Oman itseni kanssa oleminen

No lue nyt näitä valituksia tällä palstalla ja tunne sitten olevasi jotenkin "turvassa" vastaavilta tunnekokemuksilta kun olet "pysynyt sinkkuna". SE on naiviutta.
Ei täällä kirjoittele onnellisessa parisuhteessa elävät ihmiset omasta arjestaan ja miksi kirjoittaisivat! Onnellisuus eletään läpi siinä missä onnettomatkin kokemukset, mutta surun, vihan tai pettymyksen tunteet vaativat usein vastakaikua, uusia näkemyksiä, ne ajavat ihmiset kysymään neuvoa ja vertailemaan tilanteitaan, mm. tällaiselle keskustelupalstalle.
Ja hyvinhän täällä ihmiset myös tsemppaavat toisiaan! Siten tunteet saadaan purettua ja voidaan taas jatkaa elämää eronneena tai parisuhteessa, jossa kaksi persoonaa yrittää selviytyä elämän erilaisista tilanteista yhdessä. Se kaikki on ihan yhtä luonnollista olemista ihminen tällä planeetalla kuin sinun 21-vuotiaan mielipiteesi parisuhteen sopimattomuudesta kaikille ihmislajin edustajille.
Parisuhteen aloittaminen on myös rohkeutta. Uskaltaa heittäytyä intohimon vietäväksi, uskaltaa lyöttäytyä yhteen toisen ihmisen kanssa, uskaltaa luottaa häneen, uskaltaa jakaa ajatuksensa ja tunteensa hänen kanssaan, uskaltaa olla vähän riippuvainenkin hänestä, uskaltaa kärsiäkin, jne. Se rohkeus on meillä kaikilla, eri asia sitten suoko itselleen mahdollisuuden kokea parisuhde kaikkine mausteineen, vai pidättäytyykö käytännön kokemukselta ja uskoo mieluummin kuvitelmiinsa siitä... Sekin on valinta.
Tosin vain hetkellinen, sillä tunteita ei voi aina ohjata järjen voimalla, vaikka niin toivoisi. Tulepa kertomaan tuntemuksistasi sitten, kun olen itse kokenut rakastumisen, saanut pikkuisen siipeesi ja olen siitä vähän ymmälläsi, koska kuvittelit kykeneväsi ohjaamaan omaa elämääsi suvereenisti ja selviytymään tunnekuohussakin yksin oman järkesi varassa. Jatketaan sitten ajatusten vaihtoa todellisista elämänkokemuksista ja ihmetellään yhdessä tunteiden monimutkaisuutta - realistisessa mittakaavassa, totta kai. ;)

Olen myös ollut sinkkuna suurimman osan elämästäni, mutta minulla on kaksi aiempaa melko lyhyttä suhdetta ja nyt olen tällähetkellä parisuhteessa, olemme seurustelleet noin vuoden. Suhteet opettaa valtavasti myös itsestä, enkä niitä vaihtaisi pois. Toisaalta ensimmäinen suhteeni oli melko myrkyllinen ja haitallinen varsinkin toiselle osapuolelle ja ehkä olisi parempi, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut. Minulle se opetti valtavasti. En ollut siinä suhteessa tosissani mukana, petin häntä ja muutenkin kohtelin huonosti. Hän masentui kanssani ja lopulta yritti tappaa itsensä. Minulle se oli herätys, joka muutti minut pysyvästi. Eipä ole enää sen jälkeen tullut kohdeltua ihmisiä huonosti. Syyllistin itseäni tapahtuneesta vuosikaudet, vaikka varmasti hänellä oli muitakin syitä masennukseen ja itsetuhoisuuteen kuin minä. Mutta jos vain itseäni ajattelen, olen onnellinen että koin tämän, koska se muutti minut ihmisenä huomattavasti parempaan suuntaan.

Toisessa suhteessa sain taas itse aika pahasti siipeeni. Kumppanissani oli hieman ehkä jopa narsistisia piirteitä, ja koko suhde oli hieman sairas. Jostain kummansyystä häneen olin kuitenkin umpirakastunut ja annoin hänen kohdella itseäni todella huonosti ihan liian pitkään ja irtautuminen hänestä kesti kauan. En kuitenkaan kadu tätäkään suhdetta, sekin opetti minulle paljon itsestäni. Hän oli ensimmäinen ihminen, johon oikeasti rakastuin. Minulle tuli täydellisenä yllätyksenä, että annoin jonkun kohdella itseäni niin kuin hänen. Aiemmin ihmettelin aina ihmisiä, jotka jäävät suhteisiin, joissa heitä kohdellaan kaltoin. Ajattelin aina, että minä kyllä lähtisin heti menemään. Tuli täytenä yllätyksenä kuinka paljon omista periaatteista olin valmis joustamaan vain ollakseni juuri hänen kanssaan, mihin kaikkeen hulluun olin valmis vain yhden ihmisen takia, kuinka paljon olin valmis muuttumaan ja luopumaan, jotta toinen olisi tyytyväinen, mitä hän ei edes ikinä ollut. Opin kantapään kautta rakkauden voiman. Nyt ymmärrän täydellisesti ihmisiä, jotka jäävät huonoihin suhteisiin, ei se ole helppoa lähteä. Varsinkin kun toinen osaa olla myös se maailman hurmaavin halutessaan.

Tämän hetkinen suhteeni taas on normaali hyvä suhde, jossa kummatkin kohtelevat toisiaan hyvin, mutta ei tämäkään suhde helppo ole todellakaan ollut. Suhteen aluksi kumppanini ei ollut vielä yli eksästään, joka oli minulle raskasta. Minä ihastuin häneen todella voimakkaasti heti kun näin hänet ensimmäistä kertaa, mutta hänen tunteet minua kohtaan kypsyi vähitellen, joka sunnytti minussa omia epävarmuuksia. Onneksi kävi hyvin ja hänenkin tunteet kypsyivät vähitellen yhtä vahvoiksi kuin minun ja ajan kanssa hän pääsi yli vanhasta. Välillä toki mietin, kuinka pelottavaa oikeasti on rakastaa jonkua näin mielettömästi. Laittaa kaikki kortit yhden ihmisen varaan, tiedostaa että romahtaisi täysin, jos menettäisi toisen. Mutta on tää vaan kaiken sen arvoista, vaikka niin kävisikin. Toivottavasti ei käy. Vaikka sinkkunakin olin onnellinen, niin ei se tällaista onnellisuutta ollut. Sitä on mahdoton edes kuvailla toiselle, joka ei sitä vielä ole kokenut, millaista on olla ihmisen kanssa, jota rakastaa täydestä sydämestään. Vaikka kuinka vaikeata olisi välillä tai mitä tapahtuisi, en vaihtaisi tätä tunnetta mistään hinnasta pois.

Minun kokemukseni on kenties sikäli vähän erilainen että ensimmäinen vakava suhteeni oli heti se joka "onnistui", tai ainakin olemme olleet jo onnellisina yhdessä melkein 20 vuotta. En kuitenkaan ollut ihan nuori kun tapasimme, olin jo ehtinut valmistua ja asua omillani vuosia ennen kuin muutimme yhteen. Minulla on siis kokemusta myös vapaasta sinkkuelämästä.
Ja tällä kokemuksella sanoisin että molemmissa elämissä on puolensa mutta itse en vaihtaisi parisuhde-elämää enää sinkkuuteen. Tämä kumpuaa kuitenkin enemmän suhteeni hyvyydestä kuin siitä että sinkkuudessa olisi jotain erityistä vikaa. Itse kuitenkin vain saan tästä parisuhteesta paljon enemmän kuin menetän. En koe olevani suhteessa mitenkään vankina tai että se rajoittaisi liikaa elämääni. Tokikaan en pysty menemään ja tulemaan ihan kuten sinkkuna mutta oikeastaan en koe sellaiselle tarvettakaan. Ystäviä näen silloin kun haluan, harrastan mitä haluan mutta kyllä se puolison seura on kuitenkin minulle hyvin tärkeä.
Aloittajalle sanoisin neuvona että elä niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. Jos sinkkuus on nyt se juttu niin ole tyytyväisenä sinkku äläkä kerää paineita siitä että sinun jotenkin pitäisi seurustella. En minäkään siihen aikoinani tuntenut suurta tarvetta vaikka jotain "säätöjä" oli aina silloin tällöin. Sitten tapasin miehen joka sai minut haluamaan suhdetta, ei suhteen vuoksi vaan siksi että tunsin ihan oikeasti saavani olla hänen seurassaan oma itseni ja saavani sellaista kumppanuutta jota en ollut ennen saanut. Sinulle voi käydä samoin tai sitten ei. Vain sinä itse tiedät mitä haluat ja mikä tekee juuri sinut onnelliseksi.

Niin, ensinnäkin tämmöiset keskstelupalstat ovat vain yksi otanta ihmiskunnasta. Tämmöisille sivustoille kun eksyy pääosin tietynlaiset ihmiset ja omasta kokemusta voin sanoa että ne harvemmin ovat oman elämänsä voittajia! ;D

Toisekseen, ihmisiä on monenlaisia; On parisuhde, on niitä jotka vihtyy molemmissa ja sitten ns. vanoutuneita sinkkuja.Yksikään ei ole mielestäni sen huonompi vaihtoehto kuin toinen koska pääasia on että ihminen itse viihtyy omassa elämässään.

Parisuhde, lapset ja perhe on kuitenkin läpi yhteiskunnan ollut ns. aina vakiokäsite - mikä lienee parasta jos miettii elämän jatkuvuuden kannalta.
Tuossa lienee yksi syy miksi moni haikailee parisuhteen perään.
Se miksi nettideitit yms. on julkisuudessa niin silkkaa bisnestä. Moni kokeilee utelijaisuuttansa.

Siinä olet myös oikeassa että parisuhde tai ns. kumppanin löytäminen ei takaa onnellista elämää vaan monesti enemmin päinvastoin; Ihmiset ottavat monenlaisista syistä kumppanin itselleen ja perustavat perheenkin todeten lopulta sen olevan pettymys.Tätä varten ihmisten tulisikin miettiä kenen kanssa oikeasti alkaa seurustelemaan ja asettuu saman katon alle.

Jos kuitenkin on parisuhde ihminen ja oikeanlainen ihminen osuu kohdalle, uskon että parisuhde antaa suurimalle osalle enemmän kuin sinkkuus.

Kyllä olisin mennyt saman ex kumppanin kanssa yhteen, vaikka olisin tiennyt eron tulevan. Saimme yhdessä uskomattoman upean lapsen ja meillä on toimiva yhteishuoltajuus. Haluan painottaa, että harva kuitenkaan pystyy suhteen alkaessa päättelemään yhtään mistään, että ero joskus tulee. Asiat vuosien varrella voivat muuttua niin paljon lukuisten seikkojen takia, että alunperin hyvinkin sopiva pari saattaa vain muuttua eri suuntiin. Muitakin syitä voi olla, eikä niitä voi ennakoisda. Vaikkapa narsistin uhrit usein elävät suhteen alussa auvoista onnea, hekumaa. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Jne.

Tuo en ymmärrä, että koet parisuhteen vaativan uhrauksia. Mitä uhrauksia??? Olen esimerkiksi nykyisessä suhteessani elänyt 8 vuotta ja aiemmassa suhteessani elin 6 vuotta. Kummassakaan suhteessa en ole kokenut uhraavani mitään. Olen aina elänyt suhteessa siten, että minun on hyvä olla itseni kanssa, toimin kuten itse koen minulle parhaaksi, ja samalla se on ollut parhaaksi myös kumppanilleni.

Esimerkiksi nykyisessä suhteessani saan päivättäin niin paljon onnea, että elämä yksin ei koskaan voisi taata minulle tätä fiilistä. Olen täysin sinut itseni kanssa ja elänyt joskus myös sinkkuna, mutta tosiasia on se, että kaikki hyvät tunteet tuplaantuu kun ne saa jakaa rakastamansa ihmisen kanssa. Ja kaikki surut puolittuvat.

Vai koetko että kaikki antaminen on uhrautumista? Jos viet toiselle aamiaisen sänkyyn, niin uhraudut? Jos otat suihin niin uhraudut? Jos hierot toisen selkää niin uhraudut? Jos kysyt mitä toinen toivoo ruuaksi, niin uhraudut? Näinkö sinä asian koet? Minä koen että minä enemmän pystyn antamaan, sitä enemmän myöskin saan. Missään asiassa en uhraudu, koska kaiken hyvän teen siksi, että haluan. Kaikesta hyvän tekemisestä tulee hyvä fiilis on ihan siitä hyvän tekemisen ilosta!

Minun ei ole koskaan tarvinnut jättää miehen takia harrastuksia, menoja, mielipiteitäni sanomatta tms. Sen sijaan lasten takia joskus on pitänyt vähän himmailla.;) Se on selvää, että imettävä äiti ei yhtäkkiä voi sännätä uraa luomaan tms. Mutta aika aikansa kutakin. Lapsiin panostaminen on antanut minulle vähintään yhtä paljon kuin parisuhde -ja enemmänkin. Lapsilta saa niin paljon hyvää, että sitä on yhtä turha selittää lapsettomalle, kuin selittää karkin makeutta ihmiselle, joka on ikänsä syönyt vain näkkileipää.

Sinulla on vielä paljon opittavaa elämästä. Minkälaisen parisuhteen mallin olet saanut kotoota? Ovatko vanhempasi onnellisia ja rakastavia yhdessä? Jos eivät ole, niin se voisi olla selitys hämmentävän negatiiviseen mielikuvaasi parisuhteesta. Minun vanhempani ovat olleet yhdessä 40 vuotta, ja ovat edelleen todella rakastuneita ja onnellisia yhdessä. Tuskin koskaan ovat ajatelleet, että suhde olisi vaatinut uhrauksia enemmän kuin mitä se on antanut.

Toivon että tämä minun suhteeni kestää hautaan saakka myös yhtä onnellisena kuin nyt.:) Jos ei kestä, niin siltikään yhtäkään vuotta en katuisi, koska tämä on elämäni parasta aikaa.

No eihän kumppania "pidä" löytää. Eteen vain tulee kiinnostava ja inspiroiva ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä. Tai rakastuu.

Parisuhteet ovat kaikki erilaisin, jotkut ihan täysin. Ts. jokaisella on omanlaisensa suhde, eikä siitä ulkopuoliset voi mitenkään tietää mitä suhde pitää sisällään, mitä kaikkea siihen liittyy. Läheisimpien ystävien kanssa voi tietysti jakaa jotain suhteestaan, mutta täytyy muistaa, että jakaminenkin on vain pintaraapaisu suhteesta.

Oman itsensä kanssa pitäisi jokaisen olla sinut sen verran, että tietää kuka on, mitä haluaa, mitä tarvitsee, mistä pitää ja mistä ei ainakaan, miten viihtyy, mitä arvostaa jne. Ihmiset jakaantuvat karkeasti kolmeen persoonallisuus tyyppiin sosiaalisuuden kanssa, introvertteihin, ekstroverteihin ja ambivertteihin.


Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellinen kuin kognitiivinen kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie sitä häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan”.

Introvertit ovat hiljaisia ja varautuneita, minkä kovaääniset ekstrovertit usein sekoittavat itseluottamuksen puutteeseen. He toimivat usein älyä tai logiikkaa vaativissa tehtävissä, mutta painottavat vähemmän sosiaalista vuorovaikutusta ja ihmissuhdetaitoja.

Tyypillinen introvertti on hiljainen, itseään tutkiskeleva (introspektiivinen) ja varautunut, hän pitää hyvin järjestäytyneestä elämästä eikä luota impulsiiviseen päätöksentekoon. Tutkimuksissa[2] on havaittu introverttien olevan herkempiä kivulle, väsyvän helpommin ja tuntevan jännityksen madaltavan suoritustasoa, pärjäävän paremmin koulussa, suosivan vakaampia ammatteja ja olevan vähemmän alttiita vaikutteille sekä olevan ekstrovertteja vähemmän seksuaalisesti aktiivisia.[3]

Introversio on myös preferenssi ekstroversio-introversio -ulottuvuudella Myers–Briggs-tyyppi-indikaattorissa.

Ekstrovertti suuntautuu ihmisiin ja asioihin ympäristössä päinvastoin kuin introvertti. Ekstrovertti saa energiaansa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa kasvotusten.

Ekstrovertit hakeutuvat tilanteisiin, joihin liittyvät muut ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikuttaminen. Ekstroverteillä saattaa olla vaikeuksia keskittyä esimerkiksi opintoihin, ellei opiskelu tapahdu pienessä vuorovaikuttavassa piirissä. Koska ekstrovertit ovat ulospäin suuntautuneita, he eivät kiinnitä yhtä paljoa huomiota tunteisiinsa ja puhuvat ennen ajattelemista. Muun muassa tämän takia ekstroverttejä pidetään impulsiivisempina, koska he eivät käytä aikaa asioiden harkitsemiseen, toisin kuin introvertit.

Ambivertit ovat introverttien ja ekstroverttien keskeltä.

Ambivertti. Sijoittuu jatkumolla näiden väliin. Energisoituu ihmiskontakteista, mutta tarvitsee riittävän määrän myös palautumisaikaa niistä, etenkin jos kyse on suurista vuorovaikutusmääristä. On vuorovaikutustyyliltään joustavampi ja vaihtelee painotusta kuuntelemisen ja puhumisen välillä. Joku voi kokea ambivertin kameleontiksi, joka vaihtaa tyyliään liiaksi tilanteen mukaan.

Vähintään pitäisi tietää mikä näistä itse on. Joka tapauksessa kaikki ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä. Ei siis tietenkään välttämättä parisuhdetta.

Sanoit parisuhteen vievän energiaa ja vapautta. Niinpä niin. Et vain ole vielä löytänyt itsellesi sopivaa suhdetta. Sillä tasapainoisesta parisuhteesta juuri SAA energiaa. Eikä sen myöskään pitäisi liioin rajoittaa vapautta. Itsestäänselvää on, että parisuhteessa kuitenkin pitää huomioida toinen (molemmin puolin) - muuten suhde ei olekaan tasapainoinen.

Ja vielä
" jos saisitte uudelleen valita, olisitteko menneet saman ex-kumppanin kanssa silti uudelleen suhteeseen tietäen että ero tulee väistämättä vastaan? Onko sen arvoista?"

Tottakai!!! Valinnat tehdään aina tämän hetken mukaan. Elämässähän jäisi kaikki tärkeät askeleet ottamatta, se olisi täysin pysähtynyt, jos vain jäisi miettimään mitä mahdollisia muutoksia tulevaisuus voisi tuoda tulleessaan.

Kumppania ei pidä, eikä häntä ole pakko löytää. Kun rakastut, tai kiinnostut vahvasti toisesta, huomaat, että sopivasta kumppanista SAA energiaa ja iloa elämään. Sen sijaan riippuvainen rakkaus vie energiaa ja sekoittaa pään eron tullen täysin kokonaan, niin että elo tuntuu kovin ankealta. Normaalilla itsetunnolla varustettu ihminen ei eron jälkeen roikkumaan menneisyytensä uhriksi.

"jos saisitte uudelleen valita, olisitteko menneet saman ex-kumppanin kanssa silti uudelleen suhteeseen tietäen että ero tulee väistämättä vastaan? Onko sen arvoista?"

Ei kukaan mene yhteen erotakseen. Kumppani, kuten kaikki muukin, valitaan niiden tietojen ja tunteiden perusteella mikä ON. Elämä näyttää mitä tuleman pitää. Itseni elämä yllätti täysin. Esimerkiksi nuoruuden ehdottomuudesta ja mustavalkoisuudesta ei ole jäljellä kuin pieni häivä.

Aloituksesta juolahti mieleen takavuosien suosittu tv-ohjelma. Kari Salmelaisen lauantai-viihde, mikä sen nimi nyt olikaan. En katsele paljon töllöä mutta aina joskus näin siitä ohjelmasta pätkiä ja keksin aina ennen loppufinaalia, kuka kellekin oli sopivin.

Siitä sitten poksahti päähän, että mitä jos olisin lähettänyt itseni tyttönimellä ja siippani itsensä omallaan, niin olisiko meitä valittu edes samaan ohjelmaan. Olisimmeko sopineet toisillemme jonkin tietsikkatoosan ohjelman mukaan, siinäpä vasta mielenkiintoinen kymysys.

Olen edelleen aviossa saman kanssa jolle pappi amenensa lausui. Mutta noin miljoona kertaa on pitänyt ajatella ja fundeerata, onko tämä se minulle sopivin. Me olemme kuin kaksi erimielistä marjaa; hapan ja makea, hidas ja nopea, harkitseva ja poukkoilija, köyhä ja rikas, vangittu ja vapaa ...

Täytyy sanoa että on kyllä harvinaisen viksu aloitus. Aloituksessa ei kylläkään selviä oletko nuori mies vai nainen. Mutta jos olet mies niin annan sellaisen neuvon että kierrä jatkossakin akat kaukaa, mutta jos olet nainen niin siinä tapauksessa annan taas sellaisen neuvon että jätä jatkossakin miehet rauhaan. No vanhoille äijille on tietenkin aivan yks hailee mitä tekevät mutta sitä en ole koskaan ymmärtänyt että mitä nuoret miehet ylipäätäsäkkään näkevät joissain akan lutkissa. Itse jos tapaan esimerkiksi baarissa jonkun komean pojan ja jos siihen tulee joku kaakattava kana niin itselläni ainakin nousee heti karvat pystyyn.