Meidän liitto kaatui

Entä toisin päin? Et kai ole "uhrautuja" joka odottaa miestä essu päällä valmiin ruuan kanssa? Noin kuvaannollisesti sanottuna. Hallitsetko omaa elämääsi? Onko omia ystäviä, harrastuksia, menoja? Joskus voi miehelle olla pieni "herätys" se ettet tee itsestäsi "itsestäänselvyyttä". Mieti miten voit asiaan vaikuttaa.

Hei,sinä yritetty on joka kirjoitit,minulla on aivan samanlainen tilanne,löysin heti itseni sinun kirjoituksesta...30vuotta ja nyt alkaa olla mitta täynnä,mä en ole koskaan olla etusijalla,kaikki muu menee eka ja hänen suku myös....mä olen oottanut ja oottanut mutta nyt loppu...

Myös täällä samoja ajatuksia ja tässä vielä vaikeutena se, että hän aina haluaa auttaa muita välittömästi, mutta ei omaa perhettään. Muita pitää miellyttää viimeiseen asti, mutta omille voi näyttää nurjan puolen heti. Onko tässä järkeä vai ei? Luonne, joka vasta vanhemmiten tulee esiin vai sairaus, joka on pikku hiljaa tullut mukaan? Perheessä jo nuorisokin ehdottelee kaikenlaista, mutta miten lääkärikammoistakaan lääkäriin saa?

Mitä teen, jotta jaksan? Sain henkistä apua häntä huomattavasti vanhemmalta sisarukselta ja olen ymmärtänyt, että on lähes oman vanhempansa kopio, joka siis oikein voimallisesti tullut esiin iän myötä. Sain hyviä neuvoja, joita olen toteuttanut, kuten sekin, että elä omaa elämääsi. Haen sen henkisyyden muualta, jota tarvitsen. Omat harrastukset ja toiminta sen ympärillä. Kuten älä luovuta kirjoittaa, niin en ole enää itsestäänselvyys, palvelija. Tietenkin haluan antaa hänelle parastani, mutta se ei ole ainoa elämän sisältö.

Olen aina viimeisellä sijalla, mutta mitä siitä. Jossain kohtaa mietin, että olen tuhlannut elämäni ihmisen kanssa, joka ei arvosta arkena, vain silloin, kun vieraita on läsnä. Että millaista olisi ollut jonkun toisenlaisen kanssa? Ja päädyn aina ratkaisuun, että ihan samanlaista se olisi. Olen tietoisesti puhaltanut tulta suhteeseen, koska en halunnut, että minusta olisi koskaan tullut eronnutta tai karannutta. Tässä lähellä on asutusalue, jonne sellaiset ovat kasaantuneet ja kun näkee niissä naisissa tapahtuvan muutoksen, en halunnut itselleni enkä lapsilleni sellaista elämää.

Ei tuo ole totta. Et voi sanoa että samanlaista se olisi jonkun toisenkin kanssa. On niitä miehiä jotka kyllä ovat aivan erilaisia. Perheen, lasten ja vaimon puolesta annetaan vaikka paita päältä, sen jälkeen ajatellaan vasta itseä ja muita. Eikä kyseessä ole mikään nössykkä vaan Mies isolla M:llä!

vaikutajaeläelämääsi kirjoitti:

Myös täällä samoja ajatuksia ja tässä vielä vaikeutena se, että hän aina haluaa auttaa muita välittömästi, mutta ei omaa perhettään. Muita pitää miellyttää viimeiseen asti, mutta omille voi näyttää nurjan puolen heti. Onko tässä järkeä vai ei? Luonne, joka vasta vanhemmiten tulee esiin vai sairaus, joka on pikku hiljaa tullut mukaan? Perheessä jo nuorisokin ehdottelee kaikenlaista, mutta miten lääkärikammoistakaan lääkäriin saa?

Mitä teen, jotta jaksan? Sain henkistä apua häntä huomattavasti vanhemmalta sisarukselta ja olen ymmärtänyt, että on lähes oman vanhempansa kopio, joka siis oikein voimallisesti tullut esiin iän myötä. Sain hyviä neuvoja, joita olen toteuttanut, kuten sekin, että elä omaa elämääsi. Haen sen henkisyyden muualta, jota tarvitsen. Omat harrastukset ja toiminta sen ympärillä. Kuten älä luovuta kirjoittaa, niin en ole enää itsestäänselvyys, palvelija. Tietenkin haluan antaa hänelle parastani, mutta se ei ole ainoa elämän sisältö.

Olen aina viimeisellä sijalla, mutta mitä siitä. Jossain kohtaa mietin, että olen tuhlannut elämäni ihmisen kanssa, joka ei arvosta arkena, vain silloin, kun vieraita on läsnä. Että millaista olisi ollut jonkun toisenlaisen kanssa? Ja päädyn aina ratkaisuun, että ihan samanlaista se olisi. Olen tietoisesti puhaltanut tulta suhteeseen, koska en halunnut, että minusta olisi koskaan tullut eronnutta tai karannutta. Tässä lähellä on asutusalue, jonne sellaiset ovat kasaantuneet ja kun näkee niissä naisissa tapahtuvan muutoksen, en halunnut itselleni enkä lapsilleni sellaista elämää.

Omakohtaisesti elin myös omaa elämääni ex-liitossani. Ex ei myöskään huomioinut minua, ei lapsia. Ainakaan myönteisesti. Lapsille oli suorastaan ilkeä, pelottavakin. Halusin myös antaa exälle parastani - yli 20 vuotta. Sitten uuvahdin täysin, en enää jaksanut. Olen aina viihtynyt kotona, mutta exliittoni viimeiset vuodet - tuo "henkisyyden haku" vei minut pois kodista. Kun motokseni tuli Kummeli sketsisarajasta tuttu lausahdus "kyllä >mikätahansa> kotiolot voittaa", niin aloin ajatella eroa. Kysyin myös jatkuvasti itseltäni mitä järkeä on olla liitossa, jolle antaa kaiken muttei saa mitään (paitsi pahan mielen). Se oli tietysti hienoa, että kodin ulkopuolella minulla oli ystäviä, kaikenlaisia, miehiä ja naisia, nuorempia ja vanhempia, joille voi avautua, olla henkevä, heittää huumoria väliin, tehdä yhdessä jotain mielenkiitoisia asioita. Eikä se parantanut yhtään parisuhdetta.

Silloin teini-ikäisiä lapsia isänsä hermostutti ja stressasi. He pyysivät myös aluksi isäänsä käymään lääkärissä erinäisten syiden vuoksi, mutta tämä suutahti - ja alkoi haukkua lasten painoa tai finnejä. Vaikka miehen oma painoindeksi oli ylilihavan puolella, lasten normaalitasolla. Kehotin minäkin käymään lääkärissä, mies oli ilmiselvästi masentunut, kärsi mielenterveyshäiriöistä, unihäiriöistä, sosiaalisista suhteista (niitä ei ollut) mutta sain tyrmäyksen minäkin.

Erosin viimein ja lopulta. Lapsetkin "tönivät" tässä lopulta eteenpäin. Totesin, että kuka tahansa edes jotenkin normaalijärkinen mies joka puhuu ja kuunteleekin (joita tunnen lukuisia...), olisi parempi mies. Eron jälkeen mietin, että olisi pitänyt erota jo kauan aiemmin, eikä tuhlata omaa ja lasten elämää. Oli ihanaa taas mennä kotiin mielellään ja siellä voi hengittää vapaasti. Ero oli siinä mielessä "onnekas", että pääsin miehen mukana eroon myös hänen ainaisista rahaongelmistaan.

vaikutajaeläelämääsi kirjoitti:

Myös täällä samoja ajatuksia ja tässä vielä vaikeutena se, että hän aina haluaa auttaa muita välittömästi, mutta ei omaa perhettään. Muita pitää miellyttää viimeiseen asti, mutta omille voi näyttää nurjan puolen heti. Onko tässä järkeä vai ei? Luonne, joka vasta vanhemmiten tulee esiin vai sairaus, joka on pikku hiljaa tullut mukaan? Perheessä jo nuorisokin ehdottelee kaikenlaista, mutta miten lääkärikammoistakaan lääkäriin saa?

Mitä teen, jotta jaksan? Sain henkistä apua häntä huomattavasti vanhemmalta sisarukselta ja olen ymmärtänyt, että on lähes oman vanhempansa kopio, joka siis oikein voimallisesti tullut esiin iän myötä. Sain hyviä neuvoja, joita olen toteuttanut, kuten sekin, että elä omaa elämääsi. Haen sen henkisyyden muualta, jota tarvitsen. Omat harrastukset ja toiminta sen ympärillä. Kuten älä luovuta kirjoittaa, niin en ole enää itsestäänselvyys, palvelija. Tietenkin haluan antaa hänelle parastani, mutta se ei ole ainoa elämän sisältö.

Olen aina viimeisellä sijalla, mutta mitä siitä. Jossain kohtaa mietin, että olen tuhlannut elämäni ihmisen kanssa, joka ei arvosta arkena, vain silloin, kun vieraita on läsnä. Että millaista olisi ollut jonkun toisenlaisen kanssa? Ja päädyn aina ratkaisuun, että ihan samanlaista se olisi. Olen tietoisesti puhaltanut tulta suhteeseen, koska en halunnut, että minusta olisi koskaan tullut eronnutta tai karannutta. Tässä lähellä on asutusalue, jonne sellaiset ovat kasaantuneet ja kun näkee niissä naisissa tapahtuvan muutoksen, en halunnut itselleni enkä lapsilleni sellaista elämää.

"Olen aina viimeisellä sijalla, mutta mitä siitä"

"Mitä siitä"
??!!!!!??

Liitossa ei ole kerrassaan yhtään mitään, ellei siinä ole MOLEMMINPUOLISTA arvostusta. Jatkaessasi liittoa miehen kanssa, jolle olet viimeisellä sijalla, et arvosta edes itseäsi tarpeeksi erotaksesi. Olet läheisriippuvainen. Kukaan muu ei jatkaisi tuollaisessa suhteessa.

Eiköhän aika moni saa suunsa auki eikä täällä kovinkaan moni mitään ruikuta vaan purkaa tuntojaan. Tässäkin ketjussa jotkut ovat maininneet kuinka ovat kestäneet ja kestäneet ja etsineet onnellisuutta elämäänsä mualta. Se on hyvä juttu eikä onnellisuus olekaan yksinomaan parisuhteesta, työstä tai jostakin yksittäisestä asiasta kiinni eikä se koskaan saakaan olla. Mietipä mitä sitten, jos parisuhde kaatuu? tai mitäpä, jos työsi loppuu? tai sairastut vakavasti? Mutta, jos on vuodesta toiseen toimimattomassa parisuhteessa ja pahimmillaan rasittavasaa sellaisessa niin vaikka kuinka etsit niitä onnellisuuden lähteitä mualta (ja pakkokin se on, eihän sitä muuten kukaan jaksaisi) niin jossain vaiheessa tulee lopullinen niitti tai romahdus ja oikeasti terveyskin voi kärsiä. Itse hieman kyseenalaistaisin tuota hienoa "uhrautuvuutta" avioliiton eteen (mutta tiedän tämä on vaikeaa).

"Mielestäni parisuhteessa on paljon yhteistä ja myös paljon omaa"

No siinäpä se onkin, kun monessa parisuhteessa ei ole kumpaakaan, tai etenkään mitään yhteistä. Yleensä myös se, joka ei puhu, eikä halua tehdä mitään myönnytyksiä puolison ja perheen hyväksi, ei halua terapiaankaan. Tai tulee terapiaan kehuskelemaan terapeutille miten hyvä kumppani hän on. Jos terapeutti erehtyy sanomaan "entä jos kokeilisitte tällaista..." niin EI, ei missään tapauksessa. Siitähän olisi hänelle vaivaa, sekä todiste ja myönnytys siitä, ettei olekaan niin erinomainen.