Olen muutaman kuukauden lukenut näitä ihmissuhde palstoja.
Silmiini on pistänyt se että paljon tuputetaan eroa ja melkein joka keskustelussa toitotetaan neuvoksi "eroa vaan, löydät kyllä paremman"
Haluaisin kuulla muiltakin onko miten paljon samanlaisia kokemuksia rakkaudesta kuin minulla ja kumppanillani.
Sillä kun minä ja mieheni tutustuimme toisiimme n.viisitoista vuotta sitten, työpaikalla. Tunsimme vetoa toisiamme kohtaan heti. Kun ensimmäisen kerran halasimme ja nukuimme samassa sängyssä tuntui toisen kainalossa ollessa siltä että "tämä on minun paikkani, tässä minun on hyvä olla, tätä minä haluan juuri tämän ihmisen kanssa"
Menimme hyvin nopeasti kihloihin ja naimisiin saimme kolme lasta ja vietimme erittäin hyviä vuosia kymmenen. Toisesta ei löytynyt ärsyttäviä piirteitä, ei riidelty ei oltu mustasukkaisia, hellyys ja läheisyys oli itsestään selvää, huumorintaju synkkasi jne. Päivittäinen koskettelu kuului luonnollisena osana asiaaan. Seksi sujui aivan fantastisesti.
Lyhyesti sanottuna olimme toisillemme "ne oikeat"
Totta, täytyy tunnustaa, täydellistä suhdetta ei olekkaan ja omat kriisinsä joka suhteessa.En nyt lähde erittelemään mistä meidän kriisimme sai alkunsa. Meillä kuitenkin tuo ensimmäinen kriisi koitti vasta yli kymmenen vuoden jälkeen.
Ja rankimman kautta, jopa niin pitkälle että virallisesti erosimme, vaikka muutoin sitten emme osanneetkaan erota.
Keskustelu yhteys katosi ja molemmat yritti loukata toisiaan lisää ja kaivaa toisesta niitä huonoja puolia vain siksi että eroaminen olisi helpompaa ja vakuuttaisi itsensä siitä mitä (monet juuri eronneet) ystävät ja ympäristö toitottaa, "eroaminen on oikea ratkaisu.kyllä sä löydät paremman "
Emme vain sitten kuitenkaan pystyneet laskemaan irti toisistamme vaikka kuinka yritimme, fyysinenkin läheisyys hävisi vuodeksi.
Isoin syy asioiden korjaantumiseen on juuri se että kun todella olisi pitänyt päästää vihdoin viimein irti.Kumpikaan ei siihen kyennyt vaan asioita lähdettiin purkamaan ja keskustelemaan.Pystyimme myöntämään itsellemme ja toisillemme totuuden.Molemmat olimme sitä mieltä ettei meistä kumpikaan tule saamaan samanlaista suhdetta kenenkään toisen kanssa.Kymmen hyvää vuotta painoi loppupeleissä vaa'assa paljon enemmän kuin yksi huono.
Kumpikin koki edelleenkin niin että meidän rakkautemme oli sitä "oikeaa" Ilman toisiamme olimme onnettomia.
Viimein annoimme periksi ja myönsimme toisillemme totuuden.
Toiset etsii sitä koko elämänsä, jotkut eivät lyödä sitä koskaan. Me olimme niin onnekkaita että löysimme emmekä halua heittää sitä pois.
Pääsimme siis todella rankan kriisin yli ja vieläkin olemme sitä mieltä että olemme onnekkaita.
Minun mielestäni tämä on sitä oikeaa rakkautta minkä minä tulen kokemaan "vain kerran elämässä."
Näin uskallan sanoa viidentoista vuoden jälkeen.
Lukiessani keskusteluja ja kuunnellessani ympärilläni olevien kertomuksia omista parisuhteistaan ja kriiseistään, katsellessani miten avioerot ovat kuin jonkilainen trendi ikäitovreilla ja tuttava pariskunnilla, en voi kuin liittää kädet yhteen ja kiittää miten onnekas olen.
Silmiini on pistänyt se että paljon tuputetaan eroa ja melkein joka keskustelussa toitotetaan neuvoksi "eroa vaan, löydät kyllä paremman"
Haluaisin kuulla muiltakin onko miten paljon samanlaisia kokemuksia rakkaudesta kuin minulla ja kumppanillani.
Sillä kun minä ja mieheni tutustuimme toisiimme n.viisitoista vuotta sitten, työpaikalla. Tunsimme vetoa toisiamme kohtaan heti. Kun ensimmäisen kerran halasimme ja nukuimme samassa sängyssä tuntui toisen kainalossa ollessa siltä että "tämä on minun paikkani, tässä minun on hyvä olla, tätä minä haluan juuri tämän ihmisen kanssa"
Menimme hyvin nopeasti kihloihin ja naimisiin saimme kolme lasta ja vietimme erittäin hyviä vuosia kymmenen. Toisesta ei löytynyt ärsyttäviä piirteitä, ei riidelty ei oltu mustasukkaisia, hellyys ja läheisyys oli itsestään selvää, huumorintaju synkkasi jne. Päivittäinen koskettelu kuului luonnollisena osana asiaaan. Seksi sujui aivan fantastisesti.
Lyhyesti sanottuna olimme toisillemme "ne oikeat"
Totta, täytyy tunnustaa, täydellistä suhdetta ei olekkaan ja omat kriisinsä joka suhteessa.En nyt lähde erittelemään mistä meidän kriisimme sai alkunsa. Meillä kuitenkin tuo ensimmäinen kriisi koitti vasta yli kymmenen vuoden jälkeen.
Ja rankimman kautta, jopa niin pitkälle että virallisesti erosimme, vaikka muutoin sitten emme osanneetkaan erota.
Keskustelu yhteys katosi ja molemmat yritti loukata toisiaan lisää ja kaivaa toisesta niitä huonoja puolia vain siksi että eroaminen olisi helpompaa ja vakuuttaisi itsensä siitä mitä (monet juuri eronneet) ystävät ja ympäristö toitottaa, "eroaminen on oikea ratkaisu.kyllä sä löydät paremman "
Emme vain sitten kuitenkaan pystyneet laskemaan irti toisistamme vaikka kuinka yritimme, fyysinenkin läheisyys hävisi vuodeksi.
Isoin syy asioiden korjaantumiseen on juuri se että kun todella olisi pitänyt päästää vihdoin viimein irti.Kumpikaan ei siihen kyennyt vaan asioita lähdettiin purkamaan ja keskustelemaan.Pystyimme myöntämään itsellemme ja toisillemme totuuden.Molemmat olimme sitä mieltä ettei meistä kumpikaan tule saamaan samanlaista suhdetta kenenkään toisen kanssa.Kymmen hyvää vuotta painoi loppupeleissä vaa'assa paljon enemmän kuin yksi huono.
Kumpikin koki edelleenkin niin että meidän rakkautemme oli sitä "oikeaa" Ilman toisiamme olimme onnettomia.
Viimein annoimme periksi ja myönsimme toisillemme totuuden.
Toiset etsii sitä koko elämänsä, jotkut eivät lyödä sitä koskaan. Me olimme niin onnekkaita että löysimme emmekä halua heittää sitä pois.
Pääsimme siis todella rankan kriisin yli ja vieläkin olemme sitä mieltä että olemme onnekkaita.
Minun mielestäni tämä on sitä oikeaa rakkautta minkä minä tulen kokemaan "vain kerran elämässä."
Näin uskallan sanoa viidentoista vuoden jälkeen.
Lukiessani keskusteluja ja kuunnellessani ympärilläni olevien kertomuksia omista parisuhteistaan ja kriiseistään, katsellessani miten avioerot ovat kuin jonkilainen trendi ikäitovreilla ja tuttava pariskunnilla, en voi kuin liittää kädet yhteen ja kiittää miten onnekas olen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minäkin tiedän, että vaikka olemme erossa ja mies on päättänyt sen olevan lopullista,en tule häntä koskaan unohtamaan ja tulen rakastamaan häntä lopun ikäni. Toivon, että hänkin havahtuisi vielä harkintaajan puitteissa huomaamaan sen. Sitä sanotaan, että tosi rakkaus palaa, jos sen antaa mennä.
Olen aina kiinnittänyt huomiota sanaan "löytää". Monet "etsivät" puolisoa rinnalleen, ja se kai on joku yleinen asenne, että pitää "löytää" puoliso. Yhtä lailla onnettomia ja pettyneitä ihmisiä löytyy niistä, jotka eivät ole "löytäneet". Jotkut etsiessään jättävät kaiken muun toiselle sijalle. Ja kun treffeille asti pääsee niin yritetään sitoutua kaikin keinoin. Onko elämämme tarkoitus "löytää puoliso ja perustaa perhe"? Nuoruusvuosina ahdistuin, jos joku seurustelukumppani alkoi liikaa ripustautua - vaikka emme tunteneet sen kummempa ayhteenkuuluvuutta toisiamme kohtaan.
Toisille se on luontaista, toisille päähänpinttymä. En itse, eikä pari tuttavaanikaan ole koskaan "etsineet", niitä ehdokkaita ja puolisoita on vain jostain ilmaantunut. Olemme oppineet elämään myös yksin ja ehkä siinä syy miksi elämänkumppaniksi valikoituneet puolisot ovatkin tulleet jäädäkseen. Myös puolisoille on ollut yllätys, että se mukava tyyppi jota aluksi halusi tavata useammin ja kauemmin, onkin nyt puoliso ja yhteisten lasten äiti tai isä. Ja rakkaus (= kiintymys, yhteenkuuluvuus) kukoistaa satunnaisista erimielisyyksistä riippumatta.
Kell onni on, onnen kätkeköön. Mutta olen kyllä alkuperäisen kirjoittajan kanssa ihmetellyt kentiess liiankin heppoisin perustein tapahtuneita eroja. Ongelmien ratkaisuun vaaditaan molempien panosta ja todellista halua saada suhde toimimaan. Jos toinen osapuoli toimii epävakaasti eikä kykene osoittamaan mielenkiintoa asioiden parantamiseksi niin en ihmettele että se toinenkaan ei jaksa vetää kivirekeä perässä ja päätyy haluamaan eron. Joskus vanhoina hyvinä(?) aikoina ihmisillä oli tavallaan pakko elää yhdessä parisuhteessa koko elämänsä, nykyään se on ainoastaan oman pinnallisen mielenkiinnon varassa.
onneksi ei eletä entisiä aikoja ja voi erota jos ei voi elää aviossa.Syitä on muutakin kun pinnallisuus.
Taisin ajattelemattomuuttani käyttää väärää ilmaisua.
Itse asiassa löytää sana on väärä."Kun kohdalle sattuu se oikea", olisi ollut parempi ilmaisu.
Usein se oikea on lähempänä kuin olisi luullutkaan, eikä sitä etsimällä löydä vaan tulee kohdalle jos on tullakseen:Näin itsekin olen aina ajatellut, en vain jaksa uskoa että "se oikea" tulee kohdalleen montaa kertaa elämässä.
Jäin myös miettimään sanomaasi."oppineet elämään myös yksin ja ehkä siinä syy miksi elämänkumppaniksi valikoituneet puolisot ovatkin tulleet jäädäkseen."
tämä lause pätee myös meihin.Itse olin ollut kolmevuotta sinkkuna ja myös meiheni parivuotta ennenkuin aloimme seurustelemaan.
Silti olen sitä mieltä että kun on ollut kerran niin onnekas että kohdalle on sattunut se oikea, sitä kannattaa pitää kiinni ja sen eteen töitä tehdä.:)
Tosin niinkuin mainitsit yksin on vaikea taistella suhteen/liiton puolesta jos toinen osapuoli ei ajattele samoin.