Ajattelinpa kirjoittaa ajatuksiani tänne, jos jollakin vaikka olisi hyviä vinkkejä tilanteeseeni. Tai vaikkei olisikaan :)
Vast' ikään nimittäin sain taas huomata sen, että sopivan kumppanin löytäminen on aika vaikeaa. Tai sellaisen suhteen "muodostaminen", jossa molemmat tuntisivat vetovoimaa toisiinsa. (sehän toki on toimivan suhteen edellytys) :)
Itse olen akateemisen koulutukseni loppusuoralla, sen jälkeinen elämä "sopivasti" avoinna, mutta toisaalta selkeät päämäärät siitä, mihin pyrkiä.
En ole erityisen urheilullinen, saati "treenattu"
mutta pidän mielestäni ulkonäöstäni muutoin ihan hyvää huolta. Osaan pukeutua -ja myös käyttäytyä-tilanteen mukaan. Pidän mm. musiikista, elokuvista ja matkustelusta.
Naisessa arvostan tietynlaista päämäärätietoisuutta ja avoimuutta, mutta myös, sanoisiko nyt, lämminhenkisyyttä: sitä, että osaa ottaa myös muut huomioon ja on empaattinen.
Näiden ominaisuuksien uskoisin kuvaavan aika hyvin myös itseäni.
No, löysin erään seuranhakupalstan kautta tällaisen naisen. Mailailtiin, vähän aikaa tekstailtiin, ja viimeiset pari kuukautta soiteltiin. Luonnollisesti kiinnostuin hänestä, kun kaikki tuntui sujuvan hyvin. Ja ajattelin, että olisikohan tässä nyt sellainen helmi, jonka voisin saada omakseni... niin toivoin.
Tapasimme, kun menin muissa asioissa käymään hänen asuinpaikkakunnallaan. Aikaa oli siis tuossa vaiheessa kulunut neljä kuukautta siitä, kun yhteydenpito alkoi. Ilta jäi kuitenkin varsin lyhyeksi, jonka perusteella aloin epäillä, että ajatuksemme jutun jatkosta eivät ehkä ole samansuuntaisia.
Kun asiaa häneltä kysyin, sain vastaukseksi, että hänen mielestään meillä ei ollut tarpeeksi samoja kiinnostuksen kohteita, jotta suhteemme
-jos sellaista olisi syntynyt- olisi voinut
toimia.
Ymmärrän häntä kyllä, onhan tuo yksi tärkeä osa suhdetta. Ja ymmärrän myös sen, että tunteita nyt vain joko on tai sitten ei :) Nehän ovat aina oikeita ja oikeutettuja, eikä niitä tarvitsekaan sen kummemmin pystyä selittämään.
Pettymys, jota tunnen, ei oikeastaan kohdistu henkilökohtaisesti häneen. En vain oikein tiedä, mistä tuollaisia ihmisiä yleensäkään voi löytää? Baarista? En usko, enkä pidä sitä muutenkaan itselleni mieluisana seuranhakupaikkana.
Periaatteessa on kai niin, että ihmisiä voi tavata lähes missä hyvänsä... mutta eipä sitä nyt oikein lähikaupassa tai kirjastossakaan kehtaa ruveta mitään yrittämään... (liikun minä kyllä muuallakin, mutta...) :)
En tiedä. Tuntuu vain joskus niin masentavalta, kun elämäänsä ja siinä tapahtuvia asioita ei voi jakaa kenenkään kanssa. Tuntuu, että olisi niin paljon annettavaa, mutta....
Vast' ikään nimittäin sain taas huomata sen, että sopivan kumppanin löytäminen on aika vaikeaa. Tai sellaisen suhteen "muodostaminen", jossa molemmat tuntisivat vetovoimaa toisiinsa. (sehän toki on toimivan suhteen edellytys) :)
Itse olen akateemisen koulutukseni loppusuoralla, sen jälkeinen elämä "sopivasti" avoinna, mutta toisaalta selkeät päämäärät siitä, mihin pyrkiä.
En ole erityisen urheilullinen, saati "treenattu"
mutta pidän mielestäni ulkonäöstäni muutoin ihan hyvää huolta. Osaan pukeutua -ja myös käyttäytyä-tilanteen mukaan. Pidän mm. musiikista, elokuvista ja matkustelusta.
Naisessa arvostan tietynlaista päämäärätietoisuutta ja avoimuutta, mutta myös, sanoisiko nyt, lämminhenkisyyttä: sitä, että osaa ottaa myös muut huomioon ja on empaattinen.
Näiden ominaisuuksien uskoisin kuvaavan aika hyvin myös itseäni.
No, löysin erään seuranhakupalstan kautta tällaisen naisen. Mailailtiin, vähän aikaa tekstailtiin, ja viimeiset pari kuukautta soiteltiin. Luonnollisesti kiinnostuin hänestä, kun kaikki tuntui sujuvan hyvin. Ja ajattelin, että olisikohan tässä nyt sellainen helmi, jonka voisin saada omakseni... niin toivoin.
Tapasimme, kun menin muissa asioissa käymään hänen asuinpaikkakunnallaan. Aikaa oli siis tuossa vaiheessa kulunut neljä kuukautta siitä, kun yhteydenpito alkoi. Ilta jäi kuitenkin varsin lyhyeksi, jonka perusteella aloin epäillä, että ajatuksemme jutun jatkosta eivät ehkä ole samansuuntaisia.
Kun asiaa häneltä kysyin, sain vastaukseksi, että hänen mielestään meillä ei ollut tarpeeksi samoja kiinnostuksen kohteita, jotta suhteemme
-jos sellaista olisi syntynyt- olisi voinut
toimia.
Ymmärrän häntä kyllä, onhan tuo yksi tärkeä osa suhdetta. Ja ymmärrän myös sen, että tunteita nyt vain joko on tai sitten ei :) Nehän ovat aina oikeita ja oikeutettuja, eikä niitä tarvitsekaan sen kummemmin pystyä selittämään.
Pettymys, jota tunnen, ei oikeastaan kohdistu henkilökohtaisesti häneen. En vain oikein tiedä, mistä tuollaisia ihmisiä yleensäkään voi löytää? Baarista? En usko, enkä pidä sitä muutenkaan itselleni mieluisana seuranhakupaikkana.
Periaatteessa on kai niin, että ihmisiä voi tavata lähes missä hyvänsä... mutta eipä sitä nyt oikein lähikaupassa tai kirjastossakaan kehtaa ruveta mitään yrittämään... (liikun minä kyllä muuallakin, mutta...) :)
En tiedä. Tuntuu vain joskus niin masentavalta, kun elämäänsä ja siinä tapahtuvia asioita ei voi jakaa kenenkään kanssa. Tuntuu, että olisi niin paljon annettavaa, mutta....
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tässähän se elämän suurin ongelma onkin...ainakin minulle...
En tiedä uskonko Jumalaan tai uskonko mihinkään muuhun, mutta uskon ikuiseen rakkauteen, perhosiin vatsassa ja "siihen johonkin" minkä takia voisi kuolla kumppaninsa puolesta... mutta mistäs tämmöisen kumppanin löydät, siinä on se elämän suurin MUTTA...
Kyllä sellainen kumppani oikeati löytyy! Tiedän itse kokemuksesta, ku olin kerran baaris ja eteen sattui aivan mahoton kaunotar, jonka kans juttu alkoi luistaan ja luistaa tänä päivänäkin. Perhosia on aina vaan vatsassa, ku se on mulle se oikea. Olen hänet tuntenut nyt noin pari vuotta.
Itselläni oli täsmälleen sama ongelma. Sopivaa tyttöä ei tahtonut löytyä millään. Muutama nettituttavuus tuntui täydelliseltä kumppanilta vielä parinkin kuukauden kirjoittelun jälkeen, mutta kasvokkain tavatessa juttu ei enää luistanutkaan.
Loppujen lopuksi ajattelin, että kyllä se jossain vaiheessa napsahtaa, jos on napsahtaakseen. Hiukan yllättäen sitten napsahtikin - ihastuin tyttöön, jonka olin tuntenut jo pari vuotta ja jota en ikinä siihen mennessä ollut missään määrin ajatellut mahdollisena seurustelukumppanina.
Siis silmät auki ja ennen kaikkea avoimin mielin tekemään uusia tuttavuuksia. Ihan kaveripohjalta ensin ja sitten vasta tunnustelemaan, että josko juuri tässä olisi sitä jotakin.
..että oot pikkuisen pessimistinen.
Mikset vois yrittää tehdä aloitetta kaupassa tai kirjastossa?
Rohkeesti vaan. Ainakin hiljaisuuden muuri olis murrettu.
Kunhan et mene henkilökohtaisuuksiin eka kerralla.;)