Olen pian 30 vuotias nainen. Mieheni on minua vuoden nuorempi. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta, josta naimisissa 7. Mieheni haluaisi lapsen, minä en ehkä ihan vielä.
Syy siihen, miksi en halua on hyvin moninainen. Ensinnäkin: taloudellinen puoli. Olemme molemmat vakituisessa työssä, mutta silti taloudellinen puoli mietityttää. Toisekseen: entäs, jos suhteelle käykin huonosti lapsen syntymän jälkeen. Olen kuullut/nähnyt niin monia suhteita, jotka romuttuvat lapsen tulon jälkeen, enkä halua sitä omalle kohdalleni. Itse olen myös kasvanut ilman isää, enkä todellakaan halua sitä omalle lapselleni.
Kysymykseni kuuluuvatkin: 1) voiko mies todella haluta lapsen? Miksi? 2)Jos jollakulla on suhde mennyt pipariksi lapsen tulon myötä, mikä siihen on ollut suurin syy? 3)Voiko mies todella rakastaa omaa lastaan ja antaa tälle kaikkensa, mistään muusta välittämättä (oma isäni ei siis ole koskaan minusta välittänyt-> pelko siitä, että tässä kävisi samoin?).
Tiedän, että kysymykseni ovat "hölmöjä", mutta haluaisin kuulla miesten mielipiteitä tästä asiasta. Oma mieheni ei halua/viitsi puhua näistä asioista. En edes usko, että hän osaakaan vastata näihin kysymyksiin. Hän myös voi kokea kysymykset ahdistaviksi, mutta vastausta en ole vielä saanut. Pystymme keskustelemaan kaikista muista asioista elämässämme, mutta tästä on jollain tavoin tullut "poikkipuu", josta ei saa selvää.
Tiedän myös, että jokainen meistä on erilainen (onneksi), mutta haluaisin silti kuulla toisten suhtautumista asiaan, jotta voisin edes jollain tavoin ymmärtää miestäni.
Kiitos jo etukäteen...
Syy siihen, miksi en halua on hyvin moninainen. Ensinnäkin: taloudellinen puoli. Olemme molemmat vakituisessa työssä, mutta silti taloudellinen puoli mietityttää. Toisekseen: entäs, jos suhteelle käykin huonosti lapsen syntymän jälkeen. Olen kuullut/nähnyt niin monia suhteita, jotka romuttuvat lapsen tulon jälkeen, enkä halua sitä omalle kohdalleni. Itse olen myös kasvanut ilman isää, enkä todellakaan halua sitä omalle lapselleni.
Kysymykseni kuuluuvatkin: 1) voiko mies todella haluta lapsen? Miksi? 2)Jos jollakulla on suhde mennyt pipariksi lapsen tulon myötä, mikä siihen on ollut suurin syy? 3)Voiko mies todella rakastaa omaa lastaan ja antaa tälle kaikkensa, mistään muusta välittämättä (oma isäni ei siis ole koskaan minusta välittänyt-> pelko siitä, että tässä kävisi samoin?).
Tiedän, että kysymykseni ovat "hölmöjä", mutta haluaisin kuulla miesten mielipiteitä tästä asiasta. Oma mieheni ei halua/viitsi puhua näistä asioista. En edes usko, että hän osaakaan vastata näihin kysymyksiin. Hän myös voi kokea kysymykset ahdistaviksi, mutta vastausta en ole vielä saanut. Pystymme keskustelemaan kaikista muista asioista elämässämme, mutta tästä on jollain tavoin tullut "poikkipuu", josta ei saa selvää.
Tiedän myös, että jokainen meistä on erilainen (onneksi), mutta haluaisin silti kuulla toisten suhtautumista asiaan, jotta voisin edes jollain tavoin ymmärtää miestäni.
Kiitos jo etukäteen...
Vastaukset 15
Vanhimmat
Eipä noihin kysymyksiin varmaan osaakkaan vastata ennen lapsen syntymää.
1) Tottakai, miksi, jaa-a empä tiedä, mutta kyllä tuommoinen pieni ihmisen alku on hieno kapistus ;-)
2) Päinvastoin, suhde senkun paranee.
3) Kyllä, tuo pieni poika on mulle tärkein.
Ja niinkuin sanoit, kaikki ovat erilaisia.
Meillä kummallaan ei ollut mitään ihmeellistä vauvakuumetta - oikeastaan kumpikaan ei halunnut lasta, perustaa perhettä jne.
Juttelimme siitä.
Olemme molemmat eronneet tahollamme, minä olin yh, hän etäisä.
Kotileikin uusinnat eivät kiinnostaneet ja niin edelleen.
Emme me kuitenkaan kovin kauaa olleet yhdessä olleet, kun mies ehdotti että mitä jos yritettäisi.. ajatus tuntui hyvältä, vaikka minuakin mietitytti erot ja moni muu asia.
Kyllä, meillä mies todella halusi tätä lasta. Hän rakastaa ihan aidosti lapsiaan.
Hän on itse saanut lapsena paljon rakkautta, joten silloin on itsekin helppo rakastaa, helppo antaa rakkautta.
Mitä tarkoittaa "mistään muusta välittämättä"? Terveellä tavalla itsekäs pitää aikuisen ihmisen osata olla. Uhrautua ei tarvitse, "kaikkea" ei voi antaa kellekään, koska silloin kuluttaa itsensä loppuun. Mitä itselle jää? Ei voi antaa, jos ei ole mistään mitään annettavaa!
Parisuhteemme on siinä mielessä muuttunut, että minua ei seksi kiinnosta, olen latenssitilassa, josta herään kerran-pari kuukaudessa. Mies tätä harmittelee.. mutta odottaa parempaa aikaa..
Miksi mieheni edell. suhde meni pipariksi - minun minun edell. suhteeni meni pieleen - lasten syntymän jälkeen`?
Miehen puolesta en jaksa jaaritella, mutta minun suhde meni pieleen siksi, että uuvuin työtaakan alle, ex ei osallistunut lasten ja kodinhoitoon ollenkaan, minulla oli koko kodin vastuu yksin. Ex oli yksi hoidettava lisää.
Riidellessä hän ilmoitti, ettei hän ole lapsia halunnut, minä itse ne olen halunnut.
Tottapa hyvinkin, en vain tiennyt ettei hän halunnut, hän ei ilmaissut sitä tekovaiheessa millään tavalla .. ;) :(
Uskon, että miehesi sitoutuu lapseen ja yhteiseen tulevaisuuteen, koska hän itse haluaa lapsia. Hän on silloin valmis ottamaan vastuun.
Vastuun ja sitoutumisen määrä voi kylläkin yllättää.
Sinulle: ota mies mukaan odotukseen, ei vain vaivojen kuuntelijana, vaan myös iloja kokemaan: ultraan, sydänääniä kuulemaan.
Kaikki miehet eivät halua tulla synnytykseen mukaan. Ehkä synnytysvalmennus olisi silti hyvä, tietää mitä vaimolla on edessä, tietää mistä puhutaan, edes jonkin verran.
Anna isän osallistua vauvan hoitoon. Mies hoitaa ja toimii lapsen kanssa eri tavalla, mutta ei yhtään sen huonommin kuin äitikään !!!
Esim. meillä miehen hommana on lapsen kylvetys. Se on sellainen selkeä isän ja lapsen välinen juttu.. samoin isä voi hoitaa vaikkapa lapsen iltatouhut ja nukkumaanmenon, iltapuurosta lähtien, siis sitten kun lapsi on isompi.
Tuttavaperiskunnalla oli sama juttu muuten: mies poti vauvakuumetta, nainen ei. No, nyt odottavat vauvaa, nainen on ihan innoissaan - mutta mikään höösäävä emohahmo hän ei ole, ei edes nyt vauvakamojen hankintavaiheessa, varmaan tulee olemaankin sellainen järkevä tapaus..
Jokainen äiti on omanlaisensa, kuten ihmiset yleensäkin. Älä ahda itseäsi mihinkään pitkäpinnaisen ja uhrautuvan emohahmon äitimuottiin, ellet todella ole sitä.
Mutta muutama kysymys:
Miten miehesi kohtelee sinua nyt?
Millä tavalla ja miten paljon vietätte yhteistä aikaa? Onko miehellä paljon kodin ulkopuolisia harrastuksia, joihin sinäkään et sovi mukaan?
Millainen teidän parisuhteenne siis on sisällöltään? Entä ristiriitatilanteissa? Riidellessä?
Miten mies kohtelee sinua / miten hän suhtautuu sinuun, jos ja kun olet kipeä, väsynyt ja niin edelleen? - siis jos sinä tarvitset hoivaa ja lohdutusta?
Onko sinulla lupa harrastaa ilman miestä kodin ulkopuolisia juttuja`?
Miten jaatte kotityöt nyt, kun lapsia ei ole?
Jos vastuu kodista on jo nyt sinulla, jos mies ei osaa kuin eineksiä mikrossa lämmittää, ei tilanne varmaan muuksi muutu kun vauva syntyy.. sinun työtaakkasi vaan lisääntyy.
Jos et saa itkeä miehesi olkaa vasten tms., ei hänestä löydy sinulle tukea jos rakaus on vaikea, kun vauva valvottaa jne.
Jos mies on kovasti menossa, hän tuskin kotiin rauhottuu myöhemminkään.
Jos sinä et mihinkään pääse, et pääse vauvan syntymänkään jälkeen.
Ja niin edelleen.
En usko, että valittaisin "vaivoja" raskauden aikana. En valita nykyäänkään. Mielestäni raskaus ei ole sairaus, joten silloin ei kuulu valittaakaan. Tästä ei siis huolta.
Miehelläni oli maailman ihanin isä, joten hän on varmaankin saanut hyvän isänmallin jo kotoa. Itselläni ei sellaista ole koskaan ollut (biologinen isäni on ties missä, mies, jota pidin isänäni, kuoli, kun olin 10). Tuon oman kokemukseni vuoksi varmaan epäilen miesten "kykyä" olla isä täysipainoisesti. Tottakai haluaisin uskoa, että mieheni olisi ihana isä lapsille, mutta jokin sisimmässäni epäilee. Sisimmässäni uskon myös, että mieheni osallistuisi kaikkeen lapsen kanssa, mutta silti... =(. Jostain syystä vain epäilen ja epäilen, enkä voi sille mitään... :-(
Mieheni kohtelee minua jumalaisesti. Ei ole mustasukkainen, väkivaltainen tms. Tekee oman osansa kotitöistä, ulkoiluttaa koiria jne. Ruokaa hän on oppinut vuosien mittaan kokkaamaan, joten ei kuole nälkäänkään. Meillä on samanlainen huumorintaju, minulla ehkä jopa sairaampi. Hän sanookin nauttivansa seurastani, koska kanssani on hauskaa (vielä 11 vuoden jälkeenkin :-))
Hän ei ole koskaan ollut menevää sorttia. Minä puolestani vaikka matkustelisin maailman ääriin paljon mieluummin kuin hän. Kapakoissa ei kumpikaan meistä juuri käy, ei yksin, eikä yhdessä. Kapakoihin ei vain ole kiinnostusta. Emme riitele, sillä asiat tulevat puhuttua aina ympäri, ennen kuin niistä tulisi riitaa.
Mieheni on oppinut vuosien mittaan, että osaan pitää huolen itsestäni. Tosiasiassa en voi sietää naisia, jotka valittavat aina kaikesta (ovat jatkuvasti huomion ja huolenpidon tarpeessa, leikkivät sairasta tai valittavat pienemmästäkin kolotuksesta). Mielestäni sellainen sitoo ja vaatii liikaa mieheltä. Opin äidiltäni isämme kuoleman jälkeen, että jokaisen on loppupeleissä pärjättävä yksin. Ei ole ketään kädestä kiinni pitelemässä, jos tositilanne tulee vastaan. Tämän vuoksi mieheni ei huolestu liikoja, vaikka olisin kipeä, yksin reissussa tms (hän on sanonut niin. Olen kuulemma kova muija :-)). Mielestäni tämä on vapauden antamista toiselle osapuolelle.
Mieheni on ainoita ihmisiä maailmassa, joka ei ole koskaan arvostellut minua tai tekemisiään mitenkään. Hän on antanut minulle vapautta päättää itse asioista, ovatko ne järkeviä, vai eivät. Saan mennä ja tehdä, mitä ikinä lystään, koska hän luottaa siihen, etten tekisi mitään typerää. Samoin minä teen myös hänen kohdallaan. Luotan hänen arvostelukykyynsä. Rakastan häntä yli kaiken, ja toivon, että hänkin rakastaa minua yhtä paljon (tosin se jää sanomatta ihan liian usein).
Aluksi hän ei osannut tukea minua kaikissa vaikeissa (työpaikkakiusaaminen) asioissa. Hän oli hämillään, koska ei omien sanojensa mukaan voinut auttaa mitenkään. Hän jopa ahdistui henkisesti hieman, koska hänellä ei ollut kykyä konkreettisesti auttaa minua. Kerroin hänelle, että kaipaan vain olkapäätä, jota vasten voin itkeä. Kerroin tarvitsevani jonkun, joka kertoo minulle, että kaikki tulee olemaan vielä hyvin. Tuon jälkeen sekin homma on toiminut.
Jotkut sanovat, ettei lapsi tarvitse rahaa. Mielipiteeni tässä on hieman erilainen. Itse vauva ei rahaa tarvitse, mutta perhe kumminkin. On ostettava vaippoja, tutteleita, vaatteita, maksettava juoksevia kuluja, lainoja, lääkärikuluja jne. Minnekäs ne normaalit kulut lapsen syntymän jälkeen katoaisivat. Jos puolisoista toinen on pikkutuloilla, ei paljoa naurata. Suurin osa perheen keskinäisistä riidoita tulee juuri rahasta, joko välittömästi tai välillisesti. Jos ei ole rahaa päivittäisiin juokseviin kuluihin, se kiristää molempien hermoja -> riitoja -> lapset/suhde kärsii. Sossun luukulle minusta ei ole. Jokainen lasten hankkija maksakoon kulunsa tai lapsista aiheutuvat kulunsa itse, joten ei siinä mielestäni ole mitään syytä laskea sossun tai yhteiskunnan varaan. Näin siis minun mielestäni, joten siksi myös taloudelliset asiat mietityttävät.
Mutta osaako mies siis olla isä? Vai kyllästyvätkö miehet lapseen jossain vaiheessa? Kokevatko miehet lapsen jossain vaiheessa taakaksi, liikaa sitovaksi? Kun niin monet suhteet menevät karille lapsen syntymän jälkeen.. miksi? Missä vika? Mikä on kariutuneessa suhteessa ollut se viimeinen niitti? Monissa keskusteluissa on tullut esille, että mies juuri halusi lasta, mutta kun lapsi syntyi, mies ei "enää halunnutkaan" sitä, vaan lähti. Tiedän, että pärjään yksinkin lapsen kanssa, mutta en halua. Haluan, että lapsellani on perhe, isineen kaikkineen. Haluan, että lapseni voi tukeutua isiin, myös aikuisena (tätä itse kaipaan nyt aikuisena niin kovasti).
Ymmärrätte tai ette, mutta tässä on vain minun ajatuksiani. =)
Ei raskaus ole sairaus, mutta rasite elimistölle kuitenkin. Ei kyse ole siitä, että painoa nousee, eikä siitäkään että ihana rakas pieni vauva kasvaa vatsassa. En osaa selitää enkä kuvata, sen tietää vain toinen raskauden kokenut.
Toisilla ja toiset raskaudet sujuvat ihan huomaamatta. Olo on normaali, vointi hyvä, jaksaa samalla tavalla kuin ennenkin.
Synnytyksestä toipuu nopsaan ja taas on olo kuin ennenkin.
Joskus taas raskausaikana on väsynyt, ja kipeä. Supistelujen takia esim. minä en voinut kävellä kovin kummoisia matkoja, en voinut tehdä kotitöitäkään. Vatsa kasvoi ja muutuin kömpelöksi, en taipunut, en voinut leikata tai lakata varpaan kynsiä :) En saanut kenkiä jalkaan itse - alkoi supistelemaan. Mies auttoi.
Ainakaan tämä mies ei ole kyllästynyt isyyteensä. Vanhemmuudessahan kasvetaan lapsen mukana, iän mukana.
Mutta mitä tarkaan ottaen tarkoitat, että "osaako mies olla isä"? Millainen isän on oltava, että on sinun mielestäsi ISÄ ja hyvä isä? Mitä siihen kuuluu?
Aika vaikea kysymys minulle tuo: "millainen isän pitäisi olla, ollakseen isä", koska minulla ei sellaista ole ollut. Olen miettinyt tuota ja jotain olen "keksinyt".
1) Isän pitäisi ottaa lapsi mukaan puuhasteluihin. Ei siis olla vain se paikalla oleva mieshenkilö, joka tarpeen tullen komentaa tai kantaa rahaa kotiin. Isän pitää sanoa "lähdetäänpäs sinne tai tänne". Oli se sitten vaikka varastoon pumppaamaan polkupyörän kumiin lisää ilmaa. Lapsi saa kokea olevansa tärkeä isälle, kun saa puuhailla isin kanssa kaikkea.
2) Isän pitää sanoa lapselle: "rakastan sinua", halata, pusia jne, vaikka lapsi olisi 40-vuotias.
3) Isän pitää olla tavoitettavissa, paikalla, tukena, oli syy mikä tahansa (tyttö/poikaongelmia, rahavaikeuksia, korjaamassa rikkinäisiä leluja, laskemassa mäkeä pakkasessa, paikkaamassa polvessa olevaa naarmua)
4) Isän pitää siirtää tietoaan lapselle (opettaa ajamaan autoa/traktoria/polkupyörää, näyttää kuinka porakonetta käytetään, tehdä yleensäkin "miehisiä" hommia). Oli lapsi sitten poika tai tyttö.
5) Isin pitää olla "pelastava enkeli" siinä, missä äitikin. Isiltä voi kysyä neuvoa kaikissa asioissa.
6) isin pitää lukea iltasatuja, pelata vaikka pleikkaria tai katsoa piirrettyjä lapsen kanssa. Käydä automessuilla, korkeasaaressa, neuvoa läksyissä, pitää lasta sylissä ilman sen suurempaa syytä ja viettää sitä ns. "laatuaikaa" ihan vain kahden lapsen kanssa, ilman äitiä.
7) Isän pitää kertoa lapselle, että on ylpeä lapsesta.
Kovin ympäripyöreitä asioita, eikö. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, joita olen itse kaivannut. Ennen teini-ikää olisin kaivannut isiä, joka olisi esim. rakentanut kanssani lumilinnoja tai käynyt luistelemassa/uimarannalla tai vaikka vain ruokakauppaan/aamukahville lähikuppilaan ottanut mukaansa (n. 6 vuotiaana tällaista olikin isäni kanssa, joka sitten kuoli kun olin 10). Teininä olisin kaivannut isää, joka olisi edes joskus kysynyt minulta, kuinka menee. Olisi ehkä neuvonut minua matematiikassa tai vienyt minut limudiskoon ja hakenut sieltä. Nyt myöhemmin toivoisin, että voisin kysyä neuvoa monissa suurissa sekä pienissä asioissa. Tai vain soittaa hänelle ja kuulla, että hän on iloinen soitostani. Tai että isä soittaisi minulle vain sanoakseen hei.
Osaksi kateellisena seuraan muutaman ystäväni isä-suhdetta. He puhuvat isästään paljon. Kuinka he ovat keskustelleet isän kanssa mm. auton-tai asunnonostosta, häistä, opiskelusta tms. Ihan siis normaaleista, jokapäiväisistä asioista. Juuri sellaiseksi kuvittelen ihannesuhteen isän ja lapsen välillä. Omasta mielestäni tämä ei kai ole ihan liikaa vaadittu.
kysymys, miksi mietit mahdollisia epäonnistumisia noinkin paljon?
Lapset eivät tarvitse sen kummemmin rahaa kuin kukaan muukaan. Tärkeintä on saada sitä sen verran, että saa elämän perustarpeet tyydytettyä. Ja muistaa, että rahaa on aina niin paljon kuin haluaa, että sitä on. Eli täytyy osata olla vähäänkin tyytyväinen ja iloita, jos saakin enemmän.
En ole vielä sellaisia lapsia nähnyt jotka eivät rahaa tarvi! Enkä niitä muitakaan!
Pelkillä perustarpeilla elään joutuessaan lapsi tai aikuinen on B- luokan kansalainen tai jopa C-luokan nykyään.
Jos olet itse vähään tyytyväinen niin tuskin lapsesi ajattelee samalla tavalla. Hän olisikin heti erilainen nuori kuin kaverit, jos hän ei saa rahaa vanhemmiltaan mitä kuluttaa.
Kyllä niin surkeita vanhempia näkee joskus, että heidän lapsi ei kotoo saa mitään muuta kuin potkun persuuksille. Sekin varhaisessa vaiheessa jotta nuori ei enään ole kuluttamassa edes "perustarpeita" kotonaan.
Toivottavasti et tosissasi luokittele ihmisiä a- b- ja c-luokan kansalaisiin. Ei nyt liittynyt varsinaiseen asiaan mitenkään, mutta aika kurjalta tuntuu tuollainen luokittelu.
Mutta niin vaan tapahtuu.
Ihmiset luokittelevat toiset ihmiset a- ja b-luokkaan, c-luokassa on ne vihonviimeist luuserit, esim. vuokralla asuvat yh:t (ei ole väliä käykö yh töissä vai ei..)
Sosioekonominen kokonaistilanne vaikuttaa valtavasti.
Olen itse ollut b- ja c- luokan kansalainen vain sillä perusteella, missä työssä olen ollut, mikä on ollut asumismuotoni, mikä on ollut perhemuotoni.
Lapseni kuuluivat tietysti samaan muottiin kuin minäkin.
Näin tapahtuu pikkukaupungeissa tai keskisuurissa kaupungeissa, joissa tämmöisillä asioilla valtaväestön mielestä on suuri merkitys. Jossa kaikki tuntevat toisensa.
Eikös joku jyväskyläläinen kunnan isohko virkamies kertonut joku aika sitten haastattelussaan, miten lama-aikana paikkakunnan työttömiin suhtauduttiin halveksuen. "kansakoulu alla, tuulipuku yllä" kuvasi sitä asennetta, että ei ole koulutusta, ei älyä, joten mitä voi odottaakaan ... oma vika, kun valitsit työpaikaksesi firman, joka kaatui laman aikana..
Minua on askarruttanut vähän samanlainen ongelma. Miehellä on kova vauvakuume, ja hän on myös kertonut toivovansa suurta perhettä.
Minusta se tuntuu vähän oudolta. Joskus on häivähtänyt mielessä sellainenkin ajatus, onko se keino pitää nainen kotona. Vaikka on lapsirakaskin niin voihan hellyyttä tuhlata yhteen tai kahteenkin lapseen. Miksi niitä pitäisi iso liuta olla. Kuulostan varmaan kamalalta, ei minulla ole mitään suurperheellisiä vastaan, joten älkää nyt hyökätkö kimppuun:)
Tiedän tapauksia mustasukkaisen epävarman miehen haluavan naisensa olevan paksussa tilassa jatkuvasti, jotta pysyy kotona. Muijja ei siinä tilassa kelpaa muille, eikä häivy ison lapsikatraan kanssa ihan helposti.
Yhtälailla miehetkin yrittää sitoo kumppaniaan lasten avulla itseensä niin kuin naisetkin. Jos tuntevat epäilystä kumppanin häipyvän. He eivät tunne itsensä riittävän vaan yrittävät muita kepulikonsteja.
Luin "kuvauksen" miehestäsi ja se oli aivan kuin olisit kirjoittanut omastani.
Olimme olleet yhdessä 7 vuotta kun ensimmäinen lapsi laitettiin alulle. Hieman askarrutti minuakin, koska miehelläni (toisin kuin sinun) ei juuri ole ollut hyvää isä mallia, heidän perheensä erosi kun hän oli kuuden. Ainut lapsi.
Mutta kun esikoisemme syntyi, tai jo odotus aikana mieheni oli jotain mitä vain jokainen äiti voi toivoa... =) Piti huolta (välillä liikaa), helli, hoivasi yms. Lapsen synnytyksessä, odotuksessa, jopa neuvola käynneillä oli aina mukana kaikessa. Lapsi syntyi ja siitä hetkestä sain varmuuden että hänestä tulee hyvä isä... Ne kyyneleet kun mies sai pojan syliinsä ja se onnellinen hymy... Tunsin itsekin tehneeni jotain todella upeaa meille molemmille. =)
Nyt lapsia on kaksi, kolmas suunnitelmissa, yhteistä aikaa takana 10 vuotta. Kaikki on ihanasti, mies vie lapsia milloin mihinkin. Pojan kanssa "korjaa autoa", hoitaa molempia, vaihtelee vaippoja...
Aina on mukava katsella heitä yhdessä. Lapset eivät ole erottaneet meitä, päinvastoin lähentäneet... =)
Tulo jutut ovat sitten jokaisen omassa harkinnassa, mikä on riittävästi?
Meillä mies tienaa noin 26 000e vuodessa ja minä sen minimin eli noin 6000e/v. Meillä ei ole ollut ongelmia rahan kanssa, saisihan sitä enempikin olla mutta näinkin pärjätään. Lasten vaatteet ym tavarat saa halvemmalla esim. kirppiksiltä. Kaikkea vempaimia mitä nykyään tuputetaan ei joka lapsi tarvitse. Rajansa kaikella.
Mutta ainakin kuvailemasi perusteella miehesi on varmasti aivan mahtava isä. =)
Se tarkoittaa että miehesi kunnioittaa ja rakastaa sinua jos kerran lapsen haluaa kanssasi,sanoit että itse et olen valmis viel elikä tarkoitatko että et rakasta ja kunnioita miestäsi,mene peilin eteen ja sano peilikuvallesi että mieheni rakastaa minua tosi paljon kun haluaa lapsen kanssani..jollei se tunnu sunsta miltään niin ajattele aika kulkee ja kerran me täällä vaan ollaan,kyllä tänne maailmaan lapsia ja ääntä mahtuu. :)
älä hanki lasta velvollisuudesta toista kohtaan, en aio minäkään. Vaikka syyllisydentunto avomiestäni kohtaan painaa kaikkein eniten. Jos oikea aika on tullakseen, se tulee..Itse en ehkä koskaan ole valmis ja kypsä muuttamaan elämäntapaani perhe-elämän tähden, mutta sitten en ole..ja sitä paitsi ikä painaa..