Olemme seurustelleet 5 vuotta, alussa kaikki oli hyvin.. paremmin kuin hyvin.
Naiseni muutti toiselta paikkakunnalta asumaan samaan kaupunkiin kanssani ja lopulta muutimme saman katon alle. Olin toiveikas tulevaisuuden suhteen, opiskelin alaa joka kiinnosti minua enemmän kuin mikään pitkiin aikoihin. En ollut ajatellut lähteväni kotikaupungistani minnekkään mutta avopuolisoni ehdotti minulle sopivaa jatkokoulutusta hänen entisellä kotipaikkakunnallaan.
En ollut koskaan käynyt tuolla paikkakunnalla, tiesin vain, että siellä on elämää suunnilleen 2/3 siitä mitä kotikaupungissani. Olin avoimin mielein ja ajattelin että vaihtelu voisi virkistää.
Hain kouluun, pääsin sisälle. Tuli valinta, jäädäkkö työttömäksi koitikaupunkiin ja etsiä jotain muuta, vaiko lähteä unelma-ammatin perässä ulkopaikkakunnalle satojen kilometrien päähän. Valitsin jälkimmäisen. Edessä oli muutto.
Muutto kotikaupungista sujui juuri niin kuin vain pari kertaa elämässään muuttaneelta voi odottaa, kaoottisesti.
Koulutuksen alkaessa olin enemmän kuin innoissani, ainakin sisäisesti. Ulkoisesti en osannut näyttää innostustani koska avopuolisoni ei ollut päässyt kouluun johon hän haki ja kaikki ilo mitä koin näytti olevan pois häneltä vaikka hän toista väittikin.
Kerkesin tutustua luokkakavereihini kunnes luokka jaettiin kahtia, jäin yksin. En tuntenut enää keneenkään minkäänlaista yhteyttä. Kotini oli liian kaukana keskustasta ja entiset luokkakaverini haihtuivat ilmaan ilman koulun suomia yhteyksiä.
Tunsin yksinäisyyttä..
Huomasin päivä päivältä enemmän opiskelevani väärää alaa, olin kuvitellut sen olevan jotain ihan muuta. En enää tiennyt mitä haluan.
Olin jättänyt ne vähäiset ysäväni mitä minulla on, satojen kilometrien päähän. Kuten myös kaikki muistot mitä olin elämäni aikana kokenut.
Uudella paikkakunnalla tunsin pohjatonta tyhjyyttä kaikessa, mikään mitä näin ei "sisältänyt" mitään, kaikki oli uutta ja tyhjää ilman muistoja. Musiikista tuli vain mieleen koti josta olin lähtenyt.
Kotikaupungissa pystyin katsomaan vaikka metsässä nököttävää kiveä ja visualisoimaan.. "tuolla kivellä istuttiin silloin nuorena kavereitten kanssa ja tuohon mättääseen hukkasin kaatosateen elettua puhelimeni, se oli hauska ilta".
Uuden kaupungin kivet oli vain kiviä ja tämä sama tunne päti kaikeen muuhunkin.
Naiseni pääsi kouluun.
Alkoi elämäni sekavin ajanjakso koskaan.
Muutimme eri paikkojen välillä 3vuoden sisällä useammin kuin monet koko elämänsä aikana. Aina oli jokin huonosti, milloin itselläni ahdisti ja halusin takaisin kotikaupunkiini, milloin avopuolisoni ei pystynyt asumaan yksin yksiössä, oli huonoja asuntovalintoja, homekämppiä, hajoilevia lattioita ja ties mitä minkä vuoksi jouduimme muuttamaan.
Nyt kun olen päässyt takaisin kotikaupunkiini, olen kotiutunut ja vannonut että en enää lähde täältä mihinkään, varsinkaan sinne mistä naiseni on kotoisin. Olin siellä vain tyhjä kuori.
Pääsin kotikaupungissani kouluun vähän yli vuosi sitten. Se tuntui hyvältä idealta ja olikin sitä noin vuoden. Koulu kuitenkin on paljastunut loppumetreillään lähinnä ajan tuhlaukseksi eikä töitä ole tiedossa tästäkään ovesta, ei näillä taidoilla tai tällä koulun järjestämällä "säästö" opetuksella.
Nyt avopuolisoni on alkanut kaipaamaan omien opintojensa loppumetreillä takaisin omalle kotipaikkakunnalleen enkä ihmettele, hänellä on samoja ajatuksia kuin itselläni ollessani hänen kotikunnallaan.
Ongelma onkin se, että jos hän ei halua jäädä tänne, minun olisi muutettava hänen kanssaan. En halua. Minulla ei ole mitään järkevää syytä mielenterveyteni säilyttämisen lisäksi jäädä yksin kotikaupunkiini mutta jos lähden, olen taas masentunut, yksinäinen ja onneton.
Naiseni muutti toiselta paikkakunnalta asumaan samaan kaupunkiin kanssani ja lopulta muutimme saman katon alle. Olin toiveikas tulevaisuuden suhteen, opiskelin alaa joka kiinnosti minua enemmän kuin mikään pitkiin aikoihin. En ollut ajatellut lähteväni kotikaupungistani minnekkään mutta avopuolisoni ehdotti minulle sopivaa jatkokoulutusta hänen entisellä kotipaikkakunnallaan.
En ollut koskaan käynyt tuolla paikkakunnalla, tiesin vain, että siellä on elämää suunnilleen 2/3 siitä mitä kotikaupungissani. Olin avoimin mielein ja ajattelin että vaihtelu voisi virkistää.
Hain kouluun, pääsin sisälle. Tuli valinta, jäädäkkö työttömäksi koitikaupunkiin ja etsiä jotain muuta, vaiko lähteä unelma-ammatin perässä ulkopaikkakunnalle satojen kilometrien päähän. Valitsin jälkimmäisen. Edessä oli muutto.
Muutto kotikaupungista sujui juuri niin kuin vain pari kertaa elämässään muuttaneelta voi odottaa, kaoottisesti.
Koulutuksen alkaessa olin enemmän kuin innoissani, ainakin sisäisesti. Ulkoisesti en osannut näyttää innostustani koska avopuolisoni ei ollut päässyt kouluun johon hän haki ja kaikki ilo mitä koin näytti olevan pois häneltä vaikka hän toista väittikin.
Kerkesin tutustua luokkakavereihini kunnes luokka jaettiin kahtia, jäin yksin. En tuntenut enää keneenkään minkäänlaista yhteyttä. Kotini oli liian kaukana keskustasta ja entiset luokkakaverini haihtuivat ilmaan ilman koulun suomia yhteyksiä.
Tunsin yksinäisyyttä..
Huomasin päivä päivältä enemmän opiskelevani väärää alaa, olin kuvitellut sen olevan jotain ihan muuta. En enää tiennyt mitä haluan.
Olin jättänyt ne vähäiset ysäväni mitä minulla on, satojen kilometrien päähän. Kuten myös kaikki muistot mitä olin elämäni aikana kokenut.
Uudella paikkakunnalla tunsin pohjatonta tyhjyyttä kaikessa, mikään mitä näin ei "sisältänyt" mitään, kaikki oli uutta ja tyhjää ilman muistoja. Musiikista tuli vain mieleen koti josta olin lähtenyt.
Kotikaupungissa pystyin katsomaan vaikka metsässä nököttävää kiveä ja visualisoimaan.. "tuolla kivellä istuttiin silloin nuorena kavereitten kanssa ja tuohon mättääseen hukkasin kaatosateen elettua puhelimeni, se oli hauska ilta".
Uuden kaupungin kivet oli vain kiviä ja tämä sama tunne päti kaikeen muuhunkin.
Naiseni pääsi kouluun.
Alkoi elämäni sekavin ajanjakso koskaan.
Muutimme eri paikkojen välillä 3vuoden sisällä useammin kuin monet koko elämänsä aikana. Aina oli jokin huonosti, milloin itselläni ahdisti ja halusin takaisin kotikaupunkiini, milloin avopuolisoni ei pystynyt asumaan yksin yksiössä, oli huonoja asuntovalintoja, homekämppiä, hajoilevia lattioita ja ties mitä minkä vuoksi jouduimme muuttamaan.
Nyt kun olen päässyt takaisin kotikaupunkiini, olen kotiutunut ja vannonut että en enää lähde täältä mihinkään, varsinkaan sinne mistä naiseni on kotoisin. Olin siellä vain tyhjä kuori.
Pääsin kotikaupungissani kouluun vähän yli vuosi sitten. Se tuntui hyvältä idealta ja olikin sitä noin vuoden. Koulu kuitenkin on paljastunut loppumetreillään lähinnä ajan tuhlaukseksi eikä töitä ole tiedossa tästäkään ovesta, ei näillä taidoilla tai tällä koulun järjestämällä "säästö" opetuksella.
Nyt avopuolisoni on alkanut kaipaamaan omien opintojensa loppumetreillä takaisin omalle kotipaikkakunnalleen enkä ihmettele, hänellä on samoja ajatuksia kuin itselläni ollessani hänen kotikunnallaan.
Ongelma onkin se, että jos hän ei halua jäädä tänne, minun olisi muutettava hänen kanssaan. En halua. Minulla ei ole mitään järkevää syytä mielenterveyteni säilyttämisen lisäksi jäädä yksin kotikaupunkiini mutta jos lähden, olen taas masentunut, yksinäinen ja onneton.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Elämänne näyttäytyy näin ulkopulisen silin varsin kaoottiselta. Muutatte jatkuvasti, vaihdatte alaa ja kipuilette molemmat milloin mitäkin. Eikä siinä sinällän mitään pahaa. Elämä ei aina ole helppoa eikä aina tiedä mitä haluaa tai missä olisi hyvä olla.
Parisuhteen kannalta tuo on kuitenkin hankala yhtälö. Jotenkin tuntuu että teidän molempien pitäisi ensin saavuttaa jonkinlainen rauha itsenne kanssa, löytää oma paikkanne elämässä niin ammatin kuin asuinpaikankin suhteen. Ja vasta sitten katsoa voitteko jollain tavalla jakaa myös yhteisen elämän. Nykyisellä menolla uskon että aina ainakin toinen teistä on jollain tavalla "hukassa".
Voi tuntua vähän kovalta ratkaisulta mutta ihan järkevästi katsoen teidän kannattaisi varmaan pitää vähän paussia yhteiselosta. Ei siis välttämättä erota mutta etsiä tahoillanne sitä elämän suuntaa. Tapailette siinä samalla toki toisianne aina sen mukaan miten asuinpaikat antavat myöden mutta ette yritä väkisin yhdistää elämiänne liikaa.
No lähtökohtaisesti täytyy sanoa, että teillä on elämänhallinta pielessä. Ei ole vielä oikein tainnut hahmottua itsetunto, parisuhde tai tulevaisuuden unelmat kuntoon?
Olen aikoinaan itse muuttanut entisen pitkäaikaisen suhteen perässä 650km. Paikkakunnalle, joka oli jo ilmastoltaankin erilainen, en tuntenut ketään jne. Silti sopeuduin hyvin, KOSKA OLIN SITOUTUNUT SUHTEESEENI. Asenteeni oli siis kunnossa, ja tulin paikkakunnalle jäädäkseni. No, 8 vuoden jälkeen tuo suhde päättyi, mutta minä olen edelleen täällä. Kotiseudullani käyn säännöllisesti vanhempieni luona, mutta minulla ei ole mitään tarvetta hakea arkeeni mitään lapsuuden turvaa. Pärjään aikuisena ihmisenä hyvin täälläkin. Pärjäsin myös eron jälkeen sinkkuna. Ja nykyisen muutaman vuoden suhteeni löysinkin paikkakuntalaisesta hienosta miehestä.
Esimerkkinä myös hyvä ystäväni, joka muutti miehensä töiden perässä vieraaseen paikkaan koko perhe. Lapset pieniä. Ystäväni jäi pariksi vuodeksi kotiäidiksi, koska töitä uudella paikkakunnalla ei ollut hänelle heti, ja lasten iän puolesta hyvä vaihtoehto. Ystäväni haki aktiivisesti sosiaalista seuraa, koska tiedosti ettei häntä ja lapsia kukaan tulee kotoota mihinkään hakemaan. Hän sai nopeasti joukon ystäviä. Hän onkin usein tuumannut, että "tärkeintä ei ole se, millä paikkakunnnalla ollaan, kunhan saadaan olla yhdessä." Tämä on fiksusti sanottu.
Jos sinä tai tyttöystäväsi tarvitsette kotiseutua siihen, että pystytte olemaan onnellisia, niin jostakin ongelmasta on kyse. Liiasta turvallisuushakuisuudesta? Epäsosiaalisuudesta? En tiedä. Mutta normaalilta tuo ei tunnu. Kun lisätään soppaan vielä tuo muu säätäminen, niin kokonaisuus on hämmentävä.
Oletteko te siis sitä mieltä, että onnellisen elämän rakentaminen on mahdollista vain sinne, missä on kasvanut lapsuutensa? Tosiasiassa aika harva elää aina kotiseudullaan! Miksi te koette niin? Miksi kotiseutu ei voi olla paikka, jossa voi joskus vierailla?
Ystäviä voi löytää mistä tahansa, kun on asenne oikea. Töitäkin löytää monelta paikkakunnalta, kun on asenne oikea. Ja loppuviimein jos haluatte vaikka perheen perustaa, niin mikä teille on tärkeintä? Toivon mukaan se perheenne, parisuhde...
Mietipä näitä asioita.
Ongelmaasi on hyvin yksinkertainen ratkaisu. Lopeta hänessä roikkuminen.
Jos kerran tuntuu, että molemmille on elämäntilanteeseen katsoen helpompaa asua omalla paikkakunnallaan, niin miksei kummatkin sitten mene ja asu siellä? Pakkoko sitä on ripustautua toiseen kiinni. Mikset sinä eroa omastasi ja etsi tilalle uusi puoliso sinun asuinpaikkakunnaltasi? Miksi pitää tehdä asiat noin vaikeasti?