sua otteessaan.

Tee pieniä muutoksia rutiineissasi ja saatat huomata että ei sinun kuinkaan ole käynyt vaikka et sairaita rituaaleja enään niin orjallisesti noudata. Kyllä elämä kantaa kun uskaltaa luottaa, langat eivät ole sinun käsissäsi. Sä olet vahva koska sairastat noin v****maista sairautta, mutta sulla on sairaus josta sä voit toipua. Kohtaa itsesi rehellisesti ilman valehtelua, uhri asemaa, paskaa ihmistä, vittumaista ympäristöä tai ilman ihan mitä vaan muuta tekosyytä saatat huomata että ootkin ihan kiva ihminen.

Toipuminen ei todellakaan ole helppoa eikä nopeaa, mutta se on kyllä kaiken sen arvoista. Mä en kadu päivääkään sitä, että aloin kohtaamaan itseäni rehellisesti.

Jos oikeesti haluat parantua niin anoreksia ei oo mikään vaihtoehto siihen. Sun pitää alkaa rakastaa itseäs sellaisena kuin oot ja lopettaa laihduttaminen. Ala syömään säännöllisesti ja esim muiden seurassa. Mut sun pitää päättää et haluat oikeesti jotain muut kuin syömishäiriöelämäm.

Hei!

Olen nyt 28-vuotias ja ollut syömisvammainen varmaan 12-vuotiaasta asti. Välillä on ollut jopa parisen vuotta ilman oireilua kun on muuten mennyt hyvin elämässä. Yleensä erot tai vaikeudet suhteessa on aiheuttanut syömättömyyden ja niistä selvitessä kun on alkanut syömään taas normaalisti niin se on jossain vaiheessa karannut bulimiaan. Mulla on siis ollut bulimiaa/BEDiä/lievää anoreksiaa, olen seilannut lievästä alipainosta melkein lievään ylipainoon (yleensä normaalipainon sisällä jojotessa kuitenkin).

Olen kokenut avuksi ihan konkreettiset asiat: En osta kotiini mitään herkkuja mistä voisi tulla oksennus-tarve, jos tarvitsee ostaa "vierasvaraa", niin ne hävitetään kun on syötetty vieraille, muuten vaan perus-terveellistä ruokaa kaapeissa. Ja ruokavalio kuntoon että saat tarvittavat vitamiinit, aminohapot ja rasvat ja proteiinit. Ja itsellä ainakin vaalea vilja ehdottomasti pahentaa oireita.
Miellyttävä liikunta on tärkeää. Itse lenkkeilen tai poljeskelen kuntopyörää vähintään tunnin päivässä arkisin, musiikit korvilla tietenkin. Muut harrastukset on tärkeitä, kaikki mahdollinen mikä vie ajatukset pois ruuasta. Vähän kuten masennuksen hoidossa on tärkeää pyhä kolminaisuus: ruoka, lepo ja liikunta.

Päätä että "Sä et anna sille valtaa, sä et ole ansainnut tommosta paskaa loppuelämäksesi, olet kunnioituksen arvoinen" ja sit rupeet potkimaan sitä pois sun elämästä.

Mulle on ollut suuri apu myös 5htp nimisestä lisäravinteesta. Olen käyttänyt sitä etusijaisesti masennuksen takia (johon toimiikin), mutta tuntuu että tuo oikeasti hillitsee myös ahmimishimoja ja olen lueskellut että muilla on samanlaisia kokemuksia. Nyt syön sitä kolmatta päivää ja tätä ennen tosiaan ahmiminen oli ihan järkyttävää ja lihoin parissa kuukaudessa 10 kiloa. Tänään mulla oli edessä kaksi levyä suklaata ja toinen jäi koskematta (enkä varsinaisesti himoinnut sitä ensimmäistäkään) :)

Pienin askelin eteenpäin, ole armollinen itsellesi ja päätä että ansaitset parempaa etkä halua haaskata elämääsi moiseen. Mielestäni tämmösiä addiktioita, kuten päihteitäkin voi verrata kuluttaviin ihmissuhteisiin: jossain vaiheessa pitää katsoa peiliin ja miettiä jaksaako sitä koko loppuelämän ja jos ei niin on aika alkaa toimimaan. Mätät sitä turpiin etkä anna sen voittaa!
Paraneminen on pitkä prosessi, ei missään nimessä saa lähteä asenteella kaikki-mulle-heti-nyt.
Voimia, sä kyllä pystyt siihen.