Olen kohta kolme vuotta miettinyt, lähteäkö vai jäädä. Ja uskomatonta: kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä.
Meillä on mieheni kanssa takana 24 vuotta, joista 19 avioliitossa. Lapsemme on hieman alle 10 v. Meillä on kaikki taloudellisesti hyvin ja rahaa käytettävissä niin, ettei tarvitse laskea, mutta ei kuitenkaan suunnattomaan tuhlailuun.
Kun lapsi oli vauva, tunsin jääväni hänen kanssaan kovin yksin. Olen katkera monesta mieheni matkasta ja ymmärtämättömyydestä. Hän eli kuin mitään ei olisi tapahtunut, minä kannoin vastuun kaikesta kotiin ja lapseen liittyvästä. Menetin samoihin aikoihin minulle tärkeitä ihmisiä ja lopulta sairastuin, en jaksanut enää.
Kun toivuin, olin uusi ihminen. Ihastuin minua lähellä olleeseen mieheen. Suhteemme oli ehkäpä ystävyyttä, mutta olimme yhteydessä päivittäin tekstarein ja meilein. Kerroin itse miehelleni. Meillä ei ollut seksisuhdetta, mutta kuitenkin loukkasin kertomuksellani miestäni. Enkä kuitenkaan lopettanut yhteydenpitoa tähän "ystävääni". Kärähdin, nyt ilman omaa panostani.
Olemme käyneet kahdella eri perheterapeutilla saamatta sen kummempaa apua. Pystymme keskustelemaan mieheni kanssa kahdestaankin samat asiat, kunhan vain saamme pään auki. Tunteeni häntä kohtaan ovat kadoksissa edelleen ja olen käynyt häneltä salaa tutustumassa myytävänä oleviin asuntoihin. Mieheni tietää, että tunteet ovat kuolleet. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta ei enää niin yllättyvänsä, jos päätän lähteä.
Olen kai liian arka ja epävarma, sillä tunnen tekeväni väärin itseäni ja miestäni kohtaan jäämällä tähän, mutta entisen elämän läpi käyminen ja rikkominen ja täysin uuden ja epävarman tulevaisuuden vastaanottaminen tuntuvat erittäin suurilta asioilta. En haluaisi enää kuitenkaan seilata edestakaisin: lähden, en lähde, lähdenpäs..Se on henkisesti kuluttavaa myös minulle itselleni saati sitten miehelleni.
Tällä hetkellä minulla ei ole miespuolista ystävää avioliittoni ulkopuolella. Ikävöin kuitenkin sitä, mitä minulla oli jonkin vuoden ajan. Mieheni kanssa olemme kai kavereita, seksi ei suju, en halua. Läheisyyttä ei ole enkä halua. En jaa omia asioitani, vain lapsen asiat ovat yhteisiä.
Olisipa helppoa, jos asiat olisivat kuten ennenkin, mutta en pysty palaamaan vanhaan. Harrastan täysin erilaisia asioita, arvostan täysin erilaisia asioita kuin mieheni. Johonkin tarpeeseeni hän on silloin 17-vuotiaana vastannut, mutta tarpeet lienevät nyt muuttuneet. Perheessämme ei ole alkoholi- tai väkivaltaongelmia. Mieheni on uskollinen, kuten minäkin olen fyysisesti hänelle ollut. Voiko tällaisesta liitosta lähteä rauhallisin mielin? Miksi lähtisin? Mitä saisin tilalle? Kysymykset pyörivät mielessäni ja samalla maalailen "uutta" elämääni. En kuvittele sen olevan helppoa. Niin, siksi kai tässä yhä mietinkin. Onko muita miettijöitä????
Ja sitten: jos ei nyt, niin jonkin vuoden päästäkö? Kun ajatus on kerran putkahtanut päähän, saako sitä sieltä pois...
Meillä on mieheni kanssa takana 24 vuotta, joista 19 avioliitossa. Lapsemme on hieman alle 10 v. Meillä on kaikki taloudellisesti hyvin ja rahaa käytettävissä niin, ettei tarvitse laskea, mutta ei kuitenkaan suunnattomaan tuhlailuun.
Kun lapsi oli vauva, tunsin jääväni hänen kanssaan kovin yksin. Olen katkera monesta mieheni matkasta ja ymmärtämättömyydestä. Hän eli kuin mitään ei olisi tapahtunut, minä kannoin vastuun kaikesta kotiin ja lapseen liittyvästä. Menetin samoihin aikoihin minulle tärkeitä ihmisiä ja lopulta sairastuin, en jaksanut enää.
Kun toivuin, olin uusi ihminen. Ihastuin minua lähellä olleeseen mieheen. Suhteemme oli ehkäpä ystävyyttä, mutta olimme yhteydessä päivittäin tekstarein ja meilein. Kerroin itse miehelleni. Meillä ei ollut seksisuhdetta, mutta kuitenkin loukkasin kertomuksellani miestäni. Enkä kuitenkaan lopettanut yhteydenpitoa tähän "ystävääni". Kärähdin, nyt ilman omaa panostani.
Olemme käyneet kahdella eri perheterapeutilla saamatta sen kummempaa apua. Pystymme keskustelemaan mieheni kanssa kahdestaankin samat asiat, kunhan vain saamme pään auki. Tunteeni häntä kohtaan ovat kadoksissa edelleen ja olen käynyt häneltä salaa tutustumassa myytävänä oleviin asuntoihin. Mieheni tietää, että tunteet ovat kuolleet. Hän sanoo rakastavansa minua, mutta ei enää niin yllättyvänsä, jos päätän lähteä.
Olen kai liian arka ja epävarma, sillä tunnen tekeväni väärin itseäni ja miestäni kohtaan jäämällä tähän, mutta entisen elämän läpi käyminen ja rikkominen ja täysin uuden ja epävarman tulevaisuuden vastaanottaminen tuntuvat erittäin suurilta asioilta. En haluaisi enää kuitenkaan seilata edestakaisin: lähden, en lähde, lähdenpäs..Se on henkisesti kuluttavaa myös minulle itselleni saati sitten miehelleni.
Tällä hetkellä minulla ei ole miespuolista ystävää avioliittoni ulkopuolella. Ikävöin kuitenkin sitä, mitä minulla oli jonkin vuoden ajan. Mieheni kanssa olemme kai kavereita, seksi ei suju, en halua. Läheisyyttä ei ole enkä halua. En jaa omia asioitani, vain lapsen asiat ovat yhteisiä.
Olisipa helppoa, jos asiat olisivat kuten ennenkin, mutta en pysty palaamaan vanhaan. Harrastan täysin erilaisia asioita, arvostan täysin erilaisia asioita kuin mieheni. Johonkin tarpeeseeni hän on silloin 17-vuotiaana vastannut, mutta tarpeet lienevät nyt muuttuneet. Perheessämme ei ole alkoholi- tai väkivaltaongelmia. Mieheni on uskollinen, kuten minäkin olen fyysisesti hänelle ollut. Voiko tällaisesta liitosta lähteä rauhallisin mielin? Miksi lähtisin? Mitä saisin tilalle? Kysymykset pyörivät mielessäni ja samalla maalailen "uutta" elämääni. En kuvittele sen olevan helppoa. Niin, siksi kai tässä yhä mietinkin. Onko muita miettijöitä????
Ja sitten: jos ei nyt, niin jonkin vuoden päästäkö? Kun ajatus on kerran putkahtanut päähän, saako sitä sieltä pois...
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mielipiteeni on oma elämä.
Oli samanlainen tilanne vuosia, Sitä elättelee toiveita ja aamuisin herätessä ensimmäisenä mielessä, iltaisin viimeisenä.Vaimoni ei puhunut, ei tunteita ollut ja itse yritin, mutta ei vastakaikua.Olet tienhaarassa, kuten vaimoni oli. Jos et pysty asioita selvittämään, syttymään enään hänelle pitäisi kaikkien puolesta tehdä ratkaisu tulevaan.Pitää muistaa, että palon pitää olla molemmin puolista.Vuosien pettämisen jälkeen ja kaikki muut soosit päälle tekevät sitten silloin asiat niin huonoksi, että siinä elää vielä pari vuotta tuskissaan. Minulle kävi niin, että vaikka tunsin itsekin huonoa oloa, toivoin parasta jo lastenkin tähden, noutaja tuli. En toivo tietenkään muuta kun hyvässä sovussa sovittu ratkaisua yhdessä ja elämää vielä kun sitä on. petettynä kestää todella kauan päästä jaloilleen ja huomannut olen, että pettäjänkin tie on kivinen. Sovussa ja vielä hymyilyttää..
Niin..elämä on...vaikeaa vai olenko se minä joka on vaikea...
3-v. on pitkä aika. Tosin lyhyt kun vertaa 24-v.. Kuitenkin Ainakaan aika ei näytä parantavan tilannetta. Kyse ei vois iis olla "elämän vaiheesta joka korjaantuu kun vain jaksaa"
Palavaa rakkautta kestävässä suhteessa ei varmaankaan voi riittää, jatkua..-mutta kiintymystä, halua toiseen, läheisyyttä. Jos nämä puuttuvat ja ei ole mitään erityistä miksi näin on on homman aika hankalassa jamassa. En osaa sanoa miten ne kaipaamasi tunteen miestäsi kohtaan saisi uudestaan syttymään.
Ero oli luultavasti helpompi jos olisi jotain konkreettist päin persettä. Toisaalta on hyvä että ei ole. Näin voi rauhassa harkmita puhua, miettiä mitä haluaa tehdä. mihin pystyy.
Se mitä sinun pitää itseltäsi kysyä on mitä haluat? millaisen riskin olet valmis ottamaan. Itse ajattelen että erotessa on oltava valmis olemaan yksin. Tuohan ahdistaa ketä tahansa, mutta kuitenkin.
Miltä sinusta tuntui tuo ystävyytesi? vastaus on varmaan aika avain asemassa.
Sitten se mistä ei usein puhuta on seksi/seksuaalisuus/ naisena / miehenä olo. Miellä on perustarpeita joista seksi on yksi. Kun suhteen seksi ei toimi syyst tai toisesta ja sitä ei saa toimivaksi/tyydyttäväksi tuosta perustaropeesta joutuu luopumaan. Oletko valmis siishen jos jatkat miehesikanssa. Jos eroat voi saada jotain enemmän. tai ainakin olet selvässä tilanteessa jossa partneripuuttuu.
Rohkeutta. Ajattele itseäsi. Olet vastuussa vain itsellesi. Ja kaikkien hyvin vointi on myös lapsen etu. Ei lapsi voi hyvin epätyydyttävässaä suhteessa
Kolme vuotta miettimistä on paljon. Tiedän omasta kokemuksesta, että voi olla tosi vaikea tietää, jatkaako vai ei.
Pienehkö lapsi taitaa kuitenkin aina syystä painaa "vaa'assa".
Katkeruuksilla ja pettämisillä syineen ja seurauksineen taitaa olla taipumus kasaantua mutta toisaalta tehdä "kärpäsistä härkäsiä".
Jos lähdet ja jos miehesi sen kestää, mikset lähtisi. Toivottavasti kestät itse!
Mutta yksin on rohjettava hypätä omaan arkiseen tyhjyyteenkin!
Minä koin eron niin raskaaksi, että ajattelen olevan helpompaa ryhtyä todenteolla korjaamaan huonoa suhdetta, kuin kärsiä avioeron helvetin.
Mutta erosimpa kumminkin. Ja nyt kahden vuoden jälkeen voin jo henkisestikin hyvin ja lapset ovat sopeutuneet kohtalaisen hyvin tilanteeseen.
Itsesyytöksiltä ei varmasti kukaan lähtijäosapuoli välty.
Vastaavassa tilanteessa en rohjennut heittää pyyhettä kehään, (eli heti erota virallisesti) vaan mieheni kanssa yhdessä sovimme asuvamme erillämme puoli vuotta, jotta voi rauhassa miettiä.
Se tuotti meillä tulosta, huomasimme kaipaavamme toisiamme ja emme löytäneet muualta unelmiamme. Saimme ne yhdessä toimimaan.
Yhteiset pelisäännöt on kuitenkin sovittava epäselvyyksien välttämiseksi ja ns. eron aikaiset tapahtumat eivät saa jäädä hiertämään avio onnea.
avioeroa haeta kahdessa vaiheessa, ja eka on se harkinta-aika mikä vähintään 6 kk?
Hanne, kysyit, onko muita miettijöitä. Varmasti on. Kirjoituksesi oli pitkälle kuin minun "paperille" laittamaa. Samoja ajatuksia ja kysymyksiä risteilee päässä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. Joskus niihin uppoutuu niin, että luulee muka kykenevänsä ratkaisuun, yhtäkkiä muka näkee kaiken peilikirkkaasti ja tietää, miten toimia, mikä on ainoa oikea ratkaisu. Seuraavalla vkolla saattaakin tuntua sohvalla istuvaa, tv-ohjelmalle naureskelevaa hyväntuulista puolisoa katsellessa, että hetkinen, olenko ehdoin tahdoin haluamassa tuosta ihmisestä eroon. Seuraavassa hetkessä palautan mieleeni negatiivisia asioita. Kirjoitan "palautan mieleeni" enkä "mieleeni palaa", koska luulen, että teen sitä tarkoituksella.. Tunteet myllertävät hurjassa ristiaallokossa..
Kolme vuotta sitten olin muuttamassa yhteisestä kodista pois, etsin mieluista vuokra-asuntoa. Miehenikin tiesi siitä. Kesän aikana kuitenkin "löysimme toisemme" uudelleen, ja irtisanoin jo vuokraamani asunnon. Olimme pitkään onnellisia, ihan niinkuin "ennen vanhaan".
Yhdyn täysin tähän ajatukseesi: "entisen elämän läpi käyminen ja rikkominen ja täysin uuden ja epävarman tulevaisuuden vastaanottaminen tuntuvat erittäin suurilta asioilta". Minulla tuo on varmasti se suurin tekijä, miksi olen yhä tässä liitossa - liitossa, jossa elämää ehkä voisi jatkaa, mutta olisimmeko kumpikin onnellisempia, kun lähtisimme eri suuntiin?
Kirjoitukseni saattaa vaikuttaa sekavaltakin enkä ihmettele, olen ollut pari päivää "matalapaineessa". Jonkun mielestä tekstini vaikuttaa varmaan kypsymättömältä ihmiseltä lähteneeltä, joskus toki tuntuukin siltä, vaikka ikää on 36.
Näitä asioita pohtii varmasti moni ihminen, moni nainen, moni mies. Omassakin lähipiirissäni 3 muun parin liitto on tilanteessa, jossa pohditaan, kääntääkö selät vastakkain vai yrittääkö pelastaa parisuhde.
Joskus joku opetti minulle, miten keskiajan filosofi Buridan eli Buridanus käytti esimerkkinä nälkäistä aasia. Elikkoparka ei kyennyt valitsemaan kahden yhtä herkullisen heinäkasvan välillä ja kuoli raukka parka niiden välille nälkään.
Tuntuu vähän siltä - itsestänikin - että moni - ja minä itse - on kuin tuo aasi eroamisen tai toisaalta hankalassa liitossa sinnittelyn välillä kipuillessaan.
Esimerkiksi oma heinäkasani 1 sisältää mm. seuraavaa:
- siipan minusta aivan järjettömän äkkipikaisuuden,
- minusta kohtuuttomat alituiset ja äkkiarvaamattomat vihan ja raivon purkaukset,
- kaikenkin yhteisen menneisyytemme annulleerauksen,
- ehdottoman kieltäytymisen keskustelemasta kanssani siitä ja silloin kuin haluan mutta
- hyvinkin pitkät synkät yksinpuhelut kun hän sattuu sille päälle,
- kieltäytymisen hellistä hetkistä jos minä niitä haluan mutta
- vaatimuksen, että yhteisiä, pitkiäkin hetkiä on oltava silloin ja sellaisina kuin hän niitä haluaa,
- hyviksikin tietämieni sekä menneiden että paraikaisten aikeideni ja tekojeni kyseenalaistamisen,
- vihamieliset viittailut niihin ja niihin ihmisiin, jotka hekin (muka tai tosiasiassa) vuosien varrella olisivat sanoneet minusta sitä ja sitä kielteistä,
- nyttemmin kieltäytymisen ilmaisemasta rakkautta minua kohtaan paitsi satunnaisesti, vaikka edelleen ilmaisen sitä häntä kohtaan sekä
- sellaiset haavoittamiset ja loukkaamiset (esim. hänen soveltaessaan hänelle luottamuksellisesti kertomaani tai tunteistani luonnehtimaani), että menen aivan turraksi sekä
- sen tosiseikan, etten ole hänestä taloudellisesti riippuvainen sen enempää kuin hän minusta.
Heinäkasassa 2 on mm.:
- yhteiset muistot siitä, miten tapasimme
- yhteiset muistot siitä, miten innolla rakensimme suhteemme yhteisen elämän alettua
- muistot yhteisistä matkoista kotimaassa ja ulkomailla
- ne kotimme ja se kesäkotimme, jotka yhdessä rakensimme ja joihin minusta rakkautemme ruumiillistui
- vähitellen yhdistyneet ystävä- ja sukulaispiirit
- ajat, hetket ja retket lasten kanssa
- ne monet pienet asiat, jotka olivatkin niin tärkeitä ainakin minulle, alkaen pienistä yhteisistä aamuhetkistä peiton alla tai aamukahvilla ja viikonlopun perhelounaat
- rakkaus, rakkaudentunnustukset, hellittelyt, hellittelynimet, hellyydenosoitukset
- yhteiset puheenparret, yhteinen huumori,
- se tosiseikka, että jostakin syystä tässä ja nyt olemme edelleen avioliitossa ja meillä on yhteinen koti sekä
- se tosiseikka, että olen niin väsynyt tähän kaikkeen, etten tahdo jaksaa sanoa edes "a:ta".
Tuntui niin tululta tuo painiskelu heinäkasojen välissä. Olen itse irrottaunut sieltä muutama kuukausi sitten. Juuri noin minäkin asioita pohdiskelin pitkään.. pitkään. Olimme mieheni kanssa yhdessä 25 vuotta, joista avioliitossa 22. Olen nyt tyytyväinen omassa kodissani, mutta en voi väittää sen olevan aina helppoa. Joinain päivinä kaipaan parisuhdetta ja muistelen juuri noin, kuten sinäkin, toisen heinäkasan asioita. Kuitenkin aina, kun vaan alankin muistella sen toisen heinäkasan asioita, olen niin tyytyväinen... niin tyytyväinen, että pakenin. Koen itseni vielä nuoreksi (43) ja haluan kokea elämässäni jotain, jossa on tunnetta. Ilman sitä ei mikään matkailu, kesämökk, uusi auto yms tunnu miltään. Olen ottanut riskin. Voihan olla niinkin, että vanhenen yksinäisenä ja onnettomana. MUTTA halusin kuitenkin kokeilla. Vain aika näyttää mitä tapahtuu.
.. kiitos kaikille tähänastisille vastaajille. Olen lukenut ahmien kommenttejanne. En ehkä ole vielä kypsä ratkaisuihin tai voi olla, että ratkaisu tuleekin yllättäen ja nopeasti. Kun toinen asia on hyvin, toinen on huonosti ja kaikkea ei voi saada - mitä haluan, mihin tyydyn, mitä riskejä olen valmis ottamaan. Jokin päivä kaikki on tosiaan päivänselvää: eroan. Ja ehkä jo samana iltana hiipii mieleen ajatus: en sittenkään. Monia tosi varmoja hetkiä ja aikoja on ollut, mutta sitten tulee se epäilys... Heinäkasojen välissä olen minäkin ja tämä varmasti kuuluu tähän kriisiin ja mukana lienee myös ikäkriisiä (41v.). Kertokaa lisää kokemuksia ja ajatuksia. Rakennan itse ajatteluani, mutta kokemukset ovat rikastuttavia!
...että yhdessä ketjussa on niin monta viestiä jotka voisivat olla (melkein) kuin minun itseni kirjoittamia. Olen juuri ottamassa askelta toiseen heinäkasaan (hyvä vertaus!), yli kahdenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Pelottaa ja asian tekee hankalammaksi se, että puoliso haraa kaikin voimin vastaan ja tekee käytännön asiat mahdollisimman vaikeaksi. Kerta kerran jälkeen mietin, onko minulla oikeutta tähän, onko minulla oikeutta etsiä jotakin parempaa, jonka olemassaolosta ei ole edes varmuutta, kun pelissä on meidän aikuisten lisäksi lapsiakin. Ajattelen kuitenkin, että parempi yksin yksin kuin yksin kaksin. Sain uudenvuoden toivotuksen, jossa sanottiin että "ei ihminen elämää pelkää, vaan sitä ettei elä". Siltä minustakin juuri nyt tuntuu.
On mielestäni perin merkillistä mikä meitä nykyään oikein vaivaa? Eroaminen etenee kuin kulkutauti, ollaan valmiita heittämään pitkäänkin jatkunut suhde sivuun jonkun mielikuvan tai olemattoman syyn perusteella.Ymmärrettäviä perusteita eroon voivat olla väkivalta,alkoholismi ja uskottomuus, nekin siinä tapauksessa ettei niitä ole onnistuttu selvittämään muulla keinoin. Mutta se että ollaan pitkänkin yhteiselon jälkeen valmiit jättämään kumppani ja usein siinä ohessa lapset ilman että osataan sanoa edes yksittäistä syytä osoittaa kyllä melkoista itsekkyyden huippua. Kuin pahaiset murrosikäiset hypätään täysin tuntemattomaan...voi meitä poloisia. Kyllähän meistä jokainen käy omat murrosikämme läpi se on selvä.Toisilla nämä vaiheet ottavat todella koville ja jatkuvat jopa vuosia, toiset pääsevät helpommalla, MUTTA se on kuitenkin varma että kyseinen vaihe menee varmuudella ohi ja oma mieli palautuu ja sitäkautta positiiviset ajatukset ja tuntemukset myös läheisiä kohtaan. Ei malteta ottaa asioista selvää eikä uskota että itsekin tuota vaihetta voidaan "sairastaa". On kysymys kuin alkoholismista, siinäkään ongelman kanssa painiskeleva ei usein itse myönnä ongelman olemassaoloa omalla kohdalla. Pahimman kokeneena voin vain toivoa että tämä kirjoitus herättäisi edes jonkun tällaisessa tilanteessa painiskelevan miettimään mikä todella on tässä elämässä tärkeää ja kuinka paljon onkaan pelissä...HERÄTKÄÄ!!!!
Hieman kyllä nyt yleistät ja kärjistät. Toki on muitakin avioeroperusteita kuin mainitsemasi. Ja uskoisin, että enemmistö eroajista on asian perinpohjaisesti mielessään käsitellyt ja kaikkensa yrittänyt, ettei eroa tapahtuisi. Aina asioille ei kuitenkaan voi mitään. "Murrosikä" on aina kasvun paikka. Minulle tämä neljän kympin murrosikä ainakin on oman henkisen kasvun aikaa, jolloin vanhat valinnat eivät enää välttämättä vastaa nykyhetken tilannetta. Pitkäkin parisuhde voi tulla tiensä päähän. Mukavaa, jos sinulle ei ole käynyt niin. Suhteessa on silloin ollut paljon hyvää jäljellä! Itsekkääksi tai muuksi voi toki haukkua, mutta itse en ainakaan koe olevani ajatusteni kanssa itsekäs. Ja toisaalta: joskus on oltava itsekäskin, jos oma hyvinvointi sitä vaatii. Totta on kyllä se, että kun ei ole alkoholiongelmia, väkivaltaa, uskottomuutta, mielenterveysongelmia, on ajatusta vaikea(mpi?) hyväksyä - itsensäkin. Mutta jostakinhan se kumpuaa, ei paha olo tyhjästä tule! Se on eri asia, mitkä asiat itse kullekin ovat niin painavia, että on aivan pakko aloittaa uusi elämä - ehkä vanhoine vaivoineen..Äiti-ihmisenä tällaisessakin tilanteessa ajattelee ensin lapsiaan, mutta silti: lapset kasvaessaan eivät varmaankaan halua kuulla, että jotakin on hukattu heidän vuoksensa. Uusi elämä voi olla lapsillekin rikasta! Yksikään avioero ei tapahdu ilman syytä, sitä on aivan turha väittää! Keskustelu jatkukoon.
sinua liikaa omilla mielipiteilläni, mutta silti olen sitä mieltä että olet keski-iän kriisin pahimmassa myrskynsilmässä. En tiedä mutta luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu. Se henkilö kenen kanssa olet elänyt huomattavan ajan elämästäsi ,ei herätä muuta kuin negatiivisia mielipiteitä ja tuntemuksia,hänen olemuksensa, ulkonökönsä, mielipiteensä, ajatuksensa, käytäytymisensä, yleensäottaen kaikki hänessä saa sinut ajattelemaan että minkä ihmeen takia olen voinut tuollaisen kanssa olla kaikki nämä vuodet... Tiedä se, että ajatuksissasi ei ole mitään ihmeellistä, varmasti kumppaniltasi kysyessä saisit samansisältöisiä muistoja hänen omalta kriisiajaltaan, mikäli hän on oman kriisinsä "sairastanut" Usein on vaan todellakin niin että kyseinen paha olo menee ennemmin tai myöhemmin ohi ja tunteet palaavat siihen yhdessä vietettyyn aikaan , myös siihen liittyviin positiivisiin ja mukaviin asioihin. Myöskin kumppanista alkaa löytymään hyviäkin puolia usko tai älä. Omalta kohdaltani korjaan sen verran että se todellakin päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla eli eroon. Yritän tässä vaan tuoda omia ajatuksiani esille sen vuoksi etteivät muut tekisi vastaavia virheitä ja pilaisi loppuelämäänsä tekemällä liian hätäisiä päätöksiä.
Nimim. vaivaa, kiitos kommenteistasi. Jos on niinkuin sanot niin meilläkin on vielä toivoa. Vaimoni on nimittäin viimeiset 5 vuotta tuntenut mainitsemiasi negatiivisia tunteita minua kohtaan. Eikä loppua ole näkyvissä, päinvastoin moittimisen tahti kiihtyy. Pelkkä olemassaolemiseni tuntuu häntä ärsyttävän: esim. seison tai istun väärässä paikassa ja juuri hänen tiellään.
Mutta kai jotain rajaa pitäisi olla siinä miten kauan pitää odottaa tilanteen paranemista. Kun 5 vuotta ei riitä niin riittääkö 10 vai 15 vuotta? Tietääkö joku? Olemme molemmat yli 50.
on todella vaikea ennustaa ja varsinkin sen kestoa. 5 vuotta on pitkä aika ja saattaa olla että pelkästä keski-iän kriisistä ei välttämättä ole kysymys. Normaalisti se vaihe ajoittuu , mikäli olen oikein käsittänyt 40-46 ikävuoden tienoille. Tuontapaiseen käyttäytymiseen voi toki olla monia syitä eikä vähäisempänä eriasteiset masennustilat, jotka saattavat olla hyvinkin piileviä mutta silti vaikutukseltaan tuhoisia jos niihin ei ajoissa saa asianmukaista hoitoa. Naisilla myös suht yleinen vaiva löytyy fyysiseltä puolelta eli kilpirauhasen vajaatoiminnasta, millä tuntuu olevan vaikutusta hyvinkin moniin oireisiin, eikä vähäisempänä henkiset, tässä käsitellyntyyppiset oireet, tuottaahan kyseinen elin oleellista "polttoainetta"juuri sille positiiviselle puolelle. Tähän vaivaan mikäli sellaisesta on kysymys ei ole muuta keinoa kuin lääkehoito, mikä omien havaintojenikin perusteella tehoaa vaikkakin saattaa kestää yksittäisiä kuukausiakin ennen kuin vaikutus on ulkoisesti havaittavissa.Kuvittelisin että teidän tapauksessanne olette jo pahimman ohittaneet ja tulette tilanteesta selviämään, koska sinulla ainakin tuntuu kärsivällisyyttä löytyvän mitä tuossa tilanteessa kyllä tarvitaan.
Kilpirauhasen vajaatoiminnasta ei ole kysymys, mitään siihen viittaavia fyysisiä oireita ei vaimollani ole. Eikä masennustakaan ole. Kiintoisaa muuten on, että vaimoni vanhemmat erosivat suunnilleen meidän iässämme eikä syynä ollut varmasti sen enempää alkoholismi, väkivalta kuin uskottomuuskaan. Appeni sanoi minulle joskus, että oli vaan niin vaikea tulla vaimonsa kanssa toimeen, hankala kaveriksi. Ihan kuin vaiva periytyisi sukupolvesta toiseen.
Kärsivällisyyttä minulla on ollut mutta nyt se alkaa olla lopussa. Se, että eksyin näille sivuille kertonee jo siitä.
..voi ja saa etsiä omaan oloonsa. Meillä kaikilla on oikeus omaan elämäämme. Jos mikään ei auta eikä tilanne korjaannu tai toinen suostu ymmärtämään, on ei vain oikeus vaan myös velvollisuus etsiä oma tiensä. Elämä on lyhyt hukattavaksi, onnellisuus on elinehto. Jos ei ole kyse ohimenevästä vaikeudesta, on etsittävä itselle parhaat ratkaisut. Mitä ne ovat, ne jokainen selvittää omassa sisimmässään ja keskusteluissa toisen osapuolen kanssa. Eikä tässäkään liene itsekkyydestä kyse!!! Pidä itsesi kasassa!!!
Kiitos Hanne rohkaisusta. Olen kuullut ennekin tuon viestin, että elämä on liian lyhyt hukattavaksi rakkaudettomasa suhteessa mutta kyllä se tuntuu ainakin jossain määrin itsekkäältä ajatukselta. Rakkausavioliitto kun taitaa yleensäkin olla aika uusi ylellisyyskeksinto jos katsotaan sukupolvia taaksepäin. Nykyäänkin joissakin kulttureissa esim. Intiassa suku järjestää usein avioliiton eikä siitä tule läheskään aina onnellista. Tunnen jopa yhden onnettoman tapauksen. Onkohan rakkaussuhde ihmisoikeus vai ylellisyyttä?
Luin uudelleen alkuperäisen viestisi. Tilanteenne näyttää olevan aivan samanlainen kuin meillä, kaikkiin vuosimääriin voi tosin lisätä viitosen. Voin siis ilmoittautua miettijöiden joukkoon. Siinäpä se, lähteäkö vai ei. Pitääkö odottaa lapsen lukioon menoon vai peräti opiskelemaaan menoon? Vai muuttusiko suhteemme vielä jollain ihmekonstilla tai ajan kanssa? Sinulla on hyvä kun voit sentään puhua asiasta miehesi kanssa. Vaimoni kun ei näistä asioista halua keskustella rauhallisesti, menee aina riitelyksi ja syyttelyksi.
Kyllä ihmisellä Suomen kaltaisessa periferiassakin on kuitenkin oikeus omaan onneen. Jos asialle voi tehdä jotain, siihen on pyrittävä. Tämä ei yksioikoisesti tarkoita pikaista eroa vaan tilanteen mukaan toimimista. En itsekään ole hätähousu ollut. Tosin mieheni sanoi, että ilman hänen sinnikkyyttään emme enää naimisissa olisi. Emme olisikaan, mutta sitten olisi toinen elämäntilanne, jonka mukaan elää. Meidän avioliittomme on ollut rakkausavioliitto vuosikymmenen ja ylikin. Vai sittenkin riippuvuussuhde? Vai siksi muuttunut? Mieheni sanoo, ettei hän halua olla minulle hyvä kaveri vaan mies. Hän on minulle hyvä kaveri. Toivon, Simo, että vaimosi oivaltaisi keskustelun merkityksen. Aikuismaisen keskustelun merkityksen. Johti se sitten mihin suuntaan hyvänsä. Meillä on molemmilla selvillä, mistä kiikastaa ja mieheni on sanonut, että hän ei ihmettelisi, vaikken kadulla vastaan tullessa päivää hänelle sanoisi ja että eropäätös ei tulisi yllätyksenä eikä enää suurena järkytyksenä, mutta että hän toivoo kuitenkin toista. Jarruna "itsekkyyden" suuntaan on lapsi, jota "tehtiin" pitkään ja hartaasti ja joka sitten pienenä ihmeenä syntyi!