Kerron tämän hetkisen tilanteeni.
Olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa kolme vuotta. Menimme kihloihin viime keväänä.. Alunperin meinasimme mennä kihloihin viime tammikuussa, mutta anoppikokelaani sanoi ettei pääse Jyväskylään kihlajaisiin, koska hänen oma äitinsä on huonona. Ja aina jotain ilmeni.
Kyllästyimme odottamaan, että milloin hänelle aika sopisi, aina kun esteitä tuntui löytyvän, sukulaisten sairastumisesta appikokelaan työvuoroaikoihin, ja menimme kihloihin 20.5.2004.
Nyt on aika kypsä, ja menemme naimisiin 22.tammikuuta.
Voitteko jo intron perusteella päätellä, sopiko se anopille? No eipä tietenkään. (mainitakseni tähän väliin.. Muutimme kouvolaan, sillä anoppi ja appikokelas olivat sitä mieltä, että asumme liian kaukana, ja haluavat meidät lähemmäs asumaan, jotta voisivat useammin nähdä jne..) Tilanteelle taustaa;
Joulukuussa anoppi ja appi saivat päähänsä muuttaa. Hakivat asuntoa, ja meidän muuttoapua pyysivät jne. Muuttopäivän piti olla 1.2.
Mieheni oli sitten auttamassa pakkaamisissa jne, noin viikkoa ennen joulua. Kun anoppi ja appi toivat kotiin mieheni, meidän oli tarkoitus kertoa silloin yhdessä, että olimme naimisiin menossa. Kuitenkaan he eivät välittäneet minua odotella, vaan lähtivät sillä aikaa kun olin koululta tulossa kotiin. (alunperin pyysin heitä tulemaan vasta iltapäivällä, vaan eihän se sopinut)
No, päätimme mieheni kanssa että kun eivät voineet odottaa, niin laitamme tekstiviestin ennen virallisen kutsun laittoa, ja näin ollen pistimme tekstiviestin, jossa ilmoitimme aikeestamme. Se oli siis noin viikkoa ennen joulua, vai peräti kahtakin. Sen koommin ei ole anopista kuulunut.
Ei minulle, ei pojalleen.
Saimme mieheni veljeltä kuulla, että he eivät tule kihlattunsa kanssa häihimme, eikä tule ilmeisesti mieheni siskokaan. Anoppi kun siirsi muuttopäivänsä 21-22. tammikuuta ajankohdalle.
Tämä pistää minut miettimään, että vihaako anoppini minua niin paljon, vai vihaako hän poikaansa? En tiedä.
Ja sitten lisää taustoja:
Olen ollut varmasti hankala, jääräpäinen, ja ties mitä. Olen kuitenkin aina kunnioittanut häntä, aina katsonut ylöspäin. Ja olen sanonut sen hänelle. Kun olen tavannut häntä, hän on halannut minua, messengerissä ollaan juteltu jne.
Marraskuun lopulla hän kysyi, miksi en pidä hänestä...? Tein hänelle selväksi, että pidän, kunnioitan, ja välitän, vaikka katsomme joitain asioita eri tavalla. (Mainittakoon, että myös äitini pitää anopistani, kuten koko sukuni)
Kaiken piti olla selvää, hän piti minua osana perhettä. On aina toivottanut tervetulleeksi perheeseen, on aina auttanut ja tukenut meitä kaikin tavoin. Nyt täyskäännös.. Enkä tiedä miksi.
Annoin noin puolitoista, kaksi vuotta sitten anopilleni mahdollisuuden sanoa, jos on sitä mieltä että haluaa minun lähtevän poikansa luota. (tämä juontaa juurensa siitä, että minulla on ollut kaksi yhtä painajaismaista anoppia, jotka ovat sittemmin ehkä edesauttaneet kovasti suhteideni kaatumisessa..)
Silloin sitten riidan keskellä esitettyyn kysymykseen anoppi totesi että kaikki järjestyy jne, ja ettei minun tarvitse huolehtia.. Ja kaikki on järjestynyt. Tähän asti.
En tiedä, mitä tein väärin. Tiedän että tein jotain väärin, mutta en tiedä mitä se on. Olen laittanut mailin, olen laittanut tekstiviestejä. Olen yrittänyt soittaa.. Halusin pyytää anteeksi. Halusin selvittää kaiken ennen häitä. Juuri mikään muu ei olisi tärkeämpää, kuin mieheni vanhempien hyväksyntä. Varsinkin, kun sen piti olla selvää..
Mieheeni tämä sattuu varmasti enemmän kuin minuun. Ja hän tulee olemaan todennäköisesti meistä se, joka ei häiden jälkeenkään tule antamaan anteeksi. Ei nyt, eikä varmasti ihan heti tulevaisuudessakaan.
Silti minä olen se, joka valvoo öitä, miettii miten kaikki on mennyt näin, ja ennenkaikkea sitä, että miten voin tilanteen korjata.
Kirjoituksestani saa helposti sen käsityksen, että syytän anoppiani. Se ei niin ole. Syytän itseäni. En vain todellakaan tiedä, mitä ihmettä minä olen tehnyt, ja mitä voin tehdä korjatakseni yhtään mitään...
Ironista; päälläni on muuten anopilta saamani paita. Yksi mukavimmista kotipaidoista, mitä minulla on. Ja kaipaan anoppiani. Kaipaan hänen äidillistä olemustaan ja huumoriaan. Vaan tiedän, että ellen saa häihin mennessä asioita korjattua, en anna anteeksi hänelle hänen puhumattomuuttaan. Itkin hänen vuokseen jo joulun ja uudenvuoden lisäksi oman syntymäpäiväni, en halua itkeä häideni takia.
Uskon, että olen aiheuttanut "perheelle" tarpeeksi kärsimystä, ja taas kerran elämässäni repinyt yhden pojan irti äidistään, joten siitä hyvästä pukeudun häissäni mustaan. (asun ostin jo, yksinkertainen, mutta ihan kaunis.)
Kuitenkin lohtuna on se, että mieheni isän vanhemmat tulevat, jos pääsevät, ja antavat täyden siunauksensa meille. Samoin mieheni äidin äiti ja sisko. He tuskin tietävät, kuinka paljon heidän tukensa merkitsee..
Jos jollakulla on ideoita, mitä minun tulisi tehdä.. (aika on vähissä häihin..) kertokoon.
Niitä vittuiluviestejä en jaksa lukea, elämä vittuilee ihan tarpeeksi, pitäkää te mölyt kerrankin mahassanne, vaikka omalla nikilläni kirjoitankin.
Olen seurustellut nykyisen avopuolisoni kanssa kolme vuotta. Menimme kihloihin viime keväänä.. Alunperin meinasimme mennä kihloihin viime tammikuussa, mutta anoppikokelaani sanoi ettei pääse Jyväskylään kihlajaisiin, koska hänen oma äitinsä on huonona. Ja aina jotain ilmeni.
Kyllästyimme odottamaan, että milloin hänelle aika sopisi, aina kun esteitä tuntui löytyvän, sukulaisten sairastumisesta appikokelaan työvuoroaikoihin, ja menimme kihloihin 20.5.2004.
Nyt on aika kypsä, ja menemme naimisiin 22.tammikuuta.
Voitteko jo intron perusteella päätellä, sopiko se anopille? No eipä tietenkään. (mainitakseni tähän väliin.. Muutimme kouvolaan, sillä anoppi ja appikokelas olivat sitä mieltä, että asumme liian kaukana, ja haluavat meidät lähemmäs asumaan, jotta voisivat useammin nähdä jne..) Tilanteelle taustaa;
Joulukuussa anoppi ja appi saivat päähänsä muuttaa. Hakivat asuntoa, ja meidän muuttoapua pyysivät jne. Muuttopäivän piti olla 1.2.
Mieheni oli sitten auttamassa pakkaamisissa jne, noin viikkoa ennen joulua. Kun anoppi ja appi toivat kotiin mieheni, meidän oli tarkoitus kertoa silloin yhdessä, että olimme naimisiin menossa. Kuitenkaan he eivät välittäneet minua odotella, vaan lähtivät sillä aikaa kun olin koululta tulossa kotiin. (alunperin pyysin heitä tulemaan vasta iltapäivällä, vaan eihän se sopinut)
No, päätimme mieheni kanssa että kun eivät voineet odottaa, niin laitamme tekstiviestin ennen virallisen kutsun laittoa, ja näin ollen pistimme tekstiviestin, jossa ilmoitimme aikeestamme. Se oli siis noin viikkoa ennen joulua, vai peräti kahtakin. Sen koommin ei ole anopista kuulunut.
Ei minulle, ei pojalleen.
Saimme mieheni veljeltä kuulla, että he eivät tule kihlattunsa kanssa häihimme, eikä tule ilmeisesti mieheni siskokaan. Anoppi kun siirsi muuttopäivänsä 21-22. tammikuuta ajankohdalle.
Tämä pistää minut miettimään, että vihaako anoppini minua niin paljon, vai vihaako hän poikaansa? En tiedä.
Ja sitten lisää taustoja:
Olen ollut varmasti hankala, jääräpäinen, ja ties mitä. Olen kuitenkin aina kunnioittanut häntä, aina katsonut ylöspäin. Ja olen sanonut sen hänelle. Kun olen tavannut häntä, hän on halannut minua, messengerissä ollaan juteltu jne.
Marraskuun lopulla hän kysyi, miksi en pidä hänestä...? Tein hänelle selväksi, että pidän, kunnioitan, ja välitän, vaikka katsomme joitain asioita eri tavalla. (Mainittakoon, että myös äitini pitää anopistani, kuten koko sukuni)
Kaiken piti olla selvää, hän piti minua osana perhettä. On aina toivottanut tervetulleeksi perheeseen, on aina auttanut ja tukenut meitä kaikin tavoin. Nyt täyskäännös.. Enkä tiedä miksi.
Annoin noin puolitoista, kaksi vuotta sitten anopilleni mahdollisuuden sanoa, jos on sitä mieltä että haluaa minun lähtevän poikansa luota. (tämä juontaa juurensa siitä, että minulla on ollut kaksi yhtä painajaismaista anoppia, jotka ovat sittemmin ehkä edesauttaneet kovasti suhteideni kaatumisessa..)
Silloin sitten riidan keskellä esitettyyn kysymykseen anoppi totesi että kaikki järjestyy jne, ja ettei minun tarvitse huolehtia.. Ja kaikki on järjestynyt. Tähän asti.
En tiedä, mitä tein väärin. Tiedän että tein jotain väärin, mutta en tiedä mitä se on. Olen laittanut mailin, olen laittanut tekstiviestejä. Olen yrittänyt soittaa.. Halusin pyytää anteeksi. Halusin selvittää kaiken ennen häitä. Juuri mikään muu ei olisi tärkeämpää, kuin mieheni vanhempien hyväksyntä. Varsinkin, kun sen piti olla selvää..
Mieheeni tämä sattuu varmasti enemmän kuin minuun. Ja hän tulee olemaan todennäköisesti meistä se, joka ei häiden jälkeenkään tule antamaan anteeksi. Ei nyt, eikä varmasti ihan heti tulevaisuudessakaan.
Silti minä olen se, joka valvoo öitä, miettii miten kaikki on mennyt näin, ja ennenkaikkea sitä, että miten voin tilanteen korjata.
Kirjoituksestani saa helposti sen käsityksen, että syytän anoppiani. Se ei niin ole. Syytän itseäni. En vain todellakaan tiedä, mitä ihmettä minä olen tehnyt, ja mitä voin tehdä korjatakseni yhtään mitään...
Ironista; päälläni on muuten anopilta saamani paita. Yksi mukavimmista kotipaidoista, mitä minulla on. Ja kaipaan anoppiani. Kaipaan hänen äidillistä olemustaan ja huumoriaan. Vaan tiedän, että ellen saa häihin mennessä asioita korjattua, en anna anteeksi hänelle hänen puhumattomuuttaan. Itkin hänen vuokseen jo joulun ja uudenvuoden lisäksi oman syntymäpäiväni, en halua itkeä häideni takia.
Uskon, että olen aiheuttanut "perheelle" tarpeeksi kärsimystä, ja taas kerran elämässäni repinyt yhden pojan irti äidistään, joten siitä hyvästä pukeudun häissäni mustaan. (asun ostin jo, yksinkertainen, mutta ihan kaunis.)
Kuitenkin lohtuna on se, että mieheni isän vanhemmat tulevat, jos pääsevät, ja antavat täyden siunauksensa meille. Samoin mieheni äidin äiti ja sisko. He tuskin tietävät, kuinka paljon heidän tukensa merkitsee..
Jos jollakulla on ideoita, mitä minun tulisi tehdä.. (aika on vähissä häihin..) kertokoon.
Niitä vittuiluviestejä en jaksa lukea, elämä vittuilee ihan tarpeeksi, pitäkää te mölyt kerrankin mahassanne, vaikka omalla nikilläni kirjoitankin.
Vastaukset 43
Vanhimmat
ja menette naimisiin vaan ja ne ketkä tulevat tulevat. Jos anoppi jättää tulematta, älä jää sitä suremaan. Muutaman viestisi täällä palstalla luettuani olen kyllä ymmärtänyt, että olet aika voimakas persoona. Lukeeko anoppisi kenties samaa palstaa ja on asioista eri mieltä? Jos näin on ehdotan, että pidät hieman matalampaa profiilia ja kirjoittelet rankimmat jutut vaikka nimettömänä. Muuten pahansuopaisia anoppeja on ollut maailmansivu ja tulee aina olemaankin. (Itselläni on ihana ex-anoppi.) Anoppi leppyy ehkä aikanaan, jos näin ei käy, ei ole tarviskaan. Elämä jatkuu ilman anoppiakin, tuntuu teeskentelyltä, että hän sinusta edes pitäisi, jos aina keksii tekosyitä.
Ensimmäinen kirjoitukseni keskustelupalstoille ikuna, on se aasia kirjoitus joskus joulun tienoilla, tai sen jälkeen.. Toisinsanoen, ei siitäkään voi olla kiinni.
(usko tai älä, anoppini on vielä voimakastahtoisempi kuin minä.. yritimme aina joustaa kumpikin vuorollamme. Tässä viimeisessä vaan en ymmärrä, mikä oikeastaan aiheutti kaiken..? Ihan vaan viestimme, jossa ilmoitimme menevämme naimisiin..? Vai teinkö jotain ennen sitä..? Reilua olisi häneltäkin kertoa, edes se syy..)
Kertomuksesi perusteella (varsinkin kun sanoit anoppisi kysyneen, miksi et hänestä pidä) tuli mieleeni, että olisiko joku tunkenut väliinne ja pistänyt suuhusi jotain, mitä et ole tehnyt tai luultavimmin sanonut anopistasi tai hänen perheestään. Olisiko joku kade teidän aiemmin hyvästä suhteestanne ja levitellyt perättömiä juttuja.
Luin profiilisi. Minä ainakin olisin iloinen jos noin fiksun miniän joskus saisin. Et ole mitään pahaa tehnyt, joten eivät kivet ole sinun kengissäsi. Muiden ihmisten käyttäytyminen on usein omituista, mutta elä omaasi. Onnea teille.
Mä en haluaisi arvostella ketään, mutta minäkin tuon profiilin luin:
"Ja antaisinko minä sinulle?
No, sanotaan nyt vaikka että kaikki on mahdollista, paitsi täysmittaisilla suksilla pyöröovesta etuperin hiihtäminen."
Niin onko tuo henkilö nyt menossa oikeasti naimisiin vai miten? Enemmän tuo näyttää joltain deitti-ilmoitukselta. Tsemppiä nyt kuitenkin sen anopin kanssa.
Kauniista sanoistasi. Hyvää tätä vuotta :)
ehkäpä anoppi löys sen profiilin eikä enää halua mitään, varatut naiset ei kirjoita sellaista ;)
..kuin aikaisemmallakin vastaajalla.. Että joku on laittanut sanoja suuhusi. Minulla ja anopillani kävi niin. Mieheni sisko puhui sekä minulle että anopilleni valheita ja kumpikin ihmetteli että miksi toinen ei pidä vaikka olimme tulleet aikaisemmin juttuun. Onneksi olin jo ymmärtänyt että se olikin mieheni sisko joka ei pitänyt minusta, juttelimme asiat selväksi anoppini kanssa ja kaikki on nyt hyvin. Toivottavasti asiat selkiytyvät teilläkin!
Outoa käytöstä anopiltasi ja koko perheeltä itse asiassa. Ovatko miehen sisarukset todella niin äitinsä tossun alla etteivät uskalla sanoa tulevansa mieluummin veljensä häihin? Muuttomiehiä anoppi saa rahallakin jos haluaa juuri hääpäivänänne muuttaa.
Anoppi ilmeisesti on ilmoittanut muille sisaruksille, että me olemme tahallamme laittaneet hääpäivän heidän muuttopäivälleen. Kenellekään ei nyt ole vaan mennyt jakeluun, että meidän hääpäivä ilmoitettiin ensin, ja kaksi viikkoa sen jälkeen anoppi ilmoitti muuttopäivänsä..
Joten he tukevat äitiään sen takia, että luulevat meidän nyt tahallaan haluavan sotkea perheen välit.
Niin, ja aiempiin kirjoittajiin yhdyn, että on hyvin mahdollista että joku on "laittanut sanoja suuhuni", mutta en tiedä mistä alkaisin vyyhtiä selvittämään?
Jos anoppisi ei hyväksy, eikä noteeraa anteeksipyyntöjäsi, on se perin julmaa. Älä syyllistä itseäsi liikaa, olet tullut häntä vastaan jo yli puolitien. Jos hän on tällä haavaa päättänyt olla hyväksymättä sinua, älä kerjää. Pidä itsekunnioituksesi tallella. Liiasta matelusta on vain haittaa. Jokaisella, hankalallakin ihmissuhteella on meille jokin opetus. Yritä, vaikka vaikealta tuntuu varmaan, nähdä tässä edes pikkuriikkisen positiivista. Mikä elämänopetus tilanteessa voisi olla? Et voi "hallita", et edes hyvällä tarkoituksella määrätä anoppiasi olemaan häissä. Tiedätkö? Hän, anoppisi nyt kaikkein eniten menettää, et sinä! Älä pyydä häneltä enää mitään, jäähdytä suhdettanne hiukan. Minä tosiaan säälin anoppiasi, hänen tyhmyyttään näinkin suurten juhlien aattona kuin oman pojan avioituminen. Uskon, että tulet selviämään kaikesta huolimatta voittajana. T. eräs anoppi vaan
Sinullekin kauniista sanoistasi.
Tiedän, etten voi hallita ja määrätä häntä olemaan häissä, en määrätä anteeksi antamaan, enkä edes kertomaan mikä mättää..
Tuntuu vaan käsittämättömältä (minulla itselläni ei toki ole lapsia..) että miten äiti voi kohdella poikaansa noin?
Ja kun hän sitten ilmestyy kuukauden, parin, ehkä vuoden päästä ovelle, hän varmastikin odottaa kaiken olevan anteeksi annettu.. Toivottavasti hän silloin ymmärtää, että kaiken, mikä on rikottavissa ollut, hän on rikkonut itse.
vaikeasti hallittavissa, jopa anopeillakin. Voisikohan anoppisi kokea menetyksen tuskaa..? Eli on tavallaan vihainen sinulle, kun sinusta tulee poikansa tärkein henkilö maailmassa...(vaikkei ainut lapsi olekaan)Äitien on usein vaikea tavallaan "menettää" lapsiaan muille. Moni ei uskokkaan miten hankalan prosessin he käyvät itsensä kanssa läpi. Ajan myötä ajatus kenties kypsyy ja he hyväksyvät poikansa "siipan" myös osana omaa elämäänsä ja kokevat heidät myös tärkeinä. En tiedä, mutta olen kuullut monista anopeista, jotka tekevät vertailuja muiden lapsinsa puolisoihin..ovat kuulema paremmin koulutettuja, osaavat tehdä paremmin sitä sun tätä...mikään ei ole hyvää heissä..
Kannattaisi yksinkertaisesti nostaa anopin kanssa kissa pöydälle ja kertoa miltä sinusta tuntuu ja miten tärkeänä pidät heidän läsnäoloaan häissänne.
Itse tulen tosi hyvin juttuun anoppini kanssa, mutten appi-ukon kanssa (ovat eronneet), tiedostan sen itse ja ehkäpä oma asennoitumiseni on tähän syynä..en vihaa häntä..mutten pidäkään..mutta juttuun yritän tulla. Olenkin ajatellut, ettei kaikista ole pakko pitääkään.
Mutta ohjenuoraksi sinulle..asioista parempi puhua, kuin olla puhumatta..jookos..:)
Häntä pystyyn ja onnea =)
sinä et nyt tainnut ymmärtää YHTÄÄN mitä kirjoitin :(
"Mutta ohjenuoraksi sinulle..asioista parempi puhua, kuin olla puhumatta..jookos..:) "
Satuitko vaan skippaamaan sen kohdan, missä mainitsin ettei anoppi vastaa puhelimeen, ei sähköpostiin, eikä tekstiviestiin, eikä myöskään tule käymään, ja sinne mentäessä ei suostu tapaamaan?
Eli millähän tavalla sinun mielestäsi minä EN puhu hänen kanssaan?
Minun ongelmani ei suinkaan ole se, ettei anoppi tule häihin.
Vaan se, että anoppi ei todellakaan puhu, ei minulle, ei pojalleen.....
Anna siis olla omassa rauhassaan anopin ja muun suvun. Olet varmasti yrittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Kertoo jo hyvin paljon persoonista kertomasi tarinat. Jos mitä eivät älyä -juhlan suuruutta, ainutkertaisuutta- olkoot älyämättä. Yritä vain itse -ja miehesi- nauttia omista juhlistanne ja puhukaa puolisoina asiat halki. Sen todennäköisesti pystytte joko heti tai ajan kanssa. Miltä kaikki tämä on tuntunut, miten olette sen kokeneet.
Eläkää itse omaa elämäänne, rakentakaa siitä omannäköisenne ja jättäkää jo hyvät ihmiset anoppilan väen mielipiteet omaan arvoonsa. Te, sinä ja miehesi, olette teidän perheenne perusyksikkö, joka joko toimii tai ei. Muista ei niin väliä. Ystäviä löytyy muualtakin jos anoppilassa tökkii.
yst.terv. nimim. "kokemuksella"
myötätunnosta :)
Niin, pikkuhiljaa se on vaan luovutettava, ei tässä ole häihin enää kahta viikkoakaan :|
taisin skipata sit ohi ton, et oot todella yrittäny kaikkesi, et saisit puhuttua. Noo..kokeile huomiotta jättämistä..Aikas lapsellista touhuahan tuo on anopiltasi..yrittäisi käyttäytyä kuin aikuiset..jotakinhan tuolla tuntuu olevan häitänne vastaan ja eikö sitten uskalla kertoa mitä..vai eikö pysty..en tiedä..Mutta mieltähänhän tuo osoittaa kuin joku pikku kakara (sorry). Ne ihmiset tulevat varmasti häihinne, jotka oikeasti välittää..jättäkää moiset anopit omaan arvoonsa..
kirje, jossa kerrot tuntemuksistasi ja kuinka toivot hänen olevan läsnä häissänne. Kerro hänelle että arvostat ja välität hänestä. Jotenkin tuntuu, että anoppisi luulee, ettet sinä arvosta häntä..ehkäpä siksi että uskallat olla oma itsesi ja tuoda mielipiteesi julki, vaikka ne olisivatkin täysin eriävät kuin anopin. Monilla on nääs tapana "nuoleskella" anoppiaan..tiedäthän..? Sinä olet erilainen ja anoppisikin tiedostaa sen..saattaisiko jopa vähän pelätäkin sinua, että ei pysty olemaan "normaali" seurassasi(suorituspaineita)...en tiedä, mutta osoita hänelle, että sinullakin on sydän paikallaan..=)
Voihan myös olla et anoppi on mustis pojastaan..ja osoittaa se perin ikävällä tavalla..
Tsemppiä, toivottavasti saatte asiat puitua ennen häitä..=)
Anoppi on saanut enemmän kuin yhden mailin. Enemmän kuin yhden kirjeen. Enemmän kuin 10 tekstiviestiä, mooonta puhelua, joihin ei vastata.
Usko pois, minä olen nuoleskellut. Toisin kuin uskoisi nettipersoonallisuuteni perusteella, olen tosiaan nuoleskellut, mielistellyt jne. Hän tietää tasan tarkkaan, että hänellä on valttikortit. Olen kertonut arvostavani, tarvitsevani häntä ja hänen neuvojaan. Olen laittanut kotonani esille niitä juttuja, mitä hän on meille "raahannut", koska ne ovat osa mieheni lapsuutta, vaikka en niistä pidäkään.
Olen kuunnellut hänen kännisiä jorinoitaan kommentoimatta, sanomatta jälkeenpäin mitään. Olen kuunnellut itkut, naurut jne.
Olen tehnyt virheitäkin, ei pidä luulla ettenkö joskus olisi sanonut vastaan turhankin kovasti. Varmasti olen.
Mutta pointti; hän ei välitä. Hän ei välitä siitä että hänen poikansa toivoo äidiltään edes tekstiviestiä, jossa hän voisi kertoa että Mistä on loukkaantunut. Hän ei välitä mistään..
Hän tietää, tai ainakin muut sukulaiset siis tietävät, (lukuunottamatta siis ehkä anoppia ja mieheni sisaruksia,) että minäkin olen ihminen jne.
Mutta hän ei ihan tosissaan välitä. Hän ei vastaa mihinkään yhteydenottoihin.
Olet joutunut anoppisi henkisen väkivallan kohteeksi. Monesti sivulliset syyllistävät uhria, usein uhri itsekin syyllistää itsensä. Tätä väkivallan harjoittaja haluaakin ja nauttii uhrin epätoivoisista yrityksistä korjata tilannetta. Anoppisi saattaa olla omalla tavallaan "viehättävä" persoona, osaa valloittaa ja olla näennäisen ystävällinen. Näkisin näistä viesteistäsi, että anoppi on valitettavasti luonnehäiriöinen. Olet ollut siinä mielessä anopillesi otollinen "nakki" , koska sinulla on ollut menneisyydessä hankalia kokemuksia anopeista ja valmis syyllisyys päällä. Tekee varmaan kipeää hyväksyä se tosiasia, että tämän anopin kanssa ei pysty luomaan tervettä ihmissuhdetta. Yritä pysytellä hänestä kohtuullisen välimatkan päässä. Ja missään nimessä, älä yritä liikaa. Mieti kuinka kissa leikkii hiiren kanssa. Anoppisi on kissa.
Niin, uskottava se ehkä on.
Mutta silti, vaikka kuinka vihaisi minua, ja kuinka haluaisi satuttaa, eikö hän ollenkaan ymmärrä, mitä hän tekee koko ajan samalla omalle pojalleen?
Ja miten mieheni isä antaa sen kaiken tapahtua?
Ja miten mieheni sisarukset menevät siihen mukaan?
Maailma ei ole oikeudenmukainen, koskaan. Ja maailmassa tulee paljon olemaan aina väärin, mutta äitien ja poikien väliset suhteet ovat jotain, mitä en varmasti tule ikinä käsittämään missään muodossa :|
kulkea anopin talutusnuorassa..Jättäkää tekin kaikki anopin kissanristiäiset väliin, mitään ilmoittamatta, älkääkä edes kiitoskorttia lähettäkö..ehkäpä huomaa itte, et jotain on mennyt pieleen.. Pallo on hänelle annettu..hänen täytyy myös osata käyttää sitä ja tehdä aloite..
Turhat nuoleskelut pois vaan!!!!
Eikö anopin poika ja sulhasesi puutu asiaan mitenkään? Tuntuu kovin oudolta, että hän antaa äitinsä kiristää välejä katkeamispisteeseen saakka. Haluaako hän välien katkeavan?
Jos ei, hän on ainoa ihminen maailmassa tämän asian hoitamiseen. Marssikoon äidin eteen ja sanokoon, että jos ei kelpaa nyt tulla niin olkoon sitten näin. Uutta kutsua ei koskaan tule. Jos ei hääkutsua noudateta, niin välit on sitten poikki. Muuton ei tarvitse häiritä, sillä ei häissä ole pakko olla tuntikausia. Kyllä sieltä muutkin lähtevät omalla ajallaan. Ovet on auki ulospäin. Mutta kutsua on noudatettava!
Jos miehesi ei ole tähän valmis, niin tilanne jatkuu yhtä tyhmänä. Äiti pompottaa poikaa ja samalla miniää ja muuta perhettä mielensä mukaan.
Oletko katsonut TV-sarjan "Sopranon" alkutuotannon? Siinä oli juuri sellainen äiti-poika suhde, johon tämä sinun kertomasi viittaa.
Kertomasi perusteella anoppi ja muu suku on kovin kypsymätöntä joukkoa.
Sulhasesi on perinyt geeninsä juuri heitä.
kun ei anoppi puhu pojalleenkaan.
Mieheni on kovasti sanonutkin, että ei tarvitse tämän puhumattomuuden jälkeen enää tulla käymään, ja että hän kutsuu puoli sukua meille häiden jälkeen juhlimaan sitä että hautaa oman äitinsä. Puolivitsinä ehkä tämä.
Mutta tosiaan; ei hänkään ymmärrä, tänään viimeksi mietti sitä että äitinsä kasvatti siihen että anteeksi pitää antaa, autetaan sillon kun apua tarvitaan ja puhumalla asiat selvitetään. Joten hän on vielä enemmän hämillään tästä äitinsä kelkan täyskäännöksestä, eikä tosiaan voi ymmärtää sitä yhtään.
Enkä minäkään tiedä mikä siinä on. Se, siis anoppi, lopetti vaan täysin puhumisen. Yhtäkkiä. Eikä siihen saa yhteyttäkään mitenkään :|
on lakannut rakastamasta poikaansa..Yksinkertaisesti hän vaan ei hyväksy avioliittoanne. Seurustelunenne aikana hän ei vielä mykkäkouluun ruvennut, mutta nyt kun totuus on selvinnyt..että oletkin poikansa elämässä pidempäänkin..niin anoppi on tyrmistynyt. Miehesi mieliksi anoppi on yrittänyt tulla juttuuun kanssasi, muttei enää viitsi...miksi vaivaitua..olette tehneet jo päätöksenne.
Luultavimmin hän ei pidä sinusta ja valitettavasti kostaa sen näin pojalleen puhumattomuudellaan. Miehesi tulisi kuitenkin muistaa, että oma äiti on aina oma äiti...(Sinä olet tullut hänen elämäänsä vasta paljon myöhemmin)...ja ongelmia on ilmaantunut vasta sinun tullessasi hänen/heidän elämäänsä. Ketäänhän ei voi pakottaa pitämään itsestään..et voi sinäkään..jos anoppi ei pidä sinusta eikä hyväksy lopullista sitoutumistanne, niin on myös teidän hyväksyttävä tosiasiat. Suomi on vapaa maa..Eihän sitä tiedä miten anoppisi kärsii tästä tilanteesta ja on todella pettynyt..Mutta varmasti hän omassa mielessään ajattelee poikaansa, vaikkei hän tätä hänelle pysty sanomaan, eikä ilmaisemaan. Joten antaa anopin tehdä surutyötään..ja toivottavasti miehesi ymmärtää myös anopin mielenilmaisun joskus..
Vähän aikaa sitten tuli dokumentti "psykopaatit keskellämme" Anoppisi käyttäytyy juuri kuten ohjelmassa kuvatut psykopaatit tekevät. Psykopaatti kuulostaa voimakkaalta termiltä mutta on ko sairauden kohdalla ihan kohdallaan pitäen sisällää useita eri asteita. Meidän terveyskeskuksessa on sellainen pikkuinen lehtiteline jossa kerrotaan erilaisista psyyken sairauksista. Mielestäni anopillasi olisi sekä pakko-oireinen häiriö että läheisriippuvuus taakkanaan.
Miehesi isä ja hänen sisarukset ovat peli nappuloita pelissä jota anoppisi hallitsee. Heillä ei enää ole omaa tahtoa.
Ainoa ratkaisu mielestäni on että pidät etäisyyttä ja koitat kestää. Anoppisi ei itse tunnista oireitaan eikä itse hae apua omasta aloitteesta.
Jos miehesi on puolitosissaan niitä kutsuja suunnitellut, niin ruvetkaa suunnitelmaa vain toteuttamaan.
Kyllä uskon, että joudut tekemään surutyötä, kun olet noin menettänyt anoppisi, mutta jos nyt nöyrryt, on hän voittaja, joka alistaa sinua sitten hamaan hautaan saakka. Suurempi suru tietysti vielä on miehelläsi, jonka äiti noin hylkäsi, mutta toisaalta, ehkä hän suhtautuu asiaan aikuisen tavoin ja toteaa, että "mies jättäköön perheensä ja yhtyköön vaimoonsa", kuten Isossa Kirjassa sanotaan. Mikä tarkoittanee sitä, että jokaisen koti on hänen linnansa, eikä siinä tule olla muilla mitään sanomista.
Tämä periaate soveltuu tietenkin myös lukkiutuneeseen äiti-anoppiin. Hän on valinnut tämän tien. Olkoon siis niin.
On myös vanha sanonta: Joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy.
Aina se ei sisukkaisiin suomalaisiin päde. Toiset voivat muistaa loukkaukset tasan 100 vuotta. Tässä taitaa olla nyt tahtojen taistelu menossa.
uskon että anopilla on se tahtojen taistelu.. Mietin vain että kenen kanssa?
Mieheni on jääräpäinen, vaikka anoppi ei sitä tajua. Hän, anoppi, tulee aina uskomaan että minä olen kaiken takana, vihoittelemassa. Hän ei ikinä tule ymmärtämään että minä olen ollut valmis antamaan kaiken anteeksi, ja mieheni on se, joka tulee lyömään oven heidän nenänsä edestä kiinni, jos kuvittelevat, että voivat tulla häiden jälkeen katsomaan että miten täällä menee..
Mutta niin, kiitos sanoistasi :)
Hei!
Sinulla ja miehelläsi on häät kohta, älä anopin takia pukeudu mustaan ja tässä on hieman aikaa selvittelyyn, eli mene anopin luo ja selvitä asiat halki, JOS ei onnistu niin sano että kohta olet vanha ja kukas käy hoitelemassa asiat ja ylipäänsä katsomassa?
Ja jos ei onnistu vieläkään niin sano että ei ole anoppi tervetullut teidän huusholliin nyt eikä myöhemminkään ja lastenlapset eivät tarvitse tuommoista mummoa (tulevat lapset) sen voi anoppikin kuvitella jos mielikuvitusta löytyy että yksin ja katkerana ei ole kiva olla nyt eikä myöhemminkään. Jos ei onnistu edelleen niin sano suoraan että teillä oli ensin ilmoitus hääpäivästä ja jos anoppi pitää muuttoaan tärkeämpänä kuin omaa lähiperhettään niin ei toki tartte edes vahingossakaan tulla häitä sotkemaan. Täällä kyllä riittää varamummoja/anoppeja jotka mielellään olisivat ystävänä ja lapsista iloisia, kun me muutimme eri paikkakunnalle ollessani lapsi niin oma mummo ja pappa jäivät kauaksi ja niin kysyin uuden parhaan ystäväni mummolta että saanko kutsua mummoksi kun oma mummo oli niin kaukana ja tänä päivänä kun oma mummoni asuu lähellä niin edelleen minulla on myös toinen "vara"mummo.
Tsemppiä häihin, onnitella en voi etukäteen kun tuo huonoa onnea. Häitten jälkeen sitten =)
Lähetittekö sitten viralliset kutsut kaikille?
Eikö kukaan todellakaan ole uskonut, että olitte suunnitelleet häitänne jo pitempään? Luulevatko he tosiaan, että te, kuultuanne ko. muuttopäivästä, kiiruhditte ottamaan kuulutukset, painamaan kutsukortit ja varaamaan hääpaikan vain kiusataksenne muuttajia? Jos niin luulevat, niin...
Minä olen sitä mieltä, että muuttakaa tekin ja äkkiä pois mokomien ulottumattomiin.
Juu. Lähetimme viralliset kutsut, ja ennen niitä vielä tekstiviestin, jonka saivat ennen kuin olivat muuttopäivästään kertoneet.
mutta sehän siinä onkin; me ilmoitimme että menemme naimisiin, kolme viikkoa sen jälkeen saivat kutsut, ja viikko sen kutsujen saamisen jälkeen he päättivät kertoa, että hääpäivä ja muuttopäivä ovat sama päivä. Eli neljän viikon päästä siitä, kun julkaisimme ilmoituksen hääpäivästä.
Ja oikeassa olet, kyllä ne kuulutukset jne on otettu aiemmin.. (kutsuja ei painettu, ne tehtiin itse värjäystä jne myöten, joten niihin meni aikaa, eivät valmistuneet päivässä tai viikossakaan.... kirjoitettiin käsin jne.)
Mutta kyllä, he tosiaan luulevat että kaikki tämä on vain heidän muuttonsa takia.
Jos luulevat, että te valmistelitte viikkokausia kutsujanne, otitte kuulutukset jne, VAIN ja AINOASTAAN kiustaksenne muuttavia appivanhempia, niin kysyttävä on, kuka tässä ja ketä on kiusannut.
Ymmärsin, että he vieläpä olivat itse vaihtaneet muuttopäivää.
Nyt olisi todellakin anopin ja apen aika kirjoittaa oma versionsa tapahtumista, sillä kyllä heistä tosi ihmeellinen kuva on tullut!
Sisarusten ymmärrys ei myöskään tässä valossa oikein tunnu kirkkaalta.
Se olisi minustakin kiva kuulla..
Mutta aina ei voi saada mitä haluaa. Ja sisarusten kannan toisaalta ymmärrän: he tietävät, että mieheni antaa anteeksi, kuten aina on antanut ajan kuluessa. Mutta heidän äitinsä, eli anoppi, tuskin antaisi heille anteeksi vuosienkaan kuluessa, jos tulisivat häihimme heidän muuttonsa sijaan..
Teillä on nyt viikko aikaa häihin? Jos kaikki ovat tulonsa peruuttaneet, niin mitä teette? Toivottavasti olette kutsuneet hyviä ystäviänne kuitenkin, että juhlapäivänne onnistuu.
Tsemppiä. Kyllä häiden tarkoitus kuitenkin on juhlistaa avioliiton solmimista ja toivottaa hyvää elämää uudelle parille.
Se asia ei ole miksikään muuttumassa.
Juu, viikko on aikaa..
Ystäviä on tulossa, ja mieheni isovanhemmat sekä serkut ovat tulossa, ja miehen äidinpuolen isoäitikin onnitteli, vaikkei pääsekään tulemaan. Ja tietysti minun puoleni.
Eli loppujen lopuksi häihin jättää tulematta tämän tilanteen takia ainoastaan mieheni vanhemmat ja mieheni sisarukset.
Ja kiitos :)
Kuulostaa surulliselta ja tutultakin. Sinun kannattaa varmaankin sulhasesi kanssa miettiä, onko hän valmis ottamaan elämäsä omiin käsiin. Voittehan aina mennä naimisiin maistraatissa parin muutaman hvyän ystävän tai sukulaisen saattelemana. Ilman anoppiakin voi ihan hyvin elää, joskin se vaatii surutyön suurenkin ja miehltä kykyä aikuistua. Kuitenkin jää se isovanhempien rakkaus ja tuki pois perheen jälkikasvultakin saatika teiltä. Toisaalta olen sitä mieltä että eivät tuollaiset vanhemmat osaa rakastaa lastaan eivätkä miniäänsä saatika lapsenlapsiaan, joten eipä siinä paljon menetäkkään. On myös toinen tie, maailma on täynnä täysikasvuisia miehiä, jotka osaavat arvostaa perhettä ja joille lapsuuden perhe on olemassa, mutta sen käytökselle he osaavat laittaa rajat. Siispä joudut miettimään mitä itsekin haluat ja pystyyko sulhasesi muuttumaan. Onhan maailma pullollaan kotona vanhempiensa riesana ja riemuna olevia aikamiespoikia, annetaan heidän rauhassa nauttia elämänsä suuremmoisuudesta. Tällä kokemuksella mikä minulla nyt on lähtisin lätkimään ja suuntaisiin katseeni sellaisiin miehiin, jotka seisovat omilla jaloilla eikä äidin jaloilla. Luulenpa että tältä perheeltä et tule hyväksyntää saamaan. Vanha luu ei muuksi muutu, rapistuu vain entisestään. Surullista, mutta totta.
Kuten aiemminkin sanoin, ei tällä ole mieheni kanssa sillä tavalla tekemistä. Hän kärsii, tottakai. Jokainen terve ihminen tuollaisesta kärsii. Mutta kertaakaan hän ei ole sanonut positiivista sanaa anopin (äitinsä) puolustamiseksi, päinvastoin: minä olen keksinyt järkisyitä, miettinyt että häntä pitää ymmärtää. Mieheni on meistä ollut yllättäen se jyrkempi, joka on sitä mieltä että anoppi tekee väärin, ja että hän saa jatkaa sitten elämäänsä ilman meitä.
Joten.. Ei mieheni tarvitse siltä osin muuttua.
Sinäänsä, kun mieheni tosiaan ei ole sellainen "äidin helmoissa roikkuja", tilanne on vieläkin kummallisempi. Nimittäin tuntuu että se äiti ei oikein usko että mieheni on tosiaan katkaissut sen napanuoran jo paljon ennenkuin minut tapasi.
No kannattaa ehdottomasti uskoa positiiviseen. Maailmassa on todella paljon parannettavaa ja kun voimia riittää niin ne toki kannattaa käyttää. Tsemppiä!
sanoistasi :)
Niin.
Häät on juhlittu, anoppi ei tullut, kuten arvata saattaa. Laittoi mieheni isän sitten tuomaan tavaroita meille, mm. mieheni vanhoja vaatteita jne.
No, ei tarvitse heistäkään kuulla vissiin enää koskaan.
Kiitos kaikille teille, jotka annoitte neuvoja ja välititte =)
Surullista. Toivottavasti miehesi on samalla aaltopituudella ja alatte rakentamaan elämäänne omilla ehdoilla. Anoppi on puhunut. Siis hiljaisuudellaan loistanut. Eläkää omaa elämäänne toisianne tukien. Anoppia sinulla ei ole. Elämässä on kuitenkin hyvin paljon muuta, kokekaa sitä ja nauttikaa siitä. Anoppillesi tekisi hyvää, että hänet unohtaisitte molemmat. Näin hän voisi saada kosketukseen siihen, että mitä teet lähimmäisilleen, sen teet kuitenkin vain itsellesi. Minä itte-tunne voisi alkaa laajenemaan hiukan. Sekin on osin toiveajattelua, mutta ainut keino. Suurin osa ei muutu kun haudassa.
Surullista, mutta joka asialla on se toinenkin puoli, se aurinkoinen. Tässä pieni johdatus asiaan. Itselläni oli myös hyvin vahva anoppi. Itse en osannut aluksi pitää puoliani. Hän kävi järjestelmässä huonekaluja, siivoamassa ym kun olin töissä ja mieheni vapaalla. Olin 15 v anoppini vähäteltävänä, joka kerta kun hän kävi tai me kävimme, tunsin itseni nollaksi ja tippa linssissä. Kunnes 35 vuotiaana päätin nousta vastaan. Asia meni niin pitkälle, että näytin anopille ovea ja kielsin tulemasta meille, kun olin kotona.
Hän aloitti jo pari viikkoa ennen häitä haukkumalla minut suoraan ja kertomalla millaisen häälahjan hän olisi ostanut, jos minä en olisi tällainen.
No erohan siitä lopulta tuli, mutta ei anopin takia. Kun appi kuoli, kukaan lapsista ei ole kertaakaan lähtenyt anopille yöksi yms. Hän ei ole muistanut lasten nimiä, syntymäpäiviä tai minun, poikansa kylläkin. Toiset lapsenlapset ovat saaneet sellaiset nimet että anoppi on ne muistanut. Kun ilmoitimme anopille, että eroamme, hän yritti saada minua holhouksen alle ym hauskaa. Siinä vaiheessa myös exäni poltti päreensä kunnolla. Surullista asiassa on, että eron jälkeen anoppi ei pidä mitään yhteyttä lapsiini. Soitan hänelle syntymä, joulu ym toivotukset 1-3 x/ vuosi ja kerron lasten elämästä. Jos puhe mennee haukkumiseksi, sanon suoraan, että nyt en halua enää puhua ja laitan luurin kiinni. Virheeni oli naida perheen ainut poika.
Mutta se aurinkoinen puoli asiassa, minulla on nyt elämä. Olen oppinut pitämään puoleni ja elän elämäni kysymättä hyväksyntää sukulaisilta. Anoppini saa kutsut lasten juhliin ja on viime vuosina käynyt, vain kutsuttuna. Nyt osaan olla oma itseni ja pistää hänet lauseella hiljaiseksi jos arvostelu alkaa ja vielä hymyillen. Exäni sukuun ja sisaruksiin välit ovat kunnossa. Viimeisin suvun kautta tullut tieto on, että olen kuulemma kasvattanut hyvin lapseni, yksin 10 vuotta. Anopilla on uusi miniä kiusattavana.
Eläkää te jo nyt sitä aurinkoista elämää tuoreen miehesi kanssa. Voi olla sinun onnesi, että välit viilenivät heti alkuunsa. Anoppisi on ainoa häviäjä tässä asiassa. Elämää on ilman anoppiakin. Mieti miehesi kanssa yhteiset säännöt anoppiasiassa, jos hän alkaa terrorisoida suvun kautta. Et ole tehnyt mitään väärää ja olet mennyt jo enemmän kuin puolitiehen vastaa.
Surullista, että jotkut äidit takertuvat niin kovin. Ja surullista lastesi kannalta, ettei "mummo" välitä.
Toisaalta; erittäin hyvä, että olet päässyt asiasta yli ja eteenpäin elämässäsi :)
Aurinkoista kevättä, ja jaksamista =)