Näin alkuun olen ymmälläni ja henkisesti paskana.
Pitempiä suhteita on takana kaksi.
Kumpaakin ihmistä rakastin ja välitän heistä yhä.
Vuosien saatossa kuitenkin ”kasvettiin erillemme” ja luovutettiin. Todettiin että jospa se onni ja ylenpalttinen rakkaus löytyisi jostain muualta... kuinka lapsellista.
Nyt olen viettänyt (totaallista) sinkkuelämää yli kaksi vuotta.
Nautin omasta rauhasta ja siitä että saan tehdä mitä haluan ja olla miten haluan.
Exien kanssa ollaan tällä hetkellä todella hyvissä väleissä.
Sitten,
tapasin ihmisen jota olin nuoruudessani ihaillut.
Hän oli hiljainen, vetäytyväinen eikä hirveästi halunnut avautua.
Tavattiin kuitenkin useampia kertoja ja meillä oli kummallakin älyttömän hyvä olla toistemme seurassa.
Rakastuin ihan täysillä!!!
Hän oli kuitenkin todella outo, kertoi kyllä mielisairaalataustastaan ja nykyisestä elämästään.
Tekstiviestitse uskalsi kertoa kuinka pitää minusta ja lähelläni on hyvä olla.
Ja vaikka nukuimme muutaman yön yhdessä, seksiä ei välillämme ollut.
Nukuimme toistemme kainalossa, ja ainakin minulla oli ihanan turvallinen olo.
Mä taiteilin trapetsilla. Ikävöin tyyppiä joka päivä mutta toisaalta yritin ajatella järkevästi.
Meillä ei ollut mitään yhteistä, ei niin mitään. Paitsi tunteet....
Itse olen menevä ja touhuava ihminen. Lenkkeily, terveet elämäntavat ym. ovat arkipäivää.
Hänellä ei ollut.
Sitten yht`äkkiä elämääni ilmestyi ihminen jonka kanssa kaikki sulautui yhteen.
Mies oli fiksu ja täysin erilainen kuin nuoruuden ihastukseni.
Harrastimme samoja asioita ja vietimme yhteistä aikaa niin usein kuin mahdollista.
Aivan täydellinen, huomioiva ja ihanteellinen kumppani.
Mutta ne saatanan tunteet!
Tämä ns. ”mielenterveyspotilas” viestittelee joka päivä, lupaa ja vakuuttaa tekevänsä kaikkensa että voisi mun arvoiseni olla.
Haluaisin antaa hänelle mahdollisuuden mutta pelottaa...
Olen ihan hajalla.
En haluaisi ketään loukata mutta mikä ratkaisu voi olla oikea?
Pitempiä suhteita on takana kaksi.
Kumpaakin ihmistä rakastin ja välitän heistä yhä.
Vuosien saatossa kuitenkin ”kasvettiin erillemme” ja luovutettiin. Todettiin että jospa se onni ja ylenpalttinen rakkaus löytyisi jostain muualta... kuinka lapsellista.
Nyt olen viettänyt (totaallista) sinkkuelämää yli kaksi vuotta.
Nautin omasta rauhasta ja siitä että saan tehdä mitä haluan ja olla miten haluan.
Exien kanssa ollaan tällä hetkellä todella hyvissä väleissä.
Sitten,
tapasin ihmisen jota olin nuoruudessani ihaillut.
Hän oli hiljainen, vetäytyväinen eikä hirveästi halunnut avautua.
Tavattiin kuitenkin useampia kertoja ja meillä oli kummallakin älyttömän hyvä olla toistemme seurassa.
Rakastuin ihan täysillä!!!
Hän oli kuitenkin todella outo, kertoi kyllä mielisairaalataustastaan ja nykyisestä elämästään.
Tekstiviestitse uskalsi kertoa kuinka pitää minusta ja lähelläni on hyvä olla.
Ja vaikka nukuimme muutaman yön yhdessä, seksiä ei välillämme ollut.
Nukuimme toistemme kainalossa, ja ainakin minulla oli ihanan turvallinen olo.
Mä taiteilin trapetsilla. Ikävöin tyyppiä joka päivä mutta toisaalta yritin ajatella järkevästi.
Meillä ei ollut mitään yhteistä, ei niin mitään. Paitsi tunteet....
Itse olen menevä ja touhuava ihminen. Lenkkeily, terveet elämäntavat ym. ovat arkipäivää.
Hänellä ei ollut.
Sitten yht`äkkiä elämääni ilmestyi ihminen jonka kanssa kaikki sulautui yhteen.
Mies oli fiksu ja täysin erilainen kuin nuoruuden ihastukseni.
Harrastimme samoja asioita ja vietimme yhteistä aikaa niin usein kuin mahdollista.
Aivan täydellinen, huomioiva ja ihanteellinen kumppani.
Mutta ne saatanan tunteet!
Tämä ns. ”mielenterveyspotilas” viestittelee joka päivä, lupaa ja vakuuttaa tekevänsä kaikkensa että voisi mun arvoiseni olla.
Haluaisin antaa hänelle mahdollisuuden mutta pelottaa...
Olen ihan hajalla.
En haluaisi ketään loukata mutta mikä ratkaisu voi olla oikea?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tunteet ja järki ei kulje käsi kädessä. Olen valinnut ensin tunnesuhteen, mutta päättyi vuosien jälkeen melkoiseen pettymykseen.
Ajattelin jo ettei aikuisena vältämättä koe enää samanlaista tunteenpaloa kuin nuorempana, joten seuraava suhde oli tuollainen järkisuhde. Kaikin puolin loistava kumppani, mutta tunteissa ei ollut sitä terävintä kärkeä missään vaiheessa. No, suhde päättyi vuosien jälkeen. Kaveruutta oli, mutta ei asioita, joita naisen ja miehen välillä odottaisi olevan.
Nyt tapailen miestä, johon tunnen suurta kipinää, himoa, lämpöä ja rakkautta. Tämä vasta repivää on, mutta pidän tunteita silti parempana vaihtoehtona kuin pelkkää loogista ajattelua parisuhteen muodostamisessa.
Silti, teet niin tai näin, voit katua myöhemmin, mutta jossitella ei myöhemmin kannata.
Ystävyydestä ovat monet loppuelämän rakkaussuhteet alkaneet, joten mikäs kiire teillä. Sinä vain hypit seinille, koska olet niin erilainen luonteeltasikin, kuin se hiljainen rakkautesi kohde.
Anna hänen tutustua sinuun JA omiin tunteisiinsa ihan rauhassa. Ei takuulla ole helppoa "heittäytyä" yhteen toisen ihmisen kanssa, jos on sellainen henkilöhistoria kuin hänellä on. Aikaa siihen totutteluun nyt vaaditaan, aikaa, jota sullakin on. Maltat vaan seurustella kerrankin ajan kanssa.
Kiireessä ei muutenkaan ole mitään järkeä silloin, kun takana on jo erinäisiä kokemuksia kimpassa olemisesta kaikkine mausteineen. Kiire uuteen suhteeseen saatta juuri olla se juttu joka pilaa taas kaiken.
Niin että kärvistelet nyt vaan ja viestittelet silloin tällöin, että olis niin kiva tavata ja kahvitella ja nukkua yhdessä ja noin, mutta älä painosta tai roiku. Ole pehmeän joustava ja luotettava ihanuus sen miehen elämässä, niin kyllä hänkin sinuun pian tottuu. Tottuu ja alkaa sitten jo tarvitakin. Hissun kissun. Rakkaudella. Kesäkin tulossa... :)
en suosittele, naiivia itsensä pettämistä. Jos kärvistelet, odotat ja joustat, niin lopputulos ei ole ehkä sen parempi. Huomaat vain, että moni parempi menee samalla ohi. Huomaat vain laskevasi liikaa kuvitelmien, haaveiden ja odotusten varaan ja elämä jää elämättä. Suhteessa pitää olla itsekkyyttä ja suoruutta sen verran, että ei vain viestitellä kahvitteluista vaan on pystyttävä puhumaan asiat suoraan. Kahvittelutapaamisiin löytyy muita ihmisiä. Kyllä suhteesta saa ja pitääkin odottaa jotakin. Sehän se nimenomaan on roikkumista, että mistään ei ole tai tule selvää, mutta pitäisi alentua olettamaan, että kun minä nyt oikein kovasti toivon suhdetta, niin toinenkin siihen kykenee. Lopputulos on kärvistelyhissunkissutteluakahvinjuontiavihjailua, mutta ei siitä mitään suhdetta tule. Itseään voi pettää muutenkin. Ja jos tää mt-potilas ei ole siinä kunnossa, et voi edes odottaa tai puhua edes suhteesta suoraan, niin on enemmän sit hänellä hoitosuhteen tarve.
Juu nyt pää kylmäksi, ole ystävällisen tukeva lähimmäinen tälle mt-tapaukselle, mutta ei muuta. Joko sairaus tai todennäköisesti lääkitys on tehnyt hänestä kykenemättömän sinua rakastamaan kuten ansaitsisit. Valitse aktiivisella päätöksellä tuo terve mies, kyllä se siitä.
Mitä jos etenisit rauhassa kummankin kanssa. Tuo mt tapaus voi olla matkalla terveyteen jota tukisi hyvä parisuhde. Kuitenkin tälle samat harrasteet omaavallekin olisi järkevä antaa aikaa. Oikeastaan aika on sinulle paras kertoja mitä kannattaa tehdä. Ei siis hätiköityjä päätöksiä vielä. Olet nukkunut pari yötä tän lapsuuden ihastuksen kanssa. Heräsikö myös ne seksi tarpeet miehellä. Useasti kun nuo mt lääkkeet aiheuttavat turtumusta joka päässä. Ikävä kyllä.
Katsoisin mitä kummastakin suhteesta tulee. Eihän ratkaisuun ole mitään kiirettä ?
Jatkuvat suuret tunteet ja roihuava rakkaus eivät kuulu samaan pakettiin kuin pitkä vakaa parisuhde. Voit saada toisen tai toisen mutta et molempia. Eikä tämä tarkoita etteikö pitkä parisuhde voisi olla hyvä ja etteikö siinä voisi olla vahvoja tunteita. Ne eivät vain koskaan ole sitä roihua ja ilotulitusta kuin alkurakkaudessa on. Liian moni ei vain ole tätä käsittänyt.
Kiitos kaunis kaikille vastaajille!
Ihanaa että täältä löytyy näin täysipäisiä ihmisiä jotka kykenevät vastaamaan fiksusti.
Sinänsä tämä taisi kuitenkin olla hieman väärä palsta ongelmalleni ----> "suhteen aloittaminen".
Itselläni ei siis ole mitään pakottavaa tarvetta aloittaa vakavaa parisuhdetta, koska viihdyn kuitenkin niin paljon yksin.
Tilanne on tällä hetkellä sellainen että aloin tosissani väsymään tähän pirtsakkaan, minut huomioon ottavaan, kukkia ostelevaan mieheen... (siis oikeesti, kukkia!)
Tietysti rakastan sitä että mies tuo kukkapuskan, mutta tässä tapauksessa tunsin vain olevani kiitollisuuden velassa. Koin hirveän huonoa omaatuntoa siitä että mulla ei ollut minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan.
Mulla oli hirmuisen paha olla.
Ruoka ei maistunut, uni ei tullut. Pumppu hakkasi hulluna.
Ajattelin iltaisin tätä nuoruuden ihastusta. Näin hänestä unta, ja aamulla hän oli ensimmäisenä mielessäni.
Koskaan eläessäni en ole miehen vuoksi itkenyt mutta nyt vollotin antaumuksella yksin autolla ajaessani. Varsinkin jos radiossa soi jotain "itsesääli-iskelmiä".
Keskustelin tilanteesta hyvän ystäväni kanssa ja hän toivoi että pyrkisin olemaan itsekäs, ja tekemään sen mikä itsestäni hyvältä tuntuu.
Ilmoitin varovasti"kukkamiehelle" että suhteestamme ei tulisi mitään, mutta haluaisin tosissani että olisimme ystäviä... hän ei ymmärtänyt...
Eilen tämä nuoruuden ihastukseni, hiljaisempi tyyppi soitti ja sanoi ensimmäisenä puhelimessa: "Vaikka oletkin vähän vaikea ihminen niin mä rakastan sua"
Mä en odota tällä hetkellä mitään ihmeitä enkä suhteita. Nyt olen ihan sairaan onnellinen ja odotan että näen hänet. Hitto että olen rakastunut!!!
Kiitos kun kuuntelitte :)
Ai kun ihana käänne. Ei tuo nuoruuden ihastus ainakaan selkärangaton ole, vaikka olisi hiljainen. Aika rohkea avaus keskustelulle. Eli ei se miten paljon puhuu, vaan mitä puhuu:)
Nauti perhosista vatsassasi, se on ihana tunne. Samoin kaipaus ja ikävä.
.... ja sitten on aina se mahdollisuus, että tuo "mielenterveyspotilas" on tässä vaiheessa saanut käytyä läpi omat juttunsa ja näkee nyt enemmän kuin ne, jotka jatkavat elämistään silmät kiinni demoniensa orjina.
Toivottavasti kukkamies osaa myös hävitä kisan eikä ala stalkkaamaan sua. Kokemuksesta puhun, sillä rukkaset saanut sitkeä ihailijani uhkasi romuttaa orastavan rakkaussuhteeni toiseen mieheen heti alkumerteillä. Kauhea selvitysvyyhti, ennen kuin sain ihailijan vihdoin tajuamaan ettei hänellä ollut enää mahdollisuuksia minuun.
Sulla ehkä parempi tuuri. Enivei, onnellista kevään jatkoa!