Eroaisinko?
Kysyin itseltäni, ikään kuin lapselta, vanhemmalta ja aikuiselta.
Lapsena
Kuin lapsi tunnen itseni turvattomaksi. En uskalla ottaa vastuuta elämästäni, päätöksistäni. Pelkään, että puolisoni suuttuu ja jättää. Pelkään, että muutkin arvostelevat. Haluaisin, että puolisoni ja muut päättäisivät puolestani.
Kuin lapsi toivon, että se mikä oli hyvää, palaisi takaisin, koska se kerran aikanaan oli. Toivon, että palaisi takaisin puolisoni se rakkaus minuun, jonka hän sanoo kokonaan lakanneen. Toivon, että hän jälleen sanoisi, että rakastaa minua. Toivon, että hän jälleen kohtelisi minua lämmöllä, hymyilisi minulle eikä torjuisi minua, kun haluan läheisyyttä hänen kanssaan. Toivoin, että hän piittaisi taas myös tunteistani ja sallisi, että niitä hänelle ilmaisen.
Kuin lapsi toivon, että puolisoni säästäisi minut kertomuksiltaan siitä, kuinka hän minua petti. Samoin toivon, että hän lopettaisi alkamansa muistelut siitä, millaisia pitkää suhdettamme parempia suhteita hänellä oli sitä ennen. Toivon, että puolisoni lakkaisi räjähtelemästä minulle vihanvimmoissaan, syyttelemästä minua silloinkin kun mielestäni ei ole aihetta ja kohtelemasta minua muutenkin kaltoin.
Kuin lapsen, jo ajatuskin siitä, että kohtaisin elämän yksin, täyttää minut ahdistuksella ja masentaa minua. Minusta tuntuu, etten kestäisi eropäätöksen tekemistä puolisoni kanssa, eroprosessia ja yksin elämistä. Tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi ihmiseksi, jos edes ajattelen eroa. Tunnen syyllisyyttä, että petän puolisoani, jos edes ajattelen mielessäni eroa hänestä.
Vanhempana
Minusta tuntuu, että olisi kevytmielistä ja lapsellista mennä noin vain eroamaan pitkästä liitosta. Olihan elämämme taannoin mielestäni sentään kyllin hyvää, ja sitä mieltä olivat niin monet muutkin. Kuuluimmehan jopa pareihin, joista muut uskoivat, ettemme ainakaan me varmasti eroaisi, sillä niin selvästi rakastimme toisten mielestä toisiamme.
Onhan tässä jo kulunut aikaa näin, mutta entä jos tämä tästä paranisi? Eikö minun olisi vain jaksettava odottaa?
Papinkin edessä lupasimme aikanaan, että rakastamme niin myötä- ja vastainkäymisissä. Ja eikö rakkauden tulee kestää ja kärsiä kaikki?
Jospa se puolisoni mennyt rakkaus minua kohtaan sittenkin palaa. Jospa hän hyvinkin lopettaa kaltoin kohteluni.
Jos eroan, entä jos joudun ojasta allikkoon, vieläkin huonompaan suhteeseen kuin avioliitossani, vieläkin pahemmin kaltoin kohdelluksi? Jospa sitoudun liian pian uudelleen ja petyn vieläkin pahemmin kuin tähän mennessä.
Minua hävettää, kun ajattelen, mitä erottuani sanoisivat ja ajattelisivat ystävät, sukulaiset ja työtoverit. Ovathan he jo monet kerrat toistelleet, kuinka miellyttävä ihminen on puolisoni ja kuinka he joka tapauksessa haluavat jatkaa hänen ystävinään, vaikka eroaisimme. Entä jos joutuisin jopa omien sukulaisteni hylkäämäksi, jos eroaisin puolisostani?
Minua huolestuttaa myös se, että erossa hukkaantuisi tuloja ja omaisuutta.
Aikuisena
Elämästäni aikuisena en lopulta voi päättää kuin aivan itse. En ole aikuinen, ellen uskalla tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä. Niihin kuuluvat myös päätökset avioliiton lopettamisesta tai jatkamisesta.
Aikuisena minun ei pidä suostua elämään toisen ihmisen sanelemin ehdoin etenkään, jos hän pidättyy kohtelemasta minua edes arkisesti hyvin ja jos hän lisäksi kohtelee minua varsin äärimmäisin tavoin kaltoin. Jo se, että olen nyt joutunut kokonaan vaille rakkautta ja se että minut torjutaan läheisimmäksi luulemassani ihmissuhteessani, oikeuttaa minut omiin johtopäätöksiini siitä, jatkanko avioliittoani vai en.
Aikuisena minun on annettava anteeksi myös petetyksi tulemiseni jos voin, jotten vaivu katkeruuteen. Kuitenkaan minun ei tule suostua alennettavaksi toisen "kynnysmatoksi" tai "jätesammioksi", johon hän minua säästämättä kaataisi elämänsä varrelta kaikki pettymyksensä.
Aikuisena minun on syytä ajatella, että on parempi elää yksin kuin rakkaudettomassa avioliitossa ja lisäksi kaltoin kohdeltuna. Huonon avioliiton jatkamiseen ei ole pätevä syy se, että vastaan voisi tulla vieläkin huonompia suhteita.
Minulle ei aikuisena ole riittävä syy jatkaa avioliittoa se, että häpeäisin eroa muiden silmissä. Sen enempää ei ole riittävä syy se, että avioero "söisi" jonkin verran varojani ja omaisuuttani. Eihän minulla olisi mitään taloudellista hätää erottuanikaan.
Kysyin itseltäni, ikään kuin lapselta, vanhemmalta ja aikuiselta.
Lapsena
Kuin lapsi tunnen itseni turvattomaksi. En uskalla ottaa vastuuta elämästäni, päätöksistäni. Pelkään, että puolisoni suuttuu ja jättää. Pelkään, että muutkin arvostelevat. Haluaisin, että puolisoni ja muut päättäisivät puolestani.
Kuin lapsi toivon, että se mikä oli hyvää, palaisi takaisin, koska se kerran aikanaan oli. Toivon, että palaisi takaisin puolisoni se rakkaus minuun, jonka hän sanoo kokonaan lakanneen. Toivon, että hän jälleen sanoisi, että rakastaa minua. Toivon, että hän jälleen kohtelisi minua lämmöllä, hymyilisi minulle eikä torjuisi minua, kun haluan läheisyyttä hänen kanssaan. Toivoin, että hän piittaisi taas myös tunteistani ja sallisi, että niitä hänelle ilmaisen.
Kuin lapsi toivon, että puolisoni säästäisi minut kertomuksiltaan siitä, kuinka hän minua petti. Samoin toivon, että hän lopettaisi alkamansa muistelut siitä, millaisia pitkää suhdettamme parempia suhteita hänellä oli sitä ennen. Toivon, että puolisoni lakkaisi räjähtelemästä minulle vihanvimmoissaan, syyttelemästä minua silloinkin kun mielestäni ei ole aihetta ja kohtelemasta minua muutenkin kaltoin.
Kuin lapsen, jo ajatuskin siitä, että kohtaisin elämän yksin, täyttää minut ahdistuksella ja masentaa minua. Minusta tuntuu, etten kestäisi eropäätöksen tekemistä puolisoni kanssa, eroprosessia ja yksin elämistä. Tunnen itseni huonoksi ja arvottomaksi ihmiseksi, jos edes ajattelen eroa. Tunnen syyllisyyttä, että petän puolisoani, jos edes ajattelen mielessäni eroa hänestä.
Vanhempana
Minusta tuntuu, että olisi kevytmielistä ja lapsellista mennä noin vain eroamaan pitkästä liitosta. Olihan elämämme taannoin mielestäni sentään kyllin hyvää, ja sitä mieltä olivat niin monet muutkin. Kuuluimmehan jopa pareihin, joista muut uskoivat, ettemme ainakaan me varmasti eroaisi, sillä niin selvästi rakastimme toisten mielestä toisiamme.
Onhan tässä jo kulunut aikaa näin, mutta entä jos tämä tästä paranisi? Eikö minun olisi vain jaksettava odottaa?
Papinkin edessä lupasimme aikanaan, että rakastamme niin myötä- ja vastainkäymisissä. Ja eikö rakkauden tulee kestää ja kärsiä kaikki?
Jospa se puolisoni mennyt rakkaus minua kohtaan sittenkin palaa. Jospa hän hyvinkin lopettaa kaltoin kohteluni.
Jos eroan, entä jos joudun ojasta allikkoon, vieläkin huonompaan suhteeseen kuin avioliitossani, vieläkin pahemmin kaltoin kohdelluksi? Jospa sitoudun liian pian uudelleen ja petyn vieläkin pahemmin kuin tähän mennessä.
Minua hävettää, kun ajattelen, mitä erottuani sanoisivat ja ajattelisivat ystävät, sukulaiset ja työtoverit. Ovathan he jo monet kerrat toistelleet, kuinka miellyttävä ihminen on puolisoni ja kuinka he joka tapauksessa haluavat jatkaa hänen ystävinään, vaikka eroaisimme. Entä jos joutuisin jopa omien sukulaisteni hylkäämäksi, jos eroaisin puolisostani?
Minua huolestuttaa myös se, että erossa hukkaantuisi tuloja ja omaisuutta.
Aikuisena
Elämästäni aikuisena en lopulta voi päättää kuin aivan itse. En ole aikuinen, ellen uskalla tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä. Niihin kuuluvat myös päätökset avioliiton lopettamisesta tai jatkamisesta.
Aikuisena minun ei pidä suostua elämään toisen ihmisen sanelemin ehdoin etenkään, jos hän pidättyy kohtelemasta minua edes arkisesti hyvin ja jos hän lisäksi kohtelee minua varsin äärimmäisin tavoin kaltoin. Jo se, että olen nyt joutunut kokonaan vaille rakkautta ja se että minut torjutaan läheisimmäksi luulemassani ihmissuhteessani, oikeuttaa minut omiin johtopäätöksiini siitä, jatkanko avioliittoani vai en.
Aikuisena minun on annettava anteeksi myös petetyksi tulemiseni jos voin, jotten vaivu katkeruuteen. Kuitenkaan minun ei tule suostua alennettavaksi toisen "kynnysmatoksi" tai "jätesammioksi", johon hän minua säästämättä kaataisi elämänsä varrelta kaikki pettymyksensä.
Aikuisena minun on syytä ajatella, että on parempi elää yksin kuin rakkaudettomassa avioliitossa ja lisäksi kaltoin kohdeltuna. Huonon avioliiton jatkamiseen ei ole pätevä syy se, että vastaan voisi tulla vieläkin huonompia suhteita.
Minulle ei aikuisena ole riittävä syy jatkaa avioliittoa se, että häpeäisin eroa muiden silmissä. Sen enempää ei ole riittävä syy se, että avioero "söisi" jonkin verran varojani ja omaisuuttani. Eihän minulla olisi mitään taloudellista hätää erottuanikaan.
Vastaukset 12
Vanhimmat
rohkeutta sulle.
Kiitos. Rohkeuden keräämisestähän tässä on kysymys. Eli vaikka kuviossa ei ole alaikäisiä lapsia eikä uhkaa taloudellinen perikato (ja vaikka sitä tuskin omien sukulaistensa ja ystäviensä hylkäämäksi joutuu), niin edessä avautuva kuilu olisi rohjettava ylittää.
mulla tai meillä vähän sama tilanne ei yhteisiä lapsia talous ok ,mutta silti pelottaa tuntemattomuus.Nyt ero varmaan tapahtuu ja asunto menee myyntiin eli vihdoin ollaan päästy näin pitkälle vaikka olenkin mies ja ollut se välinpitämättömämpi osapuoli niin rohkeutta ei ole vielä koskaan ollut eroon asti.nyt on.
numerotkin perkele menee väärin päin.
Hmm, olen ajatellut, että täytyy tässä antaa anteeksi itselleen ja lähimmäisilleen pienet virheet, kuten suhteen kestoajan väärinkirjoitus.
Se omakin aikani olisi näyttänyt selvästi pidemmältä, jos olisin vaihtanut 1. ja 2. numeroiden paikat.
Eli ja mutta vielä kiitos sinulle, 14 vuoden kokemuksen omaava.
Kyllä tuli helpottunut olo, kun sain sanottua ne maagiset sanat ' minä muutan pois'. Niiden sanomista olin harkinnut jo ainakin viisi vuotta. Miehessäni ei ole mitään ihmeeellisiä vikoja, ei kohtele kaltoin minua, juokin kohtuullisesti, ei käy työkavereiden eikä muidenkaan kavereiden (kunnei niitä ole) kaljalla eikä peleissä. On ollut aivan esimerkillinen perheenisä.
Mutta mitään muuta yhteistä meillä ei enää pitkiin aikoihin ole ollut kuin lapset - hekin nyt jo aikuisia.Ei muita tunteita häntä kohtaan kuin välinptämättömyys ja inho. Ei mitään läheisyyttä yli vuoteen.
Mutta eroaminen pelottaa. Siihen liittyvät asuntoasiat, raha, miten selviytyy kaikesta yksin.Sitä en pelkää, että tärkeät ihmiset minut hylkäisivät. Ja ne, jotka hylkäävät, olisivat todennäköisesti sen tehneet joka tapauksessa.
Kodin pitäisi mielestäni olla sellainen paikka, jossa voi olla oma itsensä, jossa saa ladata akkujaan vastapainoksi työlle - ja jos se ei sellainen paikka ole, ihmisen ei ole hyvä olla: itsellä sellainen olo, että kuolen pikku hiljaa tukehtumalla tähän paikkaan. Lapsetkin voivat huonosti, vaikka eivät asukaan enää kotona.
Meillä on vain yksi elämä...
sille, mitä tulet tekemään kohta eli hakemaan eroa, toivottavasti sinulla itselläsi on "puhtaat jauhot pussissa" kyseisessä prosessissa. Vai onko juttusi pelkästään itsetsemmpausta ja myötätunnon hakua ?
mitä tuollaisia kyselet, onko sillä suuri väli mikä on pussin sisältö kun päätöstä tehdään vai haluatko pistää kappaleiksi kun itse olet ylmepänä?
Kirjoituksesi on kuin minu tuntemukseni, vaikka tarinani on erilainen. Lämmittävältä voimalta tuntuu sen lukeminen nyt, kun mieli on hajallaan, tunteet tiessään ja ratkaisu kolkuttaa oveani. Kiitos!
Kysyt kyllä viisaasti. On varmasti hyvä epäillä vaikuttimiaan ja olla ainakin kriittinen ajatellen toisten vaikuttimia.
En tietysti tässä voi todistaa jauhopussini sisältöpuhtaudesta sitä sun tätä. Kukapa voisi.
Kuitenkin oma tulkintani asioista on tämä. Tulin äkkiarvaamatta raa'asti petetyksi ja jätetyksi. Otin takavasemmalle kiivaasti uuden onnen perään lähteneen pettäjän pyynnöstään takaisin. Toisin kuin ajattelin, tulinkin aivan kamalan huonosti hänen kohtelemakseen. Joku viisas kertoi, että niihän siinä usein käy, eli että pettäjä purkaa esimerkiksi syyllisyytensä tai muun pahan olonsa pettämäänsä. Kun tuollaista ajattelee, helpottaa. Jouduin kai jonkinlaisen liki yleisen lainalaisuuden uhriksi.
Kaiken edellä mainitun ymmärrettyäni päädyin siihen, että on minun on turha antaa satuttaa itseään liikaa ja enempää.
Itsetsemppausta, hmm? En ole varma. Rohkeutta tällaiseen on kyllä kerättävä. Olen vakuuttunut, että jos ja kun saan rohkeutta riittävästi, muutos ja lopputulos ovat hyväksi minulle, ainakin vaihtoehtoon verrattuna.
Myötätunnon hakua? Ei minun mielestäni, kun sentään tässä aivan tuntemattomien kanssa ajatuksia vaihdan.
Kiitos. Nyt tunnen, että minulla on "varaa" olla vaatimatonkin. :-)
Tuska on kyllä aivan hirveä. Se mikä on minussa heikointa, itkee, se mikä on sovinnaisinta, painostaa jäämään paikalleen, mutta se mikä on kaikin puolin parasta on samalla se, mikä toivottavasti kasaa minulle riittävästi rohkeutta.
Tapasin muuten tänään erään ystäväni, en läheisen, mutta ihmisen, jota olin sympannut, koskapa hänen asiansa olivat jo ennen olleet jotenkin kiikun kaakun. Oli eronnut puoli vuotta sitten. Isosta kodista yksiöön. Toisaalta lapset jo kasvaneita.
Koetin kehottaa rauhoittumaan (toivottavasti joku kehottaa minua samoin, kun olen kuten uskon, "vapautunut). Kehotin rajoittamaan alkoholin käyttöä sekä lykkäämään uutta sitoutumista. Joo, helppoa on (koettaa) auttaa muita, vaikeampi auttaa itseään.
ja ota se askel, kun siihen olet valmis!
Mieti ja harkitse, katsele asioita kaikilta kanteiltaan ja tee niin kuin sydämesi sanoo.
Se tietää.
Ja elämä jatkuu entistä parempana!