Tapasin mieheni lukiossa. Alettiin tapailemaan kuitenkin vasta lukion jälkeisenä kesänä. Alotettiin kaveripohjalta mutta jossain kohtaaa sitten suhde vaan jotenkin muuttui romanttiseksi. Mies kosi minua aivan yllättäen. En edes ollut ihan varma oltiinko vakavassa suhteessa. Idioottina vastasin kyllä. Häitten jälkeenkään en ollut varma valinnastani. Ensimmäisen lapsen jälkeen vasta aloin tuntemaan sellaista kiintymystä... Yhteinen lapsi tekee ihmeitä. EI kuitenkaan pitkään kun mieheni alkoi huomata etten ollut 100% suhteessa. Kuten jokainen tyhmä pariskunta hankittiin toinen lapsi. Se ei pelastanut vaan enimmäkseen tuomitsi suhteemme. Yhtenä iltana kun saatiin lapset nukkumaan keskusteltiin pitkään ja päädyttiin avioeroon. Ei huudettu tai riidelty. En tunne minkäänlaista surua. Miksi? Olenko jotenkin henkisesti vajaavainen?
Miksi näin pääsi käymään?
muijannene
4271
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuo on juuri sitä ns. ajautumista tyypillisimmillään. Yksi asia johtaa toiseen, kolmanteen, neljänteen jne. Kunnes herätään ajattelemaan miten tähän oikein on tultu. Kuten itse selvitit kirjoituksessasi hyvin loogisesti millaisten vaiheiden jälkeen olette päätyneet eroon, on varsin ymmärrettävää, ettet tunne surua. Olet nyt, eri vaiheiden jälkeen, selvittänyt asian itsellesi, kaikki on pääkopassasi järjestyksessä. Et rakasta miestäsi, et tunne hänen kanssaan minkäänlaista yhteenkuuluvuutta. Ei silloin tunne menetystä, suruakaan. Eikä surua sitä paitsi ole mikään pakko tuntea.
Eron jälkeen voi tuntea helpotustakin, ei surua.
Hei.
Kerrot avioliitostanne, sitä edeltävistä ajoista, lasten saamisista ja eroon päätymisestä. Mietit kuinka näin pääsi käymään... Luultavasti on monia syitä siihen, että ajauduitte tilanteeseen, jossa tahdotte molemmat erota. Sanot, ettet tunne surua. Voi olla, että sen aika tulee jossain vaiheessa... Olette kuitenkin olleet jo vuosia yhdessä ja eläneet lapsiperheen elämää, muutos tulee olemaan suuri, kun sitten asutte eri kodissa. Hyvä asia on, jos ja kun kykenette eroamaan sovussa. Kaikille se ei tietenkään onnistu. Hienoa, jos lapsenne saavat kaiken aikaa kokea, että te molemmat tahdotte heidän parastaan ja hyvää toisillennekin. Voi olla, että jossain vaiheessa kaipaat keskusteluapua, toivottavasti sinulla on lähellä ihmisiä, joiden kanssa voit silloin jakaa tunnelmiasi.
Kaikkea hyvää,
Pirkko-pappi
Meillä vähän samanlainen ajautumistarina. Mutta itse mietin eroa monta vuotta kun suhde ei ollut tyydyttävä. Päädyimme eroon ja aika tunteettomasti, mutta silti yhteisymmärryksessä järjestelimme asioita. Muuttopäivä itsessään oli kuitenkin aivan kamala; koko päivän itkin ja pakkasin ja itkin puunasin. Tuntui kuin ne monen vuoden surut olisivat kerralla oikein rysähtäneet päälle, enkä oikein halunnut sitä kenellekään näyttää/kertoa. Inhoan sitä että minut nähdään heikoimmillani.
Mutta siis tarkoitin että se suru voi tulla myöhemminkin. Toki voihan olla että pääset helpolla eikä sellaista tulekaan. Voimia uuteen elämään joka tapauksessa :)