Olen tuossa mietiskellyt miehenä useasti näitä kuvioita. Seksi on kumppanin kanssa jo harvaa, välillä pääsen panolle kun kumppanilla on "tiettyjä päiviä" ja niitä on harvalti...muuten parisuhde on peruskauraa. Ei ole mitään suurempia nahinoita mitä nyt kotityöt aiheuttaa välillä väittelyä mutta ei mitään riitelyä jos ei hekumaakaan. Muistan kyllä sinkuajat, sai tapailla ketä halutti, sai naida kun sopivä halukas typy osui kohdalle ja sai tehdä vapaa ajalla mitä mieli teki mutta pyhät oli vähän yksinäisiä ja hiljaisia kun taas perheelisenä miehenä voi nauttia läheisten kanssa ja rauhoittua pyhien aikana tai sitten talvella pakkasilla olla filtin alla ja ottaa kumppanin kanssa vähän lämmikettä ja katsella telkkua. Ollaan kyllä joskus otettu erilleen muuttokin puheeksi kun on ollut suhde vähässä hapessa mutta niin vain on yhdessä pistetty taas homma kuntoon ja jatkettu vielä ainakin onnistuneesti. Mun kohdalla parisuhteessa on kuitenkin lopujen lopuksi parempi olla..toinen on kuitenkin tuki ja turva kun tulee tarvetta vaikka olisikin välillä vähän hengetöntä eikä rakkaus enää kuki, tulee enemmänkin esille tekoina.
Parisuhde vs sinkuus
tavis_mies
10356
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että suhtaudut aika pelkistetysti elämän sisältöön ylipäätään? Itse elin sinkkuna n. 40 vuotiaaksi, enemmän tai vähemmän. Joku vuoden juttu pariin kertaan oli, mutta muutoin lyhyempiä pätkiä ja sinkkuaikaa. Kokemuksia naisista kyllä kertyi, mutta ei tullut vastaan ketään sellaista, jonka kanssa olisin halunnut mitään sen enempää. Ehkä sitten oli kyse siitä, kun pärjäsin hyvin yksinkin, sekä siitä, ettei kukaan ollut oikein erityinen. Toisaalta, oli omat elämän menotkin pitkään sellaisia, ettei olis ollut motivaatiota panostaa. Kulutun aikaani milloin kenenkin kanssa.
Mutta kun tapasin nykyisen puolisoni, niin kyllä ajatukset muuttui. Hän(kin) halusi vuoden verran tutustua varovasti, mutta huomasin että ei ollut enää mitään syytä haluta muuta kuin parisuhdetta. Sain kerralla perheenkin. Kaikki elämässä muuttui sen myötä, enkä ole katunut. Tuli yhteiset asuntolainat, lasten riemut ja surut, parisuhteen tuki ja rakkaus. Kaikki sinkkuaika tuntuu tänä päivänä aina tyhjältä ajalta. Vaikka en silloin mitenkään kokenut kärsiväni, niin elämän oikea sisältä jäi jälkikäteen ajatellen aika vaisuksi.
Ja mitä seksiin tulee, niin parasta se on ollut puolison kanssa. Tuhannesti rohkeampaa kuin koskaan muiden kanssa. Ei sitä aina ole, jos joku emännän huono hetki menossa, eikä seksi parisuhteessa ole täysin ongelmatonta... Mutta kyllä laadukkaampaa kuin sinkkuna ja enemmänkin kuin sinkkuna. Viikottain kuitenkin seksiä harrastetaan. Erinomaista sellaista. Ja seksikin on saanut paljon suuremman sisällön, kun oikeasti haluaa hyvää toiselle.
Minä en sinkkuelämään takaisin haluaisi. Toivottavasti en koskaan joudu. Vaikka olin onnellinen sinkku, niin tämän joidenkin vuosien parisuhdekokemuksen jälkeen paluu tuntuisi mahdottomalta. Täytyy varmaan joskus kosia.;) =D
"Muistan kyllä sinkuajat, sai tapailla ketä halutti, sai naida kun sopivä halukas typy osui kohdalle"
Kyllä minulle sinkkuus tarkoittaa sitä, että seksiä ei saa mitenkään.
"Kyllä+minulle+sinkkuus+tarkoittaa+sitä,+että+seksiä+ei+saa+mitenkään."
Sama vika. Olen onnistunut löytämään parisuhteisiin todella halukkaita naisia ja seksiä on ollut kuviossa liki päivittäin. Sinkkuna hyvä jos kerran kaks vuodessa saa. Joten ainakin miehenä parisuhde on seksin kannalta parempi.
Tuhlaat molempien aikaa, jos haikailet sinkku aikaa. Eroa hyvä ihminen ja päästä nainen jatkaan seuraavaan elämänkumppanin etsimiseen.
Parisuhde ei taida olla sinua varten.
Parisuhde on kahden kauppa ja molempien pitää panostaa suhteeseen ja yrittää itseä muuttaa eikä vain odota, että toinen muuttuu.
Odotat jotain sellasta muttet ole valmis yrittään ja selvittään tilannetta.
Minä en haikaile sinkkuaikoja yhtään. Tosin viimeksi olin pidemmän pätkää sinkkuna teini-ikäisenä.
Mutta nyt, pitkän ex-liiton, parin lyhemmän suhteen jälkeen olen alkanut todella miettiä parisuhteen syvintä olemusta, seksin, muun läheisyyden ja henkisyyden välistä suhdetta. Ainakin itselläni on ollut kovin vaihtuvat kriteerit vuosien varrella. Minulla on pitkäaikainen miesystävä, mutta emme asu yhdessä. Tämä on ehdottomasti minulle sopivin suhde elämäni aikana. Tosin nyt keski-ikäisinä, molempien lapset jo aikuisia, tällainen suhde toimii. Ei ehkä pikkulapsiperheissä... no tiedän kyllä moniakin perheitä, joissa äiti asuu lasten kanssa, ja lasten isällä on oma kämppä, johon mennä tarvittaessa.
Siis tiedät moniakin sellaisia perheitä, joissa pienten lasten isällä on oma kämppä, johon välillä menee??? Vaikka itselläkin on hyvin laaja tuttavapiiri lapsiperheitä, niin vastaavasta en ole koskaan kuullut. Korkeintaan sellaisia on, että mies tekee reissutöitä, ja on sitten toisella paikkakunnalla sen takia jokin kuppainen kämppä. Mutta sellaisessakin tapauksessa miestä vain ärsyttää siellä olla, kaukana perheestä, eikä siellä mielellään ole, vaan töiden takia. Yhden ystäväni reissutöitä tekevä mies on toteuttanut saman idean asuntoautolla. Muita mitään vastaavia en tiedä. Enkö ole kuullut miehestä, joka lähtisi mielellään eri kämppään pois puolison ja lasten luota. Vielä epäuskottavampaa olisi, että joku vaimo tuumaisi, että sepä olisi hyvä ajatus... Sekin tuntuu harvinaiselta, että kovin monella pikkulapsiperheellä olisi varaa pitää kahta asuntoa. Erikoiselta siis kuulostaa, moneltakin kannalta.
Olin itsekin pari vuotta sinkkuna kahden lapseni kanssa, lasten ollessa aivan pieniä. Mietin silloin että pärjään hyvin yksinkin, joten mitään pakkoa ei ollut parisuhdetta haluta. Sen kuitenkin tiesin, että jos koskaan enää parisuhteeseen pitkän entisen liittoni jälkeen alan, niin sitten alan kunnolla. Eli ihan oikeaa perhe-elämää, eikä mitään tapailua. Niin sitten kävikin, että löysin miehen joka minua kiinnosti, ja yhteen muutimme reilun vuoden tutustumisen jälkeen. Vuosia siis yhdessä jo.
Tuo sinun mallisi toimii siis varmasti sinulle. Itse en koskaan alkaisi sellaiseen. Mikäli tämä suhde jostain syystä joskus kaatuu, niin eiköhän parisuhteet ole sitten omalta osaltani taputeltu. Yksinkin on ihan hyvä olla, jos tarve vaatii. Mutta toki vielä parempi näin hyvässä suhteessa.:) Minulla ei siis ole kriteerit vuosien varrella muuttuneet. Ainoa asia mikä on muuttunut on se, etten pidä parisuhdetta enää mitenkään pakollisena. Joskus 20-vuotiaana koin, ettei elämä olisi mitään ilman suhdetta. Nyt tiedän että hyvä suhde on todella tärkeä osa elämää ja tekee elämästä rikkaampaa, mutta onnellinen voi olla ilmankin. Mitään puolittaista en ole koskaan halunnut, ja tuskin tulen koskaan haluamaan.
Juu, tiedän. Yleensä isillä, joskus myös äideillä, tai peräti molemmilla. Vaihtoehtoisesti toinen (molemmatkin) puoliso on usein työmatkoilla.
Minullakin on laaja tuttavapiiri, joka on myös kovin heterogeeninen. Tarkoitan, ettei tuttavistani kovinkaan montaa voi kutsua millään muodoin "tavalliseksi". Se mikä heitä ja minuakin yhdistää, on intohimo :), joko työ tai harrastus. Ja kun on esim. intohimoinen työ, on 24/7 parisuhde lapsineen aika mahdoton. Ainakin mukavammaksi kaikkien elämän tekee, että on mahdollisuus keskittyä työhönsä rauhassa ja silloin kun on kotona, on todella läsnä, eikä omissa maailmoissa.
Varakkaat, hyvätuloiset parit ja perheet eivät yleensä tarvitse 2. asuntoa "vetäytymisen vuoksi", koska he voivat hankkia tarpeilleen riittävän suuren asunnon. Usein näistä perheistä on kuitenkin toinen tai molemmat pidemmilläkin työmatkoilla monta kertaa kuukaudessa. Esim. pomoni sanoi, että näki vaimoaan toukokuussa vain kolme arkipäivää yhden viikonlopun. Vaimonsa oli muulloin työmatkoilla, paitsi silloin kun pomoni oli yhden viikon. Heillä on kaksi pientä lasta.
Eräillä tuttavilla miehellä on bisnes toisella paikkakunnalla. Perhe asuu 100 km päässä. Nyt. Aiemmin bisnes oli 400 km päässä, ja se aiheutti kränää. Hieno talo perheen paikkakunnalla, hieno 4h idyllisessä historiallisessa talossa bisnespaikkakunnalla.
Sitten on paljon niitä perheitä, joista jompikumpi tai molemmat ovat pienyrittäjiä, kirjailijoita tai muusikoita. Tulot vaihtelevat ja ovat epäsäännölliset. Tuloja ei ainakaan saa, ellei saa tehdä töitään rauhassa. Yleensä jo tämä tekee yhteiselosta saman katon alla mahdotonta. Siihen kun vielä yhdistää tilan puutteen, niin ei tule mitään. Etenkin kun monilla tällaisilla ihmisillä on vielä suurempi tarve viettää aikaa itsekseenkin. Rauhoittua, meditoida, soittaa jne. Tällöin toisen puoliskon oma asunto on aika ehdoton. "Oma" (vaikka siis lähes aina vuokra-asunto) se on myös siksi, että hän on siellä myös kirjoilla, perheellä ei ole virallisesti yhteistä asuntoa ollenkaan.
Minä ajauduin avioon laiskuuttani. Muutama levoton vuosi poikamiehenä 3:ssa Skandinavian valtiossa riitti.
Joskus jouduin jakamaan kaverin kanssa poikamiesparakin huoneen. Parhaimmillaan minulla oli yksin käytettävissä kämppä jonka varusteena oli jääkaappi ja lavuaari. Vessa ja kylppäri oli käytävässä.
Kaikki oli hoidettava itse. Esimerkiksi vaatteita en viitsinyt pestä enkä pesettää. Ostin halvinta uutta. Viikonloppukäytöstä arkikäyttöön ja sen jälkeen työmatkalle. Viimeeksi työasuksi koska työnantajat eivät silloin huolehtineet työasuista.
Naisen perässä sai juosta ja, ikävä kyllä, vaihtelevalla menestyksellä eikä kaikkia menestyksen hetkiäkään voi ylpeydellä muistella.
Elämä oli täysin näköalatonta.
Suomessa käydessäni satuin tutustumaan nykyiseen vaimooni. Kyse ei ollut hillittömästä hurmiosta vaan aidosta yhdessä viihtymisestä. Tietenkin fyysinen puolikin toimi.
Opiskelin, avioiduimme, hankimme kaksi lasta ja aloimme elämään normaalia perhe-elämää.
Nuo varhaiset sinkkuvuodet olivat riittäviä koulimaan minut parisuhde-elämään joka on kestänyt ja toimii vielä ikäreinäkin.
Sattumaako?
Ymmärrän, että kokemuksia on yhtä paljon kuin kokeneitakin.
Kolmen pisteen miehen elämä se pyörii tuota samaa rataa aina vaan....