Parisuhteen lopettaminen hyvissä väleissä ei kannata.
Olen miehenä seurannut monien ystävieni parisuhteen loppua. Tyyppillisesti ne ovat päätyneet haaksirikkoon... tuhoutuneita siltoja. Tiedätte varmaan. Partnerit satuttaa henkisesti toisiaan. Eli ns. tyypillistä eroa. Ainakin nuorten 22v - 28v suhteissa.
Yritin olla viisas oppiakseni muiden virheistä tekemällä toisin. Nyt huomaan, että tällä omalla tavallani jossa säilytin "hyvät välit" partneriin, satutin senkin edestä itseäni. Joku kolmas osapuoli voisi tästä kenties ihailla luonteen kypsyyttäni. Siltä se ei minusta tunnu. Pidän sitä lähempänä itseään kohdistuvana henkisenä väkivaltana. Se taas ei ole kypsyyttä.
Olimme 'vain' 3,5 kk 'yhdessä'. Lyhyt aika, mutta tunne kuin ikuisuus. Ensimmäinen parisuhteeni, vaikka olen jo 22v. Pakko tunnustaa, tämä oli salasuhde naiskumppanini osalta. Itse olin tuolloin koko ajan vapaa. Ja vieläkin. Sain tietää vasta kesken suhteen hänen olevan varattu. Katsoin tämän läpisormien. Minulle se sopi siinä mielessä, että itsekin hain avosuhdetta. Nainen teki väärin omaa miestä kohtaan. (Vaikka kuulemma on hänen mieskin häntä pettänyt monesti.) Niin tein minäkin väärin kun olin tietoinen asiasta. Vaikka karusti ajateltuna: miksi mun olisi pitänyt vapaa sinkkuna huolehtimaan toisen parisuhteen tilanteesta enemmän, kuin tämä toinen itse? Tunteilleni en mahtanut mitään.
Suhde oli palavan kiihkeää kaikin puolin. Jännitystä, rakastumista, välittämistä, hyväksymistä sekä loputonta kiimaa. Kumppani on kertonut ettei vastaavaa ikinä ole kokenut. Itselleni ei tästä ole vertauspohjaa kun tosiaan ollut ns. eka suhde.
Keskustelu, viestittely ja fyysinen kontakti oli läpisuhteen sellaista, että nainen oli pitänyt minua jonain unelmien absoluuttisena kuninkaana. Eikä olisi minusta luopunut koskaan. Silloin hän itse todella uskoi siihen. Naiset ajattelevat emotionaalisesti - miehet taas rationaalisesti.
Kaikki kuitenkin muuttui yhdessä yössä. Nainen löysi kumppanin ja hänen tunteensa minua kohtaan muuttui. Ymmärsin ettei hän voinnut tunteilleensa mitään, niinkuin en itsekään olisi voinnut.
Keskustelun luonne meidän välillä muuttui sekä viestittely. Jos viesteihin ei ikinä vastattu 2 minuutin viiveellä, niin nyt saattoi olla vastaamatta 6 tuntii vaikka on "online". Vaistosin selvästi että juttelee uuden jäbän kanssa. Hymiötkin väheni rutkasti :) nekin on pieniä asioita, jotka muodostavat kokonaisuuden. Vaikka sanotaan ettei liika-ajattelu kannata.
Viimeiset puolitoista viikkoa yritin ylläpitää meininkiä, jolloin homma meni entistä teennäisemmin. Olisi varmaan jatkunut vielä useampia kuukausiakin, jos olisin jatkanut tappiin asti, kunnes tämä nainen olisi itse päättänyt lopettaa suhteen. Moni olisi minun tilallani ja tunteiden vallassa yrittänyt loppuun asti. Toisen eron pyyntöön. Ymmärrän näitä periksiantamattomia, nykyään suorastaan arvostan!
Itse päätin 'hallita' tunteitani ja tunnustaa tosiasiat sekä miten tästä eteenpäin. Keskityin itseeni tässä, sillä kumppanille ei sinänsä ollut mitään hätää, kun on kerran jo toisen löytänyt.
Tämä kaikki ei minua varsinaisesti satuttanut lainkaan. Ymmärrystä löytyi ja ajattelin että nyt tästä vaan jatketaan eteenpäin ja lippu entistä korkeamalla.
Tosiasioiden hyväksyminen on viisauden alku. Viisaus kulkee totuuden kanssa käsikädessä. Totuus taas vapauttaa ihmisen.
Olen elossa ja vain sillä loppupeleissä on väliä. Eikä mikään seuraus ole niin paha kuin oma reaktiomme siihen. Tällä ajattelutavalla osaa päästää toisesta irti. Joka sinänsä on jopa vapauttava tunne.
Päätin lopettaa suhteen ihan viestillä. Asia jossa satutin asiani tässä on se 'asiallinen' päätös. Nainen oli tottakai asian kanssa heti ihan fine eron suhteen ja pyysi anteeksi kaikesta (enkä tiedä mistä konkreettisesti) ja haluisi ehdottomasti vielä nähdä.
Taas kirjotustyyli muuttui viimepäivien tynkä-lauseista takasin: "sä olet mulle rakas", "oot täyttä timanttia", "kukaan ei vaikuttanut mun elämään niin paljon kuin sinä", "palautit mun itsetuntoni takaisin", "oon oikeesti sulle elämäni velkaa".
Tämä oli suorastaan viilto sydämmeeni, että vasta nyt nainen älysin sanoa jotain. Olis mieluummin vaan heittänyt paskat tai olla vaan vastaamatta.
"Toivoisin että vielä tavattais ja keskusteltais diipeistä jutuista".
Toinen ja kivuliaampi viilto. Ei voitais jättää muistot kunniaan, vaan pitää alkaa 'friendzone'-maan. Ois heittänyt vaa vitut tässäkin.
Tuskallisia mutta onneksi ohimeneviä viiltoja. Ei se ero sinänsä yhtään, vaan tällänen jälkipuinti joka turruttaa menneisyyden. Oliko mikään menneisyydessä edes totta? O.o
Muille naiselle vinkiksi: jos teille ilmenee kunniallinen ero - tehkää kuten parhaaksi näette, mutta ÄLKÄÄ lähtekö friendzone-maan erotessane. Voitte ehkä myöhemmin kuukausia päästä... ehkä. Samaa pätee miehiin.
Mun pitäis taas hankkia vissiin parempi naismaku?:) Otetaan täällä nyt ehdokkaita vastaan;) tsoukki tsoukkina!
Antoisaa kesää teille kaikille! :)
Olen miehenä seurannut monien ystävieni parisuhteen loppua. Tyyppillisesti ne ovat päätyneet haaksirikkoon... tuhoutuneita siltoja. Tiedätte varmaan. Partnerit satuttaa henkisesti toisiaan. Eli ns. tyypillistä eroa. Ainakin nuorten 22v - 28v suhteissa.
Yritin olla viisas oppiakseni muiden virheistä tekemällä toisin. Nyt huomaan, että tällä omalla tavallani jossa säilytin "hyvät välit" partneriin, satutin senkin edestä itseäni. Joku kolmas osapuoli voisi tästä kenties ihailla luonteen kypsyyttäni. Siltä se ei minusta tunnu. Pidän sitä lähempänä itseään kohdistuvana henkisenä väkivaltana. Se taas ei ole kypsyyttä.
Olimme 'vain' 3,5 kk 'yhdessä'. Lyhyt aika, mutta tunne kuin ikuisuus. Ensimmäinen parisuhteeni, vaikka olen jo 22v. Pakko tunnustaa, tämä oli salasuhde naiskumppanini osalta. Itse olin tuolloin koko ajan vapaa. Ja vieläkin. Sain tietää vasta kesken suhteen hänen olevan varattu. Katsoin tämän läpisormien. Minulle se sopi siinä mielessä, että itsekin hain avosuhdetta. Nainen teki väärin omaa miestä kohtaan. (Vaikka kuulemma on hänen mieskin häntä pettänyt monesti.) Niin tein minäkin väärin kun olin tietoinen asiasta. Vaikka karusti ajateltuna: miksi mun olisi pitänyt vapaa sinkkuna huolehtimaan toisen parisuhteen tilanteesta enemmän, kuin tämä toinen itse? Tunteilleni en mahtanut mitään.
Suhde oli palavan kiihkeää kaikin puolin. Jännitystä, rakastumista, välittämistä, hyväksymistä sekä loputonta kiimaa. Kumppani on kertonut ettei vastaavaa ikinä ole kokenut. Itselleni ei tästä ole vertauspohjaa kun tosiaan ollut ns. eka suhde.
Keskustelu, viestittely ja fyysinen kontakti oli läpisuhteen sellaista, että nainen oli pitänyt minua jonain unelmien absoluuttisena kuninkaana. Eikä olisi minusta luopunut koskaan. Silloin hän itse todella uskoi siihen. Naiset ajattelevat emotionaalisesti - miehet taas rationaalisesti.
Kaikki kuitenkin muuttui yhdessä yössä. Nainen löysi kumppanin ja hänen tunteensa minua kohtaan muuttui. Ymmärsin ettei hän voinnut tunteilleensa mitään, niinkuin en itsekään olisi voinnut.
Keskustelun luonne meidän välillä muuttui sekä viestittely. Jos viesteihin ei ikinä vastattu 2 minuutin viiveellä, niin nyt saattoi olla vastaamatta 6 tuntii vaikka on "online". Vaistosin selvästi että juttelee uuden jäbän kanssa. Hymiötkin väheni rutkasti :) nekin on pieniä asioita, jotka muodostavat kokonaisuuden. Vaikka sanotaan ettei liika-ajattelu kannata.
Viimeiset puolitoista viikkoa yritin ylläpitää meininkiä, jolloin homma meni entistä teennäisemmin. Olisi varmaan jatkunut vielä useampia kuukausiakin, jos olisin jatkanut tappiin asti, kunnes tämä nainen olisi itse päättänyt lopettaa suhteen. Moni olisi minun tilallani ja tunteiden vallassa yrittänyt loppuun asti. Toisen eron pyyntöön. Ymmärrän näitä periksiantamattomia, nykyään suorastaan arvostan!
Itse päätin 'hallita' tunteitani ja tunnustaa tosiasiat sekä miten tästä eteenpäin. Keskityin itseeni tässä, sillä kumppanille ei sinänsä ollut mitään hätää, kun on kerran jo toisen löytänyt.
Tämä kaikki ei minua varsinaisesti satuttanut lainkaan. Ymmärrystä löytyi ja ajattelin että nyt tästä vaan jatketaan eteenpäin ja lippu entistä korkeamalla.
Tosiasioiden hyväksyminen on viisauden alku. Viisaus kulkee totuuden kanssa käsikädessä. Totuus taas vapauttaa ihmisen.
Olen elossa ja vain sillä loppupeleissä on väliä. Eikä mikään seuraus ole niin paha kuin oma reaktiomme siihen. Tällä ajattelutavalla osaa päästää toisesta irti. Joka sinänsä on jopa vapauttava tunne.
Päätin lopettaa suhteen ihan viestillä. Asia jossa satutin asiani tässä on se 'asiallinen' päätös. Nainen oli tottakai asian kanssa heti ihan fine eron suhteen ja pyysi anteeksi kaikesta (enkä tiedä mistä konkreettisesti) ja haluisi ehdottomasti vielä nähdä.
Taas kirjotustyyli muuttui viimepäivien tynkä-lauseista takasin: "sä olet mulle rakas", "oot täyttä timanttia", "kukaan ei vaikuttanut mun elämään niin paljon kuin sinä", "palautit mun itsetuntoni takaisin", "oon oikeesti sulle elämäni velkaa".
Tämä oli suorastaan viilto sydämmeeni, että vasta nyt nainen älysin sanoa jotain. Olis mieluummin vaan heittänyt paskat tai olla vaan vastaamatta.
"Toivoisin että vielä tavattais ja keskusteltais diipeistä jutuista".
Toinen ja kivuliaampi viilto. Ei voitais jättää muistot kunniaan, vaan pitää alkaa 'friendzone'-maan. Ois heittänyt vaa vitut tässäkin.
Tuskallisia mutta onneksi ohimeneviä viiltoja. Ei se ero sinänsä yhtään, vaan tällänen jälkipuinti joka turruttaa menneisyyden. Oliko mikään menneisyydessä edes totta? O.o
Muille naiselle vinkiksi: jos teille ilmenee kunniallinen ero - tehkää kuten parhaaksi näette, mutta ÄLKÄÄ lähtekö friendzone-maan erotessane. Voitte ehkä myöhemmin kuukausia päästä... ehkä. Samaa pätee miehiin.
Mun pitäis taas hankkia vissiin parempi naismaku?:) Otetaan täällä nyt ehdokkaita vastaan;) tsoukki tsoukkina!
Antoisaa kesää teille kaikille! :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ja pakko nyt korjata tohon parempaa "naismakuun" osioon. Tämä nainen ei todellakaan ollu suinkaan huono ihminen, vaikka on tehnytkin vääriä asioita. Minäkin olen vääriä asioita tehnyt ja eiköhän olla me kaikki.
Ettei nyt joku pohdi personaallisuusetiikkaa tuosta mun naismaku-sanasta. Hävytöntä huumoria löytyy minulta, jopa ihan omaan piikkiin myös ;)
Voi miten virkistävää lukea 22-vuotiaan 3,5 kuukauden suhteen päättymisen tuskasta! Jep, tämä oli hieman ironinen lause, mutta en todellakaan tarkoita pahalla tai väheksyen, vaan kaikella lämmällä. En minäkään ikäloppu ole, 36 vuotias vasta. Sen verran kuitenkin jo elämää enemmän nähnyt, että kenties osaan suhtautua suhteisiin eri tavalla. Jokaisen elämänvaiheen suhtautumistavoissa on kuitenkin hyvän puolensa. Sinä opettelet niitä tunteita ja niiden hallintaa. Olet vielä hyvin vahvasti tunteen ja himon vietävänä. Jokainen sana tuntuu painavan tonnin, etenkin sen exän sanavalinnat. Niin se saa tällä hetkellä ollakin.
Tee itsellesi palvelus. Kopio tuo tekstivi hyvään talteen. Lue se uudelleen kun täytät vaikkapa 40v. Muistele sitä, millainen nuorimies olit, mitä kaikkea olet oppinut, ja käy läpi sitä, kuinka nyt nuo niin valtavilta viilloilta tuntuvat asiat ovatkin siitä näkökulmasta vain hiekanjyviä kengässä. Ja vaikka ne olis kuinka suuria lohkareita, niin luultavasti 40-vuotiaana jo tiedät, että mistä tahansa pääse yli.
Sitten kun sinulla on takana eri ensimmäisestä avovaimostasi 3 vuoden suhteen jälkeen, olen käynyt läpi avieron esikoisesi äidistä 7 vuoden suhteen jälkeen ja elät vihdoinkin sitä tasapainoista ja aidosti onnellista suhdetta nykyisen vaimosi kanssa 40-vuotiaana ja pidät sylissäsi sitä 4-vuotiasta kuopusta ja katselet kun esikoisesi kokkaa keittiössä äitipuolensa kanssa, niin tätä vanhaa tekstiäsi lukiessasi naurahdat ääneen. Et itseäsi mollaten, vaan kaikella lämmöllä itseäsi kohtaan.
Tsemppiä elämänkulkuun.;)
Tiedän että tuo on niin lyhyt aika, että hyvä jos kehtaa edes ääneen sanoa. Ja siksi varmaa viimestään 2vkon kuluessa kaikki on jo unholassa.
Muotoilin tota tekstiä ehkä väärin. Sanat saattaa toki mussa painaa selvästikin enemmän kuin kokeneella 36v ihmisellä. Ihan varmasti. Eikä se ollu niinkään pääpointtina, vaan se kuinka lopettaa suhde.
Fiksuinten sen lopettaa hyviin väleihin (tai näin meille opetetaan), mutta jälkikäteen puskee kuitenkin katkeruus ja ansaitsematon nöyryytys, joka tosin on itseaiheutettua. Mutta kai sitä tulisi muutenkin väistämättä?
Puhun nyt siis vaan kuukausien suhteesta, mitäköhän sitten vuosikymmenien parisuhteiden kanssa? Yleensähän ei olla parisuhteen eron jälkeen missään tekemisessä toistensa kanssa ja nyt ehkä sain pientä esimakua että miksi. En tätä näkemystä nyt ruksitakaan kokemusten perusteella noin lyhyellä ajalla, anyway...
Kiitos mielipiteestäsi, lämmöllä otan sen vastaan ja ehkäpä kopsaan tän joku päivä :)
No minä taas olen melkein tuo 40 vuotias tulevaisuutesi. :o) Ihan samallatavalla ajattelin minäkin tuolloin nuorena. On totta, että ihastuksesi ei käyttäytynyt yhtä aikuismaisesti ja kohteliaasti kuin sinä. Ehkä joku kasvatus tai muuten vaan vähemmän sympaattinen ihminen kyseessä.
Mutta elä suotta analysoi juttua. Sinä et voinut siinä tehdä yhtään mitään paremmin ja et tehnyt väärin lähtemällä sinne frendzone-puolelle. Siis kun vaan ymmärrät, että pysyt tuolla tiellä ja sinä pärjäät. Mitä enemmän sä olet kohtelias ja arvostat toisia, sitä enemmän sä olet mies. Katkerana tai masentuuneena itseesi ei siitä tule mitään.
Ja nyt olet yhtä kokemusta rikkaampi. Seuraavalla kerralla vaan ilmoitat tuollaisiin frendzoneviestiin, että kavereita on jo ja niitä ei tarvitse lisää. Kiitos ajastasi ja näkemiin. Voi hyvin. Sitten vaan uutta matoa koukkuun ja rinta ulos. Elämää tämä on.
"Parisuhteen lopettaminen hyvissä väleissä ei kannata."
Riippuu täysin ihmisistä ja heidän suhteestaan.
Mitä nuorempana, nopeammin ja kiihkeämmin suhde on alkanut, se kannattaa lähes aina tarpeen vaatiessa lopettaa vain väistämällä takavasemmalle, esiripun taakse. That's it. Pienet aplodit ovat paikallaan, etenkin itselleen. Muttei ikimaailmassa pidä heittäytyä keskustelemaan toisen kanssa syvällisiä. Siinä saattaa nimittäin olla vaarana kuuluisa on-off suhde, ilman päätä eikä häntää. Tai sitten esim. kolmen kuukauden suhdetta lopetellaan koko seuraavat 12 kk, tai enemmänkin. Näitä on nähty.
Itse olen säilyttänyt nuoruuden aikaisen ex-parisuhteen ihan tähän päivään asti (lähes 30v - hui jestas). Hyvät välit, suhteen säilyttäminen on ollut kaikin puolin antoisaa, vaikkakin välillä melko haastavaa. Tosin hyvä suhde on haastava jollain tapaa.Tuohon aikaan on sisältynyt molempien parisuhteet ja erot, uudet parisuhteet... ero, lasten kasvaminen aikuisiksi, sekä paljon muita mullistuksia. Sen sijaan suhteeni ex-aviomieheeni (20v liitto) oli jotakuinkin kerrasta poikki. Ero oli pitkään ja tarkkaan harkittu, mutta sen jälkeen en exää vapaaehtoisesti ole tavannut kertaakaan. Sinänsä luonnollista, koska mitään suhdetta meillä ei ole ollut vuosiin.
Syvällisiä juttuja meinasin ihan niinkuin syvälliset aiheet. Mietteet, psykologia jne... Ei toki aina ollut syvällisiä, menishän siinä pää puhki. Välillä myös ihan huumoria ja hauskanpito urpoilua. Syvällisinä juttuina en meinannut mitään nyyhkyttämistä:)
Jäi vähän epäselväksi mitä tarkoitit tolla, ettei pitäisi heittäytyä syvällisiin aiheisiin?
Niin no en ole itseasiassa tällekään vastannut juuta enkä jaata ystävyyteen. Kiitin ja aikalailla ja toivotin hyvät jatkot. En tule pitämää tähän yhteyttä, enkä siis mitää kaunaa kanna tai katkeruutta, mitä tämäkin nyt niin paljon pelkäsi.
Tästä on siis vasta vähän aikaan sitten. Tunnen tämän naisen sen verran hyvin että jo ensi viikolla alkaa ikävöimään kontaktia minuun. Ja se ikävä kyllä tulee. Rehellisesti toivon ettei koskaa tajuaisi sitä. Todennäköisesti joudun minä olla silti SE tyly tässä asiassa, vaikka kaikki voitava on tehty. Mutta se ei nyt ole mun vika yhtään. Tätä kirjoittaessani alan pikkuhiljaan tajuamaan entistä enemmän hyviä puolia tässä 'erossa'.
Nainen on minua 7 vuotta vanhempi ja ajoittain on tuntunut että olisin itse tätä 20 vuotta vanhempi, eli ei se ikäkään tai kokemukset kaikkea kerro ihmisen persoonallisuudesta.
Kiitos tsemppauksista, kyllä tässä ihan hyvin pärjätään ja täysillä:)) hienoa kuulla vanhempien ihmisten kokemuksia. Ihan keskustelu-fiiliksessä täällä.
Joo, ei tosiaan ikää kannata katsoa. Olen tavannut naisia, jotka ovat minua nuorempia ja toisaalta ovat olleet "aikuisempia" kuin muutama taas minua vanhempi.
Itsekin olen jonkun suhteenyrityksen jälkeen jäänytkin kaveriks ja oikeastaan naispuoleinen kaveri, tai jopa ystävä, ei ole ollenkaan hassumpi. Naisen kanssa keskustelu tuppaa monesti olemaan sellainen, että siinä tulee se ns. vastapuolen vastaus. Viimeksi eilen juttelin erään entisen kanssa siitä, miten vaikea naisen on ottaa tukea vastaan, jos entisessä elämässä on joutunut tekemään kaiken itse. Sellaisia ei oikein tule miesnäkökulmasta koskaan...
Mutta tosiasiahan on, että kaveruus/ystävyyssuhde pitää olla vastavuoroista. Jos toinen kokee, että yhteyttä pidetään vaan silloin kun toinen sitä tarvitsee ja kaikinpuolin on eritasapainossa, niin ei silloin tarvitsekaan pitää yhteyttä sellaiseen. Ja selkeästi sinun kirjoituksesta voi lukea, että nainen haluisi pitää sinut ns. varalla. Ihan voi reippaasti sanoa, että kiitos ei.
Ja vielä hehkutan, että jos on jannu 22 vuotiaana ajatusmaailmaltaan kaltaisesi, niin sulla on vielä hienoa edessä. Pysyt vaan suorana ja rehtinä, niin hyvä heiluu. Se että sanot suoraan mitä haluut ja mitä et, niin se on palvelus myös vastapuolelle, kävi miten kävi. :)
Herrrranpieaksut sentään! Kandeisko kasvaa ja kehittyä aikuiseksi - ensin.
Komerossako itsensä pitämällä sitä aikuiseksi kehitytään?
Missä kohtaa siinä puhuttiin "komerosta" ?
Ystävyys parisuhteen jälkeen toimii vain, jos molemmilla osapuolilla ei ole mitään odotuksia toisiltaan. Jos toinen yhä elättelee haaveita yhteenpalaamisesta, mutta teeskentelee ystävää tai odottaa samaa määrää huomiota suhteen päättymisen jälkeen - niin eihän se todellisuudessa ystävyyttä edes ole.
Kirjoitat tuossa avauksessasi, että miehet ajattelevat rationaalisesti ja naiset emotionaalisesti. Siltä sinusta voi tuntua, mutta se ei käytännössä pidä paikkaansa, naiset keskimäärin vain kuuntelevat ja seuraavat tunteitaan lähinnä eri pohjalta kuin miehet.
On olemassa tietynlainen ihmistyyppi, joka lähinnä rakastuu rakastumisen tunteeseen - eikä niinkään kohteeseen. Aina kun suhteen alkujännitys alkaa hiipua he ovat taipuvaisia löytämään uuden ihastuksen. Ja jos he kokevat edellisen suhteen jokseenkin turvalliseksi, niin he jotenkin haluavat säilyttää tämän turvallisuudentunteen elämässään - ei kuitenkaan kumppanina, sillä turvallinen tyyppi ei niinkään anna näille jännityksenetsijöille sitä mitä he sisimmässään kaipaavat. Monesti mielenkiintoisia ihmisiä ovat nämä jännityksenetsijät, mutta ikävä totuus on että heidän kanssaan on vaikea seurustella pitempään. Ja heitä löytyy sekä miehistä että naisista.
Jos on esimerkiksi itse melko varma siitä, että kykenee pysyvämpään suhteeseen - niin miksi edes haikailla sellaisen perään, joka on dramaattisen epävarma omista tunteistaan ja jolle uusia ihastuksia tulee tämän tästä vasemmalta ja oikealta.
Eron jälkeen tunteet saattavat poukkoilla laidasta muutenkin, onkin parempi ottaa selvä ero siihen entiseen sekä fyysisesti että henkisesti jo oman itsensä kannalta. Sen kun tekee ja lisäksi nuolee haavansa, niin voi keskittyä tulevaisuuteen nopeammin.
"Eron jälkeen tunteet saattavat poukkoilla laidasta muutenkin, onkin parempi ottaa selvä ero siihen entiseen sekä fyysisesti että henkisesti jo oman itsensä kannalta.
Viisaasti kirjoitettu.
On hyvä erota sovussa mutta jatkaa viestittelyä kuin tulevisuudessa olisi vielä yhteistä - ei olikein älykästä tuolta naiselta.
Parasta kun et enää vastaa mihinkään hänen yhteydenottoihinsa. Vain DELETE nuo asiattomat viestit.