Riitelyhalu - mistä se tulee?

Ja lisäys tuohon aloitukseen on se että juurikin isä ja poika riitelevät eniten, siis jos puhutaan siitä kenen kanssa poika riitelee eniten.
Isä toki on "ammattilainen" riitelyssä mm. Sisariensa kanssa.

Tulee mieleen että ehkä poika vaistonvaraisesti ottaa mallia isästään. Lapset oppivat käyttäytymismalleja vanhemmistaan, esim tuolla tapaa selviydyn tästä ja tästä asiasta. ....
Siis kun tulee jokin konflikti, poika on oppinut että riitelemällä asia selvitetään, sehän on isänkin keino ja tapa.
Poika on siis teini-ikäinen. Sekin täytyy ottaa huomioon, poika opettelee aikuisena olemista ja haluaa tuoda mielipiteensä esille tyyliin minutkin on otettava todesta, en ole enää lapsi! Tähän kun yhdistää isältä opittu käyttäytymismalli, niin ei ihme että hän vaikuttaa kärkkäältä.
Vaurioittaako lasta konflikeja välttävä vanhempi? Mielestäni ei niinkään, paitsi ehkä siten, että on vaara että lapsi oppii tukahduttamaan itseään, omia mielipiteitään, tuntemuksiaan välttelemällä riitoja. Näin hän luovii, väistelee, myötäilee, ja uhkaa jäädä taustalle, vaille huomiota. Kuitenkin jokainen haluaa kasvaa omaksi itsekseen, tulla huomioiduksi.
Mutta koska lapsesi osaa tuoda mielipteensä esille ja osaa riidellä, tätä vaaraa ei varmaan ole. Voit siis olla tyytyväinen ettei hän jää seinäkukkaseksi taustalle.

Se on temperamentistakin kiinni ja tuo mallin saaminen. Meidän perheessä kaikki on enempi vähempi tulisia ja suuntaan pahoja. Opittua myös. Tuosta voi myös opetella pois. Riidellähän voi myös rakentavasti..itselläni on tuo työn alla.
Meillä oli lapsuudessa myös väkivalta kuviossa. Kaikki toistensa kimpussa, ihan hirveetä. No eipä ole enää kun vuosia sitten katkaisin välit kaikkiin :)

Aloittaja ei ole maininnut mitään alkoholin osuudesta miehen riidanhaluun..yleensä se on taustalla jotenkin. Tosin agressiivinen luonne ei sitä tarvitse siihen.

Itse olen riitelijä,ja toinen poikani on perinyt sen.Tiedostan itse lyhyen pinnani,minkäs teet.Ja riitelen ilman alkoholia,hermostun vaan helposti.

Kyllähän sille lyhyelle pinnalle on aika paljon tehtävissä omin päinkin.
Minä tajusin vaimoni sanoista 4 avioliittovuoden jälkeen, että joko muutan asennettani tai olen enemmän tai vähemmän yksin. Tajusin että minä olen aika pirullinen luonne, ollut kiukkuinen ja ärtyisä syntymästäni saakka, pinna paloi naps, heti. Kaikki kävelivät minun takia niin töissä kuin kotona varpaillaan, eikä minulla ollut yhtään oikeaa ystävää. Eikä olisi vaimoakaan enää jos en olisi muuttunut.

Nykyisin
1. Lasken viiteenkymmeneen tai sataan, joskus jopa kahteen sataan ennen kuin avaan suuni jos olen ärtynyt. Eipä tule enää suusta sammakoita joka kerran niin kuin ennen.

2. Kun alkaa vituttamaan, pidän suun kiinni ja käännyn tilanteesta pois. En aloita riitelemistä enkä jatka keskustelua ennen kuin olen rauhallinen.

3. Yritän muistaa, että se joka minua ärsyttää, on minulle rakas ihminen tai työkaverini en halua, enkä voi, sanoa hänelle pahasti.

4. Opettelen olemaan ärtymättä joka ikisestä pikkujutusta jota ei ole tehty minun mieleni mukaisesti. Koetan ymmärtää, että minun kodissa, anteeksi meidän kotona, asuu myös vaimoni, lapset ja koira. Jokaisella heistä on yhtä suuri oikeus olla ja elää siellä siinä kuin minullakin. Ja jokaisella heistä on oikeus tehdä asioita omalla tavallaan, ei vain minun tavallani.



Aika hyvin olen oppinut olemaan huutamatta vaimolle, kakruille ja koiralle ihan näillä simppeleillä itselleni asettamilla säännöillä.

Minun ongelma: miehellä ei ole ystävi ainakaan ei pidä heihin yhteyttä (ei kehtaa, mm koska ei ole urakehityksessä heidän tasolla) lievää väkivaltaa stressissä. Ei käy töissä, ei halua toimia tämän yhteiskunnan hyväksi. Valvoo yöt nukkuu päivät. Yrittää pummia multa rahaa. Pummii multa rahaa, annan siis rahaa jos mielestäni tarpeeks hyvä syy. Huutaa mulle ihan hulluja. Kieltäytyy yhteistyöstä jos ei saa lempiruokaa tai joku muu menee pieleen.

Teinipoika tekee muun perässä paits jättää pahimmat hulluudet huutamatta. Koska sillä ei ole ystävii niin se ei voi edes ystävien luona vieraillessaan saada fiksua miehenmallia.

Oon yritt sanoo pojalle että isäs ei ole onnellinen ja se ei voita tolla käytöksellä mitään, hävii vaan. Tänään sanoin pojalle että ootas vaa ku teist lapsist tulee isoi niin jätän ton...ja sanoin pojalle että lentää heti ulos ku täyttää 18v (en siis jaksa kattoo ku poika loikoo koko päivän. Ei nii haittais vaik loikois pois mun silmistä vaik rannalla nättinä kesäpäivänä, mutta ku loikoo sohval koko pvän ja pelaa)

Meil on yht ostettu koti miehen kans. Kummanki nimissä vaik mä maksan lainan lyhennykset ja käsiraha mun perintörahoista. Aattelin sillo että oikein ku laitetaa puoliks kummanki nimiin että perhees ja parisuhtees kuuluu olla yhteistä. Mutta mies aattelee että kaikki o hänen ja oon hälle jotain velkaa. Ku hän tätä jankkaa koko aja niin seksii -jonkun laista- on ollu viimeeks 2 kk sitte. Iha oikee yhdyntä olisko ollu kerra puolessa vuodessa. On se kai aika selvää että ku toine nukkuu päivät ja toine yöt niin ei ole yht aikaa. Sitte ku hää herää niin ollaa pahalla tuulella, mä siks ku aattelen että hän on laiska eikä osallistu, hän siks ku...en edes tie miks. Puhuu kaikkii tyhmii uhkauksii jotka kohdistuu mun sukuun ja ystäviin. Huutaa näitä juttui nii että kuuluu pihalle saakka.

Sitte teen paljon töitä. Jonkunha perhe on elätettävä ja laskut maksettava. Sit ku väsyneenä tahdon levätä että jaksais tehdä töitä nii tää yks urpo huutaa ja räyhää. Oon yrittäny sanoo että en jaksa ottaa lisää töitä ku mun voimat menee hänen huudon kuulemisee, että jos käyttäs aikasa mun tukemisee ja kannutamisee (tai antas edes olla rauhassa) niin hän vois saada sitte ehkä enemmä sitä RAHAAkin mitä hän joka päivä sanoo multa haluavansa. Ja hän haluu isoja summia, hokee ja hokee sitä. Oon sanonu että mene ja lähde ja eti sitte itelles joku rikas akka.

Rahastako tämä kiinni? Ku en voi myydä kämppää ku ei ton kaa saa sitäkää aikaseks....tai haluunko? Ootanko yhä aikoja parempia ku tiedän että on tossa miehessä hyvätki puolensa, että ku se vaa pääsis tosta katkeruudesta?

Jos olisin toisenlainen voisin kokeilla ettii jonku kivan miehen jolla olis normaali työ ja asiat kunnossa. Sitte lemppaisin ton urpon yli laidan ja muuttasin asumaa sen uuden miehen luo. Ku muute en voi oikei muuttaa ku ei o rahaa ku omistan täst puolet. Mutta ku mun mielest niin ei vaan sovi tehdä. Tai sit se on kyse siit ku mun äiti elää. Minä kun rakastan äitiäni. Äiti ei tykkäis siitä että tälle perintörahoil ostetulle talolle kävis köpelösti. Eli jos muuttasin pois ja mies jäis tähä ja sit jättäsin lainat maksamatta ku maksasin vuokrakämppää nii kai tää talo sit pakkohuutokaupattas tai jotai. En oikei tiedä mitä se edes käytännös tarkoittaa tai mite menee.
Mun äiti on niin vanha ja hauras. En haluu satuttaa sitä sellasella showlla. Ja mun lapset. Ne rakastaa tota tolloa. Se on omalla tavallaa hyvä isä ku sillä on aikaa. Se mankuu yhdessä teinien kanssa multa uusinta pleikkaa yms. Minä olen se pahis joka sanoo ei, ja jolla ei ole aikaa ku se on aina menossa töihi ja joka on muuteki tyhmä ku se kieltää kaiken hauskan ( pleikka..yövalvomiset. limu. sipsipussi. Uusi kallis känny) Mutta se on kai oikeesti pahista jos erottais? Noin lasten kannalta? Ollaa joskus miehen kans hyväki tiimi jos on kyse vaik vaateostoksista lapsille...mutta mutta ensin hän nalkuttaa, sitte raivoo, sitte uhkailee. Sitte tehdää vaateostot. Sitte nalkuttaa. Sit ostan hänel ruokaa. Sitte nalkuttaa. Raivoo.uhkailee. Siis että aina joka välis pitäs kestää tota tunnekuohuu.

Tulipas pitkä. Ai niin ja ois kiva jos toi urpo vaik tajuis tuoda kimpun voikukkii. Siis saan kyl lahjoja ku maksan ne ite. Että ota tosta rahaa ja järkkää mulle äitienpäivä ylläri. Nii kyl se laittaa lapset siistimää paikkoi ja saan jotai kakkukahvii. Tai onha se että se laittaa lapset siivoomaa nii kiva lahja...mutta, mutta...

Pitkä vuodatus ku oon ny lomalla ja laiska teinipoika ja laiska mies kotona päivät pitkät kanssa. Tänää rankka päivä ku noi molemmat tolloili urakalla. Oikeesti en haluis että pojasta kasvaa yhtä tollo ku isästää. Meidän toinenki teini vaan makas melkei koko pvän.

Totta juu voi olla että loma vaikee ajankohta. Heureka. Nyt keksin sen. Siitähän tää pitkälti johtuu: oon ollu kolme pvää lomalla ja yleensä ku teen nii paljo töitä nii tää o tosi outoo. Kaikille. Pitäskö sit olla kotona edes lomalla? Mikä estää nousta kuudelta ja ohjelmoida loma ilman perhettä

Kun ihmiseltä puuttuu sosiaaliset kyvyt ja tasapainoinen itsetunto hän on riitaisa ja jää loukkuun riitaansa. Tuohon ei auta kuon terapiassa käynti. Tasapainoinen ja terveen itsetunnon omaava ihminen ei ole riidan haluinen.

Lapsuudesta se ihmisten käytös kumpuaa.
Minulla on tosi monta sisarusta. Äitini kuoli kun olimme nuoria, olemme kasvaneet hyvin itsekseen, isä teki töitä, töitä ja töitä että sai elätettyä meidät. Eipä ollut kotona aikuisen mallia, kaikki opittiin kantapään kautta. Itse tehtiin ruuat sitä oli riittävästi, samaten ahdas koti, mutta oli lämmintä ja silleen turvallista ettei ollut väkivaltaa. Oli köyhää ja vielä köyhempää, vaatteita sai kerran vuodessa koulun kevätjuhlaan jos silloinkaan. Keskenämme tappelimme ja selvitimme välejä joskus jopa nyrkein, mutta jonkunlaisessa sovussa saatiin lapsuus vietettyä.

Äidin kuolemasta meille jäi iso turvattomuus, ei se minnekään ole meistä kadonnut, ei edes näin keski-ikäisinä. Opimme lapsuudessa selviytymään eri tavoilla ja kyllähän se aikuisenakin näkyy käytöksessä.

Mitä tarkoitat "konflikteja välttävä vanhempi"
Missä asioissa se tulee ilmi?

S-tanan surullista, että on olemassa ihmisiä, jotka pitävä riitelynhaluna sitä, että toinen on asioista eri mieltä kuin itse on.

Riitelynhalu on geneettinen ja biologinen ominaisuus. Siihen vaikuttavat geenialleelit, joiden perinnöllisyys noudattaa satunnaisjakaumaa, Gaussin käyrää. Siten on pieni määrä ihmisiä, jotka ovat erityisen riitaisia, suuri määrä keskitasoisen riitaisia ja pieni määrä riitaa erityisesti karttavia.

Psykologisesti suuntautuvat uskovat ominaisuuden johtuvan lapsuudesta tai psykodynaamisesta prosessista ja uskovat, että riitaisuuteen voi vaikuttaa terapialla. Näillä väitteillä on yhtä vankat todisteet kuin horoskoopeilla.

Olen tyyppi ,joka ei kertakaikkiaan jaksa riidellä.Puoliso on suhteellisen rauhallinen,mutta hänellä on noin viikon jaksoja suht säännöllisesti,että yrittää äyskiä ja haastaa riitää,raivoaakin ( miesten hormoonit tms).Enpä ryhdy riitelemään.Vastaukseni on usein,että sinä olet asiasta sitä mieltä ja minä tätä,,PISTE. -oikein kun olen leppoisalla tuulella ,tarkennan vielä,että kumpikaan meistä ei ole sen enempää oikeassa,me vaan ajatellaan asioista eri tavalla.Maailma on täynnä ihmisiä .joilla on oma kanta asioihin.

Raivarinhan se saa siitä ja monesta muustakin mitättömästä asiasta.Hänen perheessä on ollut juuri sellaista ,ja veljekset huutaa. Inhoan suurest huutamista.

Olen oppinut hyvin ,vaikenen ja olen tyytyväinen.Ei se toinen voi kauan itsekseen reuhoa ( alkoholia ei käytä)
Lapsiakin ärsytti murkkuiässä,kun en mennyt mukaan heidän äksyilyihin tai oven paukutteluihin.

Se on vain mun ominaisuus.Hyvä on olla näin.