Tää on se iän ikuinen ongelma siitä, kuka on se oikea...
Tapasin avomieheni reilu vuos sitten. Olin mielestäni ihastuneempi kuin koskaan ennen, pian ehkä rakastunutkin. Toisaalta saattoi myös olla kyse siitä, että seksi vaan oli ihanampaa kuin ennen...
Toisaalta epäilin heti alusta asti, ettei juttu voi toimia, koska ollaan niin kovin erilaisia. Päädyin kuitenkin siihen, että erilaisuus on rikkautta ja tärkeintä on rakkaus. Puolen vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen lähinnä käytännön syistä. Nyt suhde on jo arkistunut ja tuntuu, että toimii osin siltä pohjalta, että "jollen mä tota opi rakastamaan, niin en kai sitten ketään?" Tiedän, että tunne on molemmin puolinen. Toisaalta molemmin puolista on myös hetkittäiset rakastuneet olot, tuntuu vaan, että harvenevassa määrin.
Ei kai mulla ois mitään akuuttia syytä lopettaa suhdetta. En kuitenkaan tiedä haluisinko miestä lasteni isäksi, ku tuntuu, ettei se saa mitään aikaseks--istuu vaan himassa ja pelaa. Opiskelee muka, mut säälittävän hitaasti. Kotityötkin on pirun vaikeita. (sillä saralla kouulutus on toki auttanu hieman ;-) vaan kauankohan tuo vaikutus voi kestää?) Mä taas oon aina menossa: koulussa, töissä, harrastuksissa, jne. Eikä meil juurikaan oo yhteisii kiinnostuksen kohteita. Tuntuu, et koko suhde on pelkän seksin ja hellyyden varassa. Hellyyttä saan myös silloin, ku mul on paha olla ja se tuntuu ihanalta. Ristiriitasta vaan se, ku ehken puolet niistä pahanolon kohtauksista tulee just siitä, ku mietin haluunko jatkaa.
Kaiken lisäks ajatuksissani on alkanu kummittelemaan eräs tuttavani, johon olen ollut hieman ihastunut ennen kuin tapasin avomieheni. Tuota en ole pitkään aikaan aatellu, vaan kummasti on pompannu mieleeni viimeaikoina aina silloin, kun nykyisen huonot puolet nousee pintaan. (Silloin aikoinaan en uskaltanut tehdä mitään aloitetta, enkä edelleenkään tiedä mikä ois vastakaiku.)
...Pohdinko vaan liikaa? Pitäiskö hyväksyy se, ettei täydellistä paria oo/ ei se vaihtamalla parane. Sitä mielessä pomppivaa ihastusta tuskin tunnen riittävän hyvin voidakseni verrata avomieheeni. Mikään nopea parin vaihto ei myöskään tuntuis hyvältä idealta.
Vai olenko tosiaan haksahtanut vain seksiin ja mun ois pitäny tajuta jo aikoja sitten lopettaa alkuunsa, vaikka se ois sattunu jo sillon.
Suhteen analysointi yhessä viestissä liene mahdotonta, mutta kuulisin silti mieluusti jonkinmoisia kommentteja/kokemuksia.
Tapasin avomieheni reilu vuos sitten. Olin mielestäni ihastuneempi kuin koskaan ennen, pian ehkä rakastunutkin. Toisaalta saattoi myös olla kyse siitä, että seksi vaan oli ihanampaa kuin ennen...
Toisaalta epäilin heti alusta asti, ettei juttu voi toimia, koska ollaan niin kovin erilaisia. Päädyin kuitenkin siihen, että erilaisuus on rikkautta ja tärkeintä on rakkaus. Puolen vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen lähinnä käytännön syistä. Nyt suhde on jo arkistunut ja tuntuu, että toimii osin siltä pohjalta, että "jollen mä tota opi rakastamaan, niin en kai sitten ketään?" Tiedän, että tunne on molemmin puolinen. Toisaalta molemmin puolista on myös hetkittäiset rakastuneet olot, tuntuu vaan, että harvenevassa määrin.
Ei kai mulla ois mitään akuuttia syytä lopettaa suhdetta. En kuitenkaan tiedä haluisinko miestä lasteni isäksi, ku tuntuu, ettei se saa mitään aikaseks--istuu vaan himassa ja pelaa. Opiskelee muka, mut säälittävän hitaasti. Kotityötkin on pirun vaikeita. (sillä saralla kouulutus on toki auttanu hieman ;-) vaan kauankohan tuo vaikutus voi kestää?) Mä taas oon aina menossa: koulussa, töissä, harrastuksissa, jne. Eikä meil juurikaan oo yhteisii kiinnostuksen kohteita. Tuntuu, et koko suhde on pelkän seksin ja hellyyden varassa. Hellyyttä saan myös silloin, ku mul on paha olla ja se tuntuu ihanalta. Ristiriitasta vaan se, ku ehken puolet niistä pahanolon kohtauksista tulee just siitä, ku mietin haluunko jatkaa.
Kaiken lisäks ajatuksissani on alkanu kummittelemaan eräs tuttavani, johon olen ollut hieman ihastunut ennen kuin tapasin avomieheni. Tuota en ole pitkään aikaan aatellu, vaan kummasti on pompannu mieleeni viimeaikoina aina silloin, kun nykyisen huonot puolet nousee pintaan. (Silloin aikoinaan en uskaltanut tehdä mitään aloitetta, enkä edelleenkään tiedä mikä ois vastakaiku.)
...Pohdinko vaan liikaa? Pitäiskö hyväksyy se, ettei täydellistä paria oo/ ei se vaihtamalla parane. Sitä mielessä pomppivaa ihastusta tuskin tunnen riittävän hyvin voidakseni verrata avomieheeni. Mikään nopea parin vaihto ei myöskään tuntuis hyvältä idealta.
Vai olenko tosiaan haksahtanut vain seksiin ja mun ois pitäny tajuta jo aikoja sitten lopettaa alkuunsa, vaikka se ois sattunu jo sillon.
Suhteen analysointi yhessä viestissä liene mahdotonta, mutta kuulisin silti mieluusti jonkinmoisia kommentteja/kokemuksia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet perimmäisten kysymysten äärellä. Osa meistä löytää itselleen täydellisen kumppanin ja loput eivät. Se on melkoista arpapeliä ja ehkä vähän raakaakin sellaista.
Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että löysin nähdäkseni täydellisen puolison itselleni. Seurustelimme 9 vuotta ennen kuin menimme naimisiin ja aloimme lisääntyä. Olimme siinä vaiheessa täysin varmoja yhteensopivuudestamme emmekä erehtyneet. Nyt lapset ovat toisella kymmenellä ja kaikki menee edelleen erittäin hyvin, itse asiassa aina vaan paremmin. Lapset ja me vanhemmat olemme onnellisia kaikki keskenämme ja harmonia vallitsee. Vaikka moni muu asia voi olla pielessä, niin täytyy kehua että perhe-elämän suhteen olemme olleet onnekkaita.
Enkä halua olla itsekäs tämän kertomani kanssa. Itsekkyys on jäänyt jo kauan sitten taka-alalle ja tässä iässä ymmärtää jo asioiden oikean tärkeysjärjestyksen. Vaikka puolisoni kanssa olisimmekin joskus vähän eri mieltä jostain asiasta, ymmärrämme molemmat kuitenkin sen, että lapset ja heidän hyvinvointinsa on kaikkein tärkein asia maailmassa.
Tällä yritän ehkä vain sanoa sen, että älkää tehkö lapsia ennen kuin olette riittävän kypsiä siihen vastuuseen. Tai jos hätiköittekin, niin meidän aikuisten velvollisuus on vaikka vähän tinkiä omasta hyvinvoinnistamme sen eteen, että lapsemme ovat onnellisia. Ymärtäkää vastuunne ja eläkää ihmisiksi!
Tohon on nyt ulkopuolisen vaikea sanoa mitään. Tekstistäsi sai kuitenkin sellaisen käsityksen,että et nää suhteella tulevaisuutta.Lapsein hankkiminen ei ehkä ole vielä sinulla ajankohtaista, mutta jos et halua miestäsi lasten isäksi niin miksi kituutella sellaisessa suhteessa.
Itse oon seurustellu 4 vuotta josta 2 1/2 avoliitossa enkä todellakaan voisi kuvitella ketään muuta lasteni isäksi kuin mieheni.
Kirjoitit että pitäisikö vaan tyytyä ajatukseen "ei se vaihtamalla parane" . Totta on että kaikkiin suhteisiin tulee jossain vaiheessa arki, mutta olette seurustelleet kuitenkin vain vuoden niin oisko kyse kuitenin jostain muusta..teillekin on varmasti tullut myös arki vastaan, mutta kirjoituksesta sai sellaisen kuvan että et rakasta miestäsi "jollen mä totta opi rakastamaan..."
Minulla on muuten identtinen tilanne kanssasi, paitsi ei asuta yhdessä.Luulen,että asia selviää sinulle ilman suuria vaivannäköjä ajan kanssa.
Ero tulee kysymykseen jos et rakasta miestäsi ja eroavaisuudet ovat vieneet pohjan pois.
Kun rakkaus kuolee niin suhde ei kestä pelkän seksin ja tahdon varassa.
Itsekin painiskelin puolvuotta sitten samojen asioiden kanssa ja huomasin että arki suhteeseemme tuli salaman nopeasti todella loistavan alun jälkeen.Se ei ole mielestäni normaalia.Joten erohan tuli,enkä miestä suuresti ole kaivannut sen jälkeen,joten ratkaisu oli kait oikea!
kun tapasin tulevien lasteni isän, kaikki oli selvää eikä epäilyksen tunteita ilmennyt. olimme yhdessä lähes 20 vuotta, tuli kriisi ja emme osanneet käsitellä sitä ja ero seurasi. nykyinen suhteeni alkoi ihastuksella ja hyvällä seksillä. koska olemme aivan erilaisia, nyt arjen tultua jäljellä ei paljon ole sen seksin lisäksi ja siksi sekin osoittaa hiipumisen merkkejä. eli mielestäni pitää olla yhdistäviä kiinnostuksen kohteita, jotta pidemmän päälle suhde toimisi. nyt lasteni isä ja minä elämme onnettomissa suhteissa ja haikailemme edelleen toisiamme. Aika pian alkuperäisellä on tullut noita epäilyksiä mieleen, jo vuodessa.
"...Pohdinko vaan liikaa?"
- Kyllä, kuten naisilla tapana on.
Kiitos kaikille vastauksista! Ne sai mut itkemään.
Tuli kuitenkin semmonen olo, et pitää yrittää pohtia tätä syvemmin sekä miehen että ystävien kanssa. (Miehen kanssa on toki jo pohdittukin.) Kaikilla on varmasti eri merkityksiä myös sanoille "rakastaa" tai "muuttua arkiseksi".
Mun omiin aivoituksiin vaikuttaa ehkä sekin, et mulla on tommosia samanlaisia epäröintejä kaiken suhteen: En tiedä opiskelenko oikeeta alaa? Harrastuksetkin meinaa vaihtua tiuhaan tahtiin, tai sit niitä pitää olla kamalan monta kerralla. Joskus oon ollu lähes täysin erossa ystävistä,joiden kans mul ei muka ollu mitään yhteistä. Samat ystävät on myöhemmin osottautunu taas niiks kaikkein läheisimmiks.
Eli musta siis tuntuu, että monella elämän alueella etsin jotain mitä ei oo olemassa. Onneks vastapainona tälle on kuitenkin taito iloita myös pienistä arkisista jutuista. Mielialani vaihtelee melko tiuhaan, eli voisin ehkä maallikkona määritellä itteni lievästi maanis-depressiiviseks. (Älkää loukkaantuko, jos käytän sanaa väärässä yhteydessä)
Maanis-depressiivinen...Meistä jokainen tavoittelee onnea ja hyvää, kestävää suhdetta elämäänsä ja haluaa varmistua jollain tavalla siitä, että tämä kumppani on juuri se oikea.
Siinä ei ole mitään väärää eikä omituista.
Toinen miettii ja pui asioita enemmän kuin toinen. Luota tosiasioihin, joita suhteessanne on ja keskity niihin. Ei kannata arvailla tai kaivella huonoja asioita tai peräti olemattomia.
Ikävyydet ja kompastuskivet tulevat elämässä eteen valitettavasti omatoimisestikin.
Nauti siitä mitä teillä on, älä haikaile sitä, mitä ei ole.
Onnea ja kaikkea hyvää elämääsi!
ihastuin ja rakastuin täysin erilaiseen mieheen -vielä huomattavasti itseäni nuorempaan, mutta se ei ollut todellinen este, vaan meidän erilaisuus. Alussa seksi ja hellyys vei menessään, mutta kun aivokapasiteetti ei riittänyt, niin loppui mielenkiinto myös seksiin.
Olet väärän miehen kanssa ja epäilyksesi on täysin aito. Miehesi ei riitä sinulle ja olet aavistanut sen alkumetreistä lähtien. Anteeksi selvännäköisyyteni!