Olen 19 vuotias nuori nainen. Elin väkivaltaisessa parisuhteessa pitkään. Aloitimme seurustelemaan kun olin 15, muutimme yhteen kun olin 18. Eksäni oli minua muutaman vuoden vanhempi. Suhteen alussa suurempia ongelmia ei ollut, vaikka jälkeenpäin ajateltuna olenkin ymmärtänyt kuinka manipuloivan eksäni oli. Hän mm. sai minut uskomaan, että olen ollut ihan hirveä huora enne kuin aloimme seurustelemaan. Totuus kuitenkin oli, että hänelle menetin neitsyyteni ja sen hän myös itse tiesi. Sain aina pyydellä anteeksi ja jälkeen päin ajateltuna hirvittää kuinka voimakasta henkinen väkivalta oli. Pikkuhiljaa väkivalta alkoi astua kuvioihin. Se alkoi tönimisenä, ravisteluna, ja eteni väkisin kiinnipitämiseksi ja maahan kaatamiseksi jos yritin paeta paikalta. Puolivuotta seurusteltuamme hän riuhtaisi olkapääni sijoiltaan riidassa. Käsi oli monta viikkoa toimintakyvytön. Jotenkin hän sai minut uskomaan, että tuo käytös oli omaksi parhaakseni. Hän ei muka antanut minun mennä, koska pelkäsi minulle tapahtuvan jotain. Pahinta oli, että minä hölmö uskoin, sillä eihän hän varsinaisesti potkinut tai lyönyt. Tosin myöhemmin väkivalta meni myös potkimiseen ja lyömiseen. Aina annoin anteeksi, tuntui että hänellä oli kaksi erillistä persoonaa. Rakastin toista ja pelkäsin ja vihasin toista. Itsetuntoni vajosi pohjalukemiin.
Alustaasti hänen aggressiivisuutensa myös vaikutti seksielämäämme. Sitä on edes vaikea jälkeenpäin selittää millainen vaikutus hänellä oli minuun. Hänen ollessa vihainen minun oli ns. "miellytettävä" häntä. Minulta ei kysytty mitä halusin tai en halunnut tehdä ja välillä seksi oli kivuliasta. Sen jälkeen olo oli aina likainen ja nujerrettu. Omassa perheessäni asiat olivat sekaisin, ja niin järjettömältä kun se kuulostaakin koin silti saavani hänestä jotain "turvaa." Muutimme yhteen asumaan minkä jälkeen väkivalta kärjistyi ja sain usein peitellä mustelmiani muilta ihmisiltä. Esitin vahvaa ja iloista muille ihmisille, eikä kenellekään ollut aavistustakaan kuinka paha tilanne oli. Myöhemmin mies raiskasi minut kahdesti samalla kuristaen minua. Nämä olivat niitä harvoja kertoja kun laitoin hanttiin täysin voimin. Potkin, huusin ja rimpuilin, mutta en päässyt irti. Sen sijaan, että olisin jättänyt miestä koin syyllisyyttä siitä, että toin miehestä tällaisia piirteitä esiin. Ajattelin, että minä käytökselläni tein hänet "hulluksi." Eristäydyin ajanmittaan perheestä ja ystävistäni, sillä asioiden peittely heiltä tuntui liian raskaalta. Ajanmittaan näin ketään ulkopuolisia kerran tai kaksi kuukaudessa.
Lopulta päädyin yrittämään itsemurhaa lääkkeillä. Mies oli kotona, mutta ei kiinnostunut asiasta vaan jatkoi pelaamista tietokoneella. Olin kuitenkin sopinut tapaamisen ystäväni kanssa ja luojan kiitos hän huolestui ja tuli etsimään minua kun en vastannut puheluihin. Hän vei minut sairaalaan, jossa minua pidettiin pari päivää. Mies tuli kyllä sairaalaan, esitti hyvin järkyttynyttä äidilleni. Samana päivänä kun pääsin sairaalasta hän käski minua kuitenkin tappaa itseni lopullisesti sanoessani, etten usko että yhdessä olomme jatkuu. Kuukauden ajan mietin eroa tekemättä lopullista päätöstä, mutta kun ystäväni raahasi minut lomalle viikoksi tajusin kuinka helpottunut olin koko loman ajan kun tiesin, ettei mies ollut lähelläkään. Palattuamme ymmärsin jättää miehen, mistä olen edelleen joka päivä kiitollinen. Raiskaukset jäivät minulle mieleen kaikkein pahimpina asioina eksästäni.
Eron jälkeen aloin juhlia railakkaasti ja kerran sitten sammuin hyvän ystäväni kotona. Minulle vieras mies jonka kukaan ei edes tiennyt olevan edelleen asunnossa käytti tilannetta hyväkseen. En kertonut kenellekkään tapahtuneesta, mutta aamulla ystöväni ja tämän poikaystävä ihmettelivät mitä tämä hyvänpäivän tuttu asunnossa teki. Olimme kaikki olleet siinä uskossa, ettei asunnossa ollut enään muita.
Psykologilla olen puhunut muutamaan kertaan, mutta en kyennyt puhumaan kaikkein hankalimmista asioista.Kun tulee raiskatuksi tai vähintäänkin hyväksikäytetyksi kahden eri ihmisen toimesta, niin kyllä sitä miettii mikä itsessä on vikana. Vaikea edes kuvitella, että tarinaani uskottaisiin jos sen kertoisin.
Olen kuitenkin saanut elämäniloni takaisin, odotan innolla tulevaa opiskeluvuotta enkä usko että minusta juuri päällepäin näitä traumoja edes huomaa. Luottamukseni miehiin on kuitenkin pohjalukemissa. Yhden ihmisen kanssa minulla on ollut kuitenkin jotain juttua kaiken tämän jälkeen. Sain paniikkikohtauksen mentyäni hänelle yöksi, ahdistava olo kesti monta päivää. Hän oli nähnyt minun ja eksäni kohtaamisen pari kuukautta aikaisemmin, ja ilmeisesti ymmärsi ainakin osittain mistä oli kysymys. Päätimme jatkaa ystävinä.
Haluaisin kuitenkin kysyä, että uskooko kukaan edes tätä tarinaa? Ovatko vastaavaa kokeneet oppineet luottamaan miehiin uudelleen? Uskon vahvasti, että jossain vaiheessa saan nämä ahdistuksentunteeni hallintaan ja voin harkita seurustelua. Kuluuko tällaisesta kokemuksesta kertoa tulevalle kumppanille ja miten?
Alustaasti hänen aggressiivisuutensa myös vaikutti seksielämäämme. Sitä on edes vaikea jälkeenpäin selittää millainen vaikutus hänellä oli minuun. Hänen ollessa vihainen minun oli ns. "miellytettävä" häntä. Minulta ei kysytty mitä halusin tai en halunnut tehdä ja välillä seksi oli kivuliasta. Sen jälkeen olo oli aina likainen ja nujerrettu. Omassa perheessäni asiat olivat sekaisin, ja niin järjettömältä kun se kuulostaakin koin silti saavani hänestä jotain "turvaa." Muutimme yhteen asumaan minkä jälkeen väkivalta kärjistyi ja sain usein peitellä mustelmiani muilta ihmisiltä. Esitin vahvaa ja iloista muille ihmisille, eikä kenellekään ollut aavistustakaan kuinka paha tilanne oli. Myöhemmin mies raiskasi minut kahdesti samalla kuristaen minua. Nämä olivat niitä harvoja kertoja kun laitoin hanttiin täysin voimin. Potkin, huusin ja rimpuilin, mutta en päässyt irti. Sen sijaan, että olisin jättänyt miestä koin syyllisyyttä siitä, että toin miehestä tällaisia piirteitä esiin. Ajattelin, että minä käytökselläni tein hänet "hulluksi." Eristäydyin ajanmittaan perheestä ja ystävistäni, sillä asioiden peittely heiltä tuntui liian raskaalta. Ajanmittaan näin ketään ulkopuolisia kerran tai kaksi kuukaudessa.
Lopulta päädyin yrittämään itsemurhaa lääkkeillä. Mies oli kotona, mutta ei kiinnostunut asiasta vaan jatkoi pelaamista tietokoneella. Olin kuitenkin sopinut tapaamisen ystäväni kanssa ja luojan kiitos hän huolestui ja tuli etsimään minua kun en vastannut puheluihin. Hän vei minut sairaalaan, jossa minua pidettiin pari päivää. Mies tuli kyllä sairaalaan, esitti hyvin järkyttynyttä äidilleni. Samana päivänä kun pääsin sairaalasta hän käski minua kuitenkin tappaa itseni lopullisesti sanoessani, etten usko että yhdessä olomme jatkuu. Kuukauden ajan mietin eroa tekemättä lopullista päätöstä, mutta kun ystäväni raahasi minut lomalle viikoksi tajusin kuinka helpottunut olin koko loman ajan kun tiesin, ettei mies ollut lähelläkään. Palattuamme ymmärsin jättää miehen, mistä olen edelleen joka päivä kiitollinen. Raiskaukset jäivät minulle mieleen kaikkein pahimpina asioina eksästäni.
Eron jälkeen aloin juhlia railakkaasti ja kerran sitten sammuin hyvän ystäväni kotona. Minulle vieras mies jonka kukaan ei edes tiennyt olevan edelleen asunnossa käytti tilannetta hyväkseen. En kertonut kenellekkään tapahtuneesta, mutta aamulla ystöväni ja tämän poikaystävä ihmettelivät mitä tämä hyvänpäivän tuttu asunnossa teki. Olimme kaikki olleet siinä uskossa, ettei asunnossa ollut enään muita.
Psykologilla olen puhunut muutamaan kertaan, mutta en kyennyt puhumaan kaikkein hankalimmista asioista.Kun tulee raiskatuksi tai vähintäänkin hyväksikäytetyksi kahden eri ihmisen toimesta, niin kyllä sitä miettii mikä itsessä on vikana. Vaikea edes kuvitella, että tarinaani uskottaisiin jos sen kertoisin.
Olen kuitenkin saanut elämäniloni takaisin, odotan innolla tulevaa opiskeluvuotta enkä usko että minusta juuri päällepäin näitä traumoja edes huomaa. Luottamukseni miehiin on kuitenkin pohjalukemissa. Yhden ihmisen kanssa minulla on ollut kuitenkin jotain juttua kaiken tämän jälkeen. Sain paniikkikohtauksen mentyäni hänelle yöksi, ahdistava olo kesti monta päivää. Hän oli nähnyt minun ja eksäni kohtaamisen pari kuukautta aikaisemmin, ja ilmeisesti ymmärsi ainakin osittain mistä oli kysymys. Päätimme jatkaa ystävinä.
Haluaisin kuitenkin kysyä, että uskooko kukaan edes tätä tarinaa? Ovatko vastaavaa kokeneet oppineet luottamaan miehiin uudelleen? Uskon vahvasti, että jossain vaiheessa saan nämä ahdistuksentunteeni hallintaan ja voin harkita seurustelua. Kuluuko tällaisesta kokemuksesta kertoa tulevalle kumppanille ja miten?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.