Niin. Olen 24 vuotias nuori nainen ja työskentelen päivähoitoalalla. Nyt taas loman lähestyessä loppuaan koen saman ahdistuksen kuin joka vuosi. Tunnen, että nyt kun arki taas alkaa, niin minun pitää taas olla se asiallinen ja tylsä aikuinen, huolehtiva, järkevä, miettiä vaatetusta pääni puhki kesähelteillä, piileskellä ruokakaupassa perheitä kun haluan vain olla rauhassa, keksiä small talkkia vaikka mitään en tunnu keksivän, huolehtia kymmenistä lapsista päivän aikana, siivota sormet puhki, kyykkiä vessanpöntön vieressä siivoomassa pissaa, pestä kakkapeppuja, kuunnella valitusta kun kiitostakaan ei oikein saa, korottaa äänen käheäksi, kuunnella, komentaa, yrittää ymmärtää kiukuttelevia ja pomottelevia työkavereita, kuunnella työkaverin nenäkkäitä vitsejä, selvittää lasten riitoja, miettiä vapaa-ajalla jonkun janipetterin huolia tai perhetilannetta, miettiä voiko edes terassille mennä vai vetääkö joku janipetterin äiti herneet nenään. Oikeastaan kokojan mietin, mitä tällä kertaa teen väärin ja osaankohan taas mitään. Työtä tehnyt 4 vuotta, mutta silti tuntuu että olen osaamaton ja tyhmä. Perehdytystäkään ei ole ikinä saanut, mutta silti kaikki asiat pitäisi tietää. Tai sitten tää ei vaan ole mun juttu. Toisaalta, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella? Haluisin ammatin, mistä voisin olla ylpeä ja minkä kokisin osaksi itseäni. Nyt lähinnä tuntuu, etten halua vapaa-ajalla edes mainita olevani "päiväkodin täti".
Näin. Unelmoin jostain ihan muusta, mutta en tiedä mistä. Ihmiset kertoo rakastavansa työtänsä ja lapsia/muita ihmisiä. Minä menen työpäivän jälkeen kotiin ja kuuntelen hiljaisuutta. Omia sukulaislapsia en meinaa kestää, kun oma arki menee lasten parissa. Miten ihmeessä jaksaisin ikinä vielä omia lapsia tähän päälle. Raskainta on se, että tuntuu ettei voi olla oma itsensä. Vapaa-ajalla pitäisi voida ainakin olla, mutta silloinkin mietin että onkos paidassa liian avara kaula-aukko, onko shortsit liian lyhyet, mitä jos joku näkee mun ostavan siideriä kaupasta, mitä mieltä joku olis mun harrastuksista, mitä jos vaikka kiroilen jnejne. En tiedä miksi olen opiskellut sosiaalialaa, kun tuntuu ettei tää tule luonnostaan sydämestä. Itseä taas kiinnostaa aidosti eläimet, valokuvaus, kirjoittaminen, visuaalisuus, tietokoneella näpertely, kuvien editointi ... jne. En tiedä oikein mitä pitäisi tehdä. Toisaalta työ ihmisten parissa kiinnostaa, mutta ei ehkä tässä muodossa. Tässä ollaan jotenkin liian lähellä. En osaa selittää. Pitäisi kai olla iloinen työstä, mutta en voi sille mitään että tunnen ahdistusta.
Mitä te tekisitte?
Näin. Unelmoin jostain ihan muusta, mutta en tiedä mistä. Ihmiset kertoo rakastavansa työtänsä ja lapsia/muita ihmisiä. Minä menen työpäivän jälkeen kotiin ja kuuntelen hiljaisuutta. Omia sukulaislapsia en meinaa kestää, kun oma arki menee lasten parissa. Miten ihmeessä jaksaisin ikinä vielä omia lapsia tähän päälle. Raskainta on se, että tuntuu ettei voi olla oma itsensä. Vapaa-ajalla pitäisi voida ainakin olla, mutta silloinkin mietin että onkos paidassa liian avara kaula-aukko, onko shortsit liian lyhyet, mitä jos joku näkee mun ostavan siideriä kaupasta, mitä mieltä joku olis mun harrastuksista, mitä jos vaikka kiroilen jnejne. En tiedä miksi olen opiskellut sosiaalialaa, kun tuntuu ettei tää tule luonnostaan sydämestä. Itseä taas kiinnostaa aidosti eläimet, valokuvaus, kirjoittaminen, visuaalisuus, tietokoneella näpertely, kuvien editointi ... jne. En tiedä oikein mitä pitäisi tehdä. Toisaalta työ ihmisten parissa kiinnostaa, mutta ei ehkä tässä muodossa. Tässä ollaan jotenkin liian lähellä. En osaa selittää. Pitäisi kai olla iloinen työstä, mutta en voi sille mitään että tunnen ahdistusta.
Mitä te tekisitte?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.