Onko joku päässyt eroon "lievästä" dysforiasta?

Voi siitä kuvitella päässeensä, mutta kyllä se seuraa mukana läpi elämän. Puskee sitten vain rajummin pintaan taas jossakin vaiheessa.

jos tunet olevasi väärässä kehossa olisi parempi mennä hoitoihin Toinen vaihtoehto on elää kokoajan sinä ihmisenä joka tunnet olevasi.Et kertonut kumpi haluat olla nainen vai mies.Olen elänyt transukupuolisena naisena jo nuoresta,Sama juttu jos olisin nuorempi menisin hoitoihin.olin pienenä intersukupuolinen,mutta jotain tehtiin väärin. kehityin enemmän naiseksi.Helpompi on jos piologinen mies,mutta omaa naisen vartalon tai biologinen nainen ja on miesmäinen.Tee valintasi harkiten,sillä se on loppu elämän valinta.Minulla kävi aikanaan hyvä tuuri löysin puolisoksi transsukupuolisen miehen.voin kertoa kun mentiin naimisiin hääpuku oli minulla.mitä dysforiaan tulee siitä selviäminen riippuu sinusta itsestäsi.Ihmikehossa aivot määrää suunnan.

Vertaa dysforiaa väkivaltaiseen kumppaniin. Kyllä sen kanssa voi oppia elämään, ja tod.näk tottuminen on helpompaa, jos puoliso läimäyttää vain kerran viikossa kasvoille, kuin jos se mukiloi henkihieveriin joka toinen päin. Ajan saatossa voit jopa oppia käyttäytymään niin, että puoliso lyö vähän harvemmin, todennäköisesti joudut vain luopua jostain vapaudesta tai itsesi ilmaisusta. Siinä sit voi miettiä, että kannattaako ottaa ero (ei sekään ole mikään 100% varma apu), sietää vai odottaa josko puoliso hyvällä tuurilla kuolee ensin. Varmasti jollain kuoleekin eli dysforia jostain taikaiskusta lähtee, mutta se on tuuripeliä se.

Kannattaa muistaa, ettei sukupuolidysforia kuulu ihmisen normaaliin tunneskaalaan "lievänäkään". Se kuluttaa, syö sisältä ja vie voimia normaalilta elämältä. Kaikille, varsinkin nuorille, suosittelen lämpimästi hoitoihin hakeutumista. Älkää kärsikö turhaan.

No sehän siinä on, kun ei tiedä onko "oikea" tai tarpeeksi trans tai mitä. Dysforia ja siihen verrattavat ajatusmallit ja halut ovat osin kausiluonteisiakin. Lapsesta saakkaha näitä kummajaisjuttuja on ollut, kuten varmaan useammilla.

Joskus ajattelin, että tämä on vain vaatekeskeistä tai fetisististä, ja luokittelin itseni jonkinlaiseksi tiitiksi, mutta eipä se ole sitäkään.

Mutta nykyisen informaatiotulvan aikana on sekin riski, että lietsoo itseään erilaisilla vaikutteilla, esim. katsoo tuubista söpön ihania mtf-videoita, ja johan alkaakin entistä enemmän vakuuttua asiastaan. Onko se sitten todellista vai tunnekuohua.

Bodaus ja testovalmisteet saattaisivat auttaa.

Suo siellä, vetelä täällä. Kaikki vaihtoehdot ovat yhtä huonoja.

Näin vanhan vapunviettäjän vinkkelistä katottuna viisainta on olla tekemättä mittään, jos ei ole sinut ittensä kanssa.

Olit sitten toisin tai sitten toisinpäin, niin ei meistä kait koskaa tule ihan biologisesti vertailukelpoisia. Mutta jos tykkäät siitä mitä olet, nii silloin kaikki on nii ku pittää.

Minä ainaskii tykkään itestäni sellaisen ku nyt olen. Olen suorastaan kiitollinen, että voin olla itessäni :)

Henkilökohtaisesti pystyn väliaikaisesti taistelemaan dysforiaa vastaan pukeutumalla, meikkaamalla jne. Ei välttämättä tarvitse lähteä ihmisten ilmoille, kun ihan itsekseen tekee. Helpotus on tosiaan vain väliaikaista, mutta on hyväksi siihen asti, kunnes pysyviä muutoksia saadaan aikaan. :)

Oman kokemukseni mukaan dysforia ei poistu vuosien myötä. PIkemminkin salakavalammaksi muuttuu ja mutkistuu. Toki voi elää ilman "ruumiillisuutta" tai "seksuaalisuutta" tai valheellisissa ihmissuhteissa läpi elämänsä, voi kieltää mitä oikeasti on. Se on tavanomaista joissain uskonnollisissa piireissä. (Kokeilin/sinnittelin moista noin 30 vuotta. Sitten lähdin hoitoihin, ja sen jälkeen alkoi oikea elämä.) Sinähän sen valitset, miten haluat elämääsi elää, eipä siinä kukaan voi oikeastaan neuvoa.

riippunee varmasti myös siitä, johtuuko dysforia sukupuolesta vai onko kyseessä kehodysforia ilman sukupuolidysforiaa. Olettaisin että kehodysforia ei ole tavatonta cis-ihmisilläkään vaan voi olla yhteydessä esim. syömishäiriön luomaan kehonkuvaan. Tässäkään tapauksessa dysforian selättäminen omin voimin tuskin on helppoa, mutta todennäköisesti esim. terapiasta on hyötyä.

On paras elää mitään muuttamatta siinä sukupuolessa jonka kokee oikeaksi jos ei ole mahdollista enään muuttaa sukupuoltaan.aina parempi jos on siihen vielä ulkoiset edellytykset.jos pompii kahden sukupuolen välissä ärsyttää vaan itseään ja muita koska he eivät tiedä miten kyseiseen henkilöön pitää suhtautua.poikeavat ihmiset hyväksytään kunhan pysyvät aina samana.en saanut selvää kumpaa edustat mutta toivotan onnea ja päätäväisyyttä.

Kokeile toimiiko tiitteily, ilmaise aina välillä, vaikka pari päivää, perehtyen ja parhaiten hyvässä seurassa. Itsellä hoituu noin, saa vahvimmat dysforia-tuntemukset mielestä aina joksikin viikoiksi. Jos ei ilmaise, alkaa se vaivata ja kasautua. Outoa sinällään et yksikseen kotona ilmaisu ei toimi lähiminkaan yhtä hyvin kuin sosiaalisesti tehden.

Tää on vähän piirre jonka kanssa on vaan elettävä ja löydettävä keinot tulla toimeen. Jotkut viihtyvät gendequeer-androgyyneinä, avoimesti sukupuoleltaan epätyypillisinö ja eivätkä ole moksiskaan leimoista, toisilla tarkoin rajatut piirit persoonan eri puolien ilmaisulle. Piirit vaikuttavat, luovilla aloilla sallitaan sosiaalisesti enemmän kuin monilla muilla. Oma (ja läheisten) suhtautuminen on se mikä merkkaa onko aihe sen kummempi ongelma. En suosittele suurempia hoitoja jos pärjäät ilman, lähinnä et jos joskus tuulee toisesta suunnasta niin ei ole tehnyt mitään peruuttamatonta. Mulla dysforian taso väheni vuosien ja hyväksyvän parisuhteen. Netistä löytyy hypnooseja ja rukouksia miltkö varmaan auttavat jos haluaa yrittää tukahduttaa, väliaikaisesti jeesaa, mut kyllä se tapaa jäädä painamaan taustalle.

No ei ole ihan ykspiippuinen juttu. Mulla on ollut rinnoista vaihtelevalla volyymilla dysforiaa. Se naiseuden osa-alue mikä näkyy ja häiritsee eniten. En ole pienirintainen mikä ahdistaa aika ajoin ihan helvetisti ja tekis mieli suurinpiirtein saksia ne rinnat hittoon, itse. Inhoan niitä hetkittäin.

Olen jojoillut kirurgisten toimien suhteen pitkään. Mitään sukuelinkirurgisia juttuja en halua, vaikka on ihan fyysisiä tuntemuksia "haamupeniksestäkin" ollut. Mutta rinnat varmasti joku päivä lähtee.

Olen perheellinen, mikä osaltaan vaikuttaa etten ole hosumassa asioiden kanssa, niin kauan kun kykenen elämään ilman hoitoja.

Eli kyllähän toi on ihmisestä kiinni ja dysforian vaikeusasteesta. Trans ei vaadi mitään muutoksia, jos omassa kehossa kelpaa olla.