Menin halpaan jo toisen kerran.

Palataan heti alussa ajassa taaksepäin, viime vuoden kevääseen. Tutustuin mielestäni ystävällisimpään, ihanimpaan jätkään, ja aattelin, että tää on niitä, jotka on uskollisia. Osasyy näihin luuloihin oli se, että tällä jätkällä ei ollut koskaan mua ennen kenenkään kanssa yhtään mitään. Eli kokematon.

Mutta siis puhuin sen kanssa paljon ja meil synkkas ihan hemmetin hyvin. Tuntu, että sen kanssa pysty puhuun kaikesta. Ihan kaikesta. Kesä meni silleen ja tälleen pienen yhteydenpidon kanssa, kunnes syksyllä puhuttiin koko ajan. Jätkä halaili mua kun oltiin kavereiden kanssa, oli ihan kiinni koko ajan ja ilmeisesti kiinnostui aivan täysin minusta. Suurin virhe oli se, kuinka sain tunteita häntä kohtaan.

Siitä alkoi täysi helvetti. Oli viikko syntymäpäivästäni syksyllä, kun hän vihjaili, että hällä olis tunteita mua kohtaan. No, sitten koko juttu loppu sit samana viikonloppuna. Ja maanantaina, vai olikohan tiistaina, sain tietää hänen olevan yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Kaikki tuntui niin pahalta, olihan se ensimmäisiä sydänsurujani. Ja siis suhde oli alkanut aivan minulta salassa. Ja pahinta oli se, että jätkä oli säätöni ja parhaimpia kavereitani samalla - menetin molemmat. Tuntui yksinäiseltä, pahalta. Olin masentunut asiasta parisen kuukautta ainakin kun jouduin katselemaan heitä. Itkin illat ja yöt.

Pääsin vähitellen yli asiasta, joka oli vaikeinta mitä olen koskaan tehnyt. Oikeasti.
No, he erosivat ja säätivät vielä kyllä huhtikuun alkuun, kunnes jätkä alko tulla taas puhumaan mulle ja oli ihan kiinni taas. Se halaili, melkein jo suuteli mua, jos en ois perääntynyt, puhu siis jatkuvasti, halaili, kiusoitteli, ehdotti tulevansa käymään meille, puhuttiin puhelimessa. Ja mä sain tunteet takas. Se vihjaili taas että olis tunteita ja uskoin kaiken tän taas. Kunnes tänään sain tietää tän pelin kaiken tän alla. Mun entinen paras ystävä, eli tämän entinen ja mun nykynen ystävä kyllä, kerto olleensa heillä eilen ja ilmeisesti jotain oli ollut muuta kuin pelkkää nuolemista.

Ja nyt romahdin taas. Olin niin typerä, että uskoin jätkää. Se petti mut taas, eikä tästä itkusta taida tulla loppua. Kaikki muut kaverit kyselee oonks ok. Pitäiskö olla? Se hajotti mut jo toisen kerran ihan palasiksi. Pelkästään niiden näkeminen kahdestaan satuttaa mua niin paljon. Viimeks kun se mut jätti ryyppäsin aivan helvetisti ja pelkään tekeväni sen uudelleen.
Mutta kun tää ottaa niin pahasti muhun ja en tiedä miten toisen kerran voi päästä ylitse, kun en päässyt silloinkaan täysin ylitse.

En vaan jaksa tätä elämää muutenkaan. Oli ongelmia jo ennestäänkin ja nyt taas tää. Elämänhaluhan tässä menee.

Oisko jotain vinkkejä miten päästä yli, miten lohduttaa itseensä, ettei ala ihan itkemään kun kaveriporukalla ollaan ja nään ne. Tää on oikeesti aivan järkyttävän kamalaa enkä ehkä pysty enää tähän.