Olen alkanut ajtella, että uskottomuutta on muukin kuin jonkun toisen henkilön kanssa vehtaaminen, vaikka klassisin tapa se onkin. Olen kokenut uskottomuuden silläkin saralla, mutta viime aikoina tuntemukset ja petetyksi tulleen tunne on ollut aivan sama. Eikä tapahtumiin liity sitä kolmatta henkilöä. Ehkä, en tiedä vaikka liittyisi useampikin.
Kun mies aikoinaan yrtitti 'valloittaa' minut,(tai miten sen typerästi voisi ilmaista) hän luonnollisesti on antanut itsestään mahdollisimman hyvän kuvan. On avoin, luotettava, aito, lämmin ja rehellinen ihminen. Hän piti tätä illuusiota yllä reilun vuoden. Ja minä tietysti olen ansaan langennut, en siitä voi syyttää muita kuin itseäni. Toisaalta eihän jokaista ihmistä voi ensisijassa epäillä petturiksi, siten ei ihmissuhteita juurikaan syntyisi.
Vähitellen tässä yhteisen elämämme varrella miehestä on paljastunut ikävämpi puoli. Hänellä on tapana kertoa asioissa se totuus, jonka itse katsoo parhaimmaksi. Taikka jättää totuus kertomatta, se kun saattaisi aiheuttaa luottamuspulaa välillemme. Eli mies joko rehellisesti valehtelee, tai antaa asioista epäsuorasti väärän kuvan, jolloin häntä ei voi syyttää valehtelusta mutta minä olen se joka asiat on ymmärtänyt väärin. Hän tekee tämän laskelmoidusti. Mies on tietenkin jäänyt useampaan kertaan kiinni paskapuheistaan (ja nykyään tihenevään tahtiin, koska osaan jo kyseenalaistaa hänen puheensa). Edes se, että hän on kymmenet kerrat luvannut pysyä touudessa ei ole auttanut asiaa. Omien sanojensa mukaan hän määrittelee mikä on se totuus, jonka minä saan kuulla. Enkä menisi väittämään etteikö tässä pyörisi toisia naisia, eihän miehen puheisiin voi todellakaan luottaa.
Parisuhteeseen ja yhteiselämään kuuluva toisen tukeminen etc on sekin ollut tapetilla. Mies kun ei välitä minusta ja tunteistani paskan vertaa. Suhteemme alussa hän lupasi olla aina tukenani ja se henkilö, jonka kanssa voin jakaa elämäni ilot ja surut. Sama tietysti toisinpäin, että minä olen hänen tukensa, ja niin olen ollutkin. Tästä on nimenomaan ollut puhetta, mutta sekin olisi kai pitänyt vaatia kirjallisena todistajien läsnäollessa. Mies ei enää alkuvaiheiden jälkeen ole omista asioistaan puhunut. Turha sanoa, että miehet eivät niin asioita pohdikaan saati puhu niistä, mutta kyllä hän ensimmäisen vuoden aikana oli erittäinkin tunteellinen, syvällinen ja avoin ihminen! Nykyään hän on sitä mieltä, että riittää kun asumme saman katon alla, ettei kaikista asioista ole tarpeen edes puhua, tai että minun olisi osattava kysyä! Alussa olemme myös keskustelleet siitä, että pidämme toisemme ajan tasalla yhteiseen elämäämme liittyvistä asioista. Miehellä on takana avioliitto ja siitä lapsia. Olen todennut, että hän hoitelee lapset miten on ex-vaimonsa kanssa sopinut, eikä se kuulu minulle ennen kuin itse huomaan mitä on tapahtumassa. Mies on sitä mieltä, ettei ole mielekästä jokaista menoa erikseen tilittää. No ei kai olekaan, mutta kun mies illalla johonkin lähtee ja ilmoittaa vasta kysyttäessä että on menossa lapsensa kanssa harrastuksiin menee pari tuntia, niin on se outoa, ettei minulle voi yhtään aikaisemmin asiasta mainita. Vasta jos älyän kysyä! Muutenkin monesta asiasta tiedottaminen on sen varassa, että minä ymmärrän kysyä. Olen hänelle ilmaa.
Sekavaa tekstiä, mutta en osaa asiaa selittää. Vaikka hänen tekemisensä ovat aivan arkipäiväisiä asioita, eivätkä virallisesti 'uskottomuudeksi' ymmärrettäviä, mutta sulkiessaan minut ulkopuolelle olen alkanut kokea, että miehellä on elämä josta ei halua minulle puhua, eikä halua minua siihen elämäänsä. Mies on myös jyrkästi ilmoittanut ettei halua erota. Minä taas olen alkanut olla entistä vahvemmin sen kannalla, että häivyn omin päin. Miettiköön sitten mikä meni vikaan. Veikkaaan tosin, ettei mieti muuta kuin että minulla on vika korvien välissä kun en hänen logiikkaansa ymmärrä.
Muistan ajan, jolloin kaipasin hänen läheisyyttään. Ajan, jolloin hänen lähellään oli hyvä, hänen ihonsa kosketus rauhoitti, se oli kuin satua jota en uskonut todeksi... Nykyään voin lähes pahoin jo nukkuessani hänen vieressään. Tunne on sama, kuin jos hän olisi juuri jäänyt kiinni toisesta naisesta. Se on tunne, jonka kokeneena muistaa lopun ikänsä. Ymmärtääkö tätä kukaan? Minun on itsenikin hyvin vaikea ymmärtää.
Kun mies aikoinaan yrtitti 'valloittaa' minut,(tai miten sen typerästi voisi ilmaista) hän luonnollisesti on antanut itsestään mahdollisimman hyvän kuvan. On avoin, luotettava, aito, lämmin ja rehellinen ihminen. Hän piti tätä illuusiota yllä reilun vuoden. Ja minä tietysti olen ansaan langennut, en siitä voi syyttää muita kuin itseäni. Toisaalta eihän jokaista ihmistä voi ensisijassa epäillä petturiksi, siten ei ihmissuhteita juurikaan syntyisi.
Vähitellen tässä yhteisen elämämme varrella miehestä on paljastunut ikävämpi puoli. Hänellä on tapana kertoa asioissa se totuus, jonka itse katsoo parhaimmaksi. Taikka jättää totuus kertomatta, se kun saattaisi aiheuttaa luottamuspulaa välillemme. Eli mies joko rehellisesti valehtelee, tai antaa asioista epäsuorasti väärän kuvan, jolloin häntä ei voi syyttää valehtelusta mutta minä olen se joka asiat on ymmärtänyt väärin. Hän tekee tämän laskelmoidusti. Mies on tietenkin jäänyt useampaan kertaan kiinni paskapuheistaan (ja nykyään tihenevään tahtiin, koska osaan jo kyseenalaistaa hänen puheensa). Edes se, että hän on kymmenet kerrat luvannut pysyä touudessa ei ole auttanut asiaa. Omien sanojensa mukaan hän määrittelee mikä on se totuus, jonka minä saan kuulla. Enkä menisi väittämään etteikö tässä pyörisi toisia naisia, eihän miehen puheisiin voi todellakaan luottaa.
Parisuhteeseen ja yhteiselämään kuuluva toisen tukeminen etc on sekin ollut tapetilla. Mies kun ei välitä minusta ja tunteistani paskan vertaa. Suhteemme alussa hän lupasi olla aina tukenani ja se henkilö, jonka kanssa voin jakaa elämäni ilot ja surut. Sama tietysti toisinpäin, että minä olen hänen tukensa, ja niin olen ollutkin. Tästä on nimenomaan ollut puhetta, mutta sekin olisi kai pitänyt vaatia kirjallisena todistajien läsnäollessa. Mies ei enää alkuvaiheiden jälkeen ole omista asioistaan puhunut. Turha sanoa, että miehet eivät niin asioita pohdikaan saati puhu niistä, mutta kyllä hän ensimmäisen vuoden aikana oli erittäinkin tunteellinen, syvällinen ja avoin ihminen! Nykyään hän on sitä mieltä, että riittää kun asumme saman katon alla, ettei kaikista asioista ole tarpeen edes puhua, tai että minun olisi osattava kysyä! Alussa olemme myös keskustelleet siitä, että pidämme toisemme ajan tasalla yhteiseen elämäämme liittyvistä asioista. Miehellä on takana avioliitto ja siitä lapsia. Olen todennut, että hän hoitelee lapset miten on ex-vaimonsa kanssa sopinut, eikä se kuulu minulle ennen kuin itse huomaan mitä on tapahtumassa. Mies on sitä mieltä, ettei ole mielekästä jokaista menoa erikseen tilittää. No ei kai olekaan, mutta kun mies illalla johonkin lähtee ja ilmoittaa vasta kysyttäessä että on menossa lapsensa kanssa harrastuksiin menee pari tuntia, niin on se outoa, ettei minulle voi yhtään aikaisemmin asiasta mainita. Vasta jos älyän kysyä! Muutenkin monesta asiasta tiedottaminen on sen varassa, että minä ymmärrän kysyä. Olen hänelle ilmaa.
Sekavaa tekstiä, mutta en osaa asiaa selittää. Vaikka hänen tekemisensä ovat aivan arkipäiväisiä asioita, eivätkä virallisesti 'uskottomuudeksi' ymmärrettäviä, mutta sulkiessaan minut ulkopuolelle olen alkanut kokea, että miehellä on elämä josta ei halua minulle puhua, eikä halua minua siihen elämäänsä. Mies on myös jyrkästi ilmoittanut ettei halua erota. Minä taas olen alkanut olla entistä vahvemmin sen kannalla, että häivyn omin päin. Miettiköön sitten mikä meni vikaan. Veikkaaan tosin, ettei mieti muuta kuin että minulla on vika korvien välissä kun en hänen logiikkaansa ymmärrä.
Muistan ajan, jolloin kaipasin hänen läheisyyttään. Ajan, jolloin hänen lähellään oli hyvä, hänen ihonsa kosketus rauhoitti, se oli kuin satua jota en uskonut todeksi... Nykyään voin lähes pahoin jo nukkuessani hänen vieressään. Tunne on sama, kuin jos hän olisi juuri jäänyt kiinni toisesta naisesta. Se on tunne, jonka kokeneena muistaa lopun ikänsä. Ymmärtääkö tätä kukaan? Minun on itsenikin hyvin vaikea ymmärtää.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Meillä tosin oli se uskottomuuskin mukana.
Miehellä on taipumus valehdella asiassa, kuin asiassa.
Jopa aivan mitättömissä, joissa ei totuuden kertominen juurikaan hetkauta.
Häneltä et tosin välttämättä kysyessäsikään saa oikeaa tietoa.
Myöhemmin kertoessaan asian oikean version, vetoaa että muunsi totuutta koska minä olin sillä hetkellä kireän oloinen.
Olisko kieroon kasvanutta ihmislajia?
Olen kuullut sellaisesta persoonallisuushäiriöstä kuin 'patologinen valehtelija', mutta se lienee vakavampaa laatua kuin puolisolleen valehteleva. Sellainen henkilö jopa itse uskoo kehittämänsä totuuden, ja uskoo valehtelun olevan oikeutettua. Voisi kuvitella tällaiset henkilöt alempien sosiaaliluokkien edustajiksi, mutta kuka tietää etteikö joku menestvä bisnesmies pärjäisi juuri tämän ominaisuuden avulla? Ns. entisessä elämässäni tunsin henkilön, joka valehteli mennen tullen kaikille oman etunsa nimissä. Hän piti myös minut ajan tasalla tässä supliikissaan. Ymmärsin silloin asian, sillä hänellä oli hieman laitapuolen puuhia. Minua tämä henkilö ei kertaakaan satuttanut, ei ollut mitään syytä valehdella, vaan hän reilusti ilmoitti että jättää jonkun asian kertomatta sattuneista syistä johtuen. Nykyään hän taitaa olla paremmassa tallessa, en tiedä.
Persoonallisuushäiriö voi ilmetä lievänäkin. Ehkä taustalla on heikko itsetunto, pätemisen tarve, tarve hallita ihmisiä? Olen alkanut pohtia miehen käytöstä myös työelämässä. Hän on sosiaalisesti suosittu, menestynyt, luotettava ja hallitsee tilanteet. Suoranaiseen valehteluun ei ole varaa, mutta kyky esittää asiat tietyssä valossa kuitenkaan valehtelematta voi olla osasyy tähän menestykseen. Työelämässä hän on kuin eri henkilö, jonka kanssa asun.
Kiitos, Mami että ymmärsit:) Valitettavaa tosin, etten ole ainoa tämän kokenut. Ehkäpä aurinko jonain päivänä paistaa.
Niin, miehen logiikka on erilainen kuin naisella.
Oma exäni harrasti tuota samaa.
Kuvittelin olevani hänelle ilmaa, ja käytös vaikutti kaikinpuolin väilinpitämättömyydeltä hänen puoleltaan.
Eron tullen meni "rikki", ei tajunnut syytä,
toisin kuin minä
-olin jo henkisesti kypsynyt päätökseen lähteä eri teille.
Se on naiselle, tunteelliselle sellaiselle raskasta koittaa tajuta tuon sortin kylmyyttä
vaikkei mies sinua tarkoituksella ulkopuolelle olisi sulkemassakaan.
Minua kiinnostaisi nyt tietää miten hän muuten teidän arki-elämässänne käyttäytyy ?
Ei kerro menemisistään, mutta onko muuten huomioon-ottava, tunteitaankin näyttävä tai edes jollain tavalla niistä puhuva ?
Kerroit ettei mies välitä tunteistasi paskan vertaa.
Onko noin, vai koetko sen vain niin hänen "kylmyytensä vuoksi" ?
Variaatioita löytyy.
Hän voi hyvinkin rakastaa sinua eniten maailmassa, muttei osaa näyttää sitä.
Toisaaltaa taas saattaa haluata pitää sinua rinnallaan, että olisi edes joku. Ei välttämättä siis rakasta.
Mutta monesti me naiset, välillä liiankin syvältä pohtien saamme asiat kääntymään päälaelleen.
Saamme meitä rakastavan miehen tolaltaan väittäessämme heitä kylmiksi ja tunteettomiksi.
Se kun saattaa olla hyvinkin tahatonta.
Mutta ongelma, se on selvä.
Ongelma joka on ratkaistava, miel. puhumalla.
(sikäli mikäli se onnistuu, eikä oteta käyttöön syytöksiä..)
Epätyydyttävässä suhteessa ei pidemmän päälle kukaan voi elää.
Et voi kuluttaa itseäsi loppuun ihmisen kanssa joka ei sinulle anna sitä turvallisuutta ja rakkautta jonka sinä koet parisuhteessa tarvitsevasi.
Mieti mikä on minkäkin arvoista... ...
Tuttua on jokatapauksessa, ja sinun osasi ymmärrän paremmin kuin hyvin.
Valitettavasti.
Kuluttavaa.
Huomasin juuri että asiasta kirjoitettua olo on sen verran helpottunut että hymiöitäkin löytyy...
Mutta siis kylmä.. tai viileä tämä mies on muutenkin. Nykyään, ennen oli täysin päinvastainen. Ei ota huomioon, käyttäytyy kuin asuisi yksin, paitsi puhuu minulle jotain turhanpäiväistä mitä nyt vaikka naapurin kanssa voi puhua. Säästä, urheilusta tms. Kyllä me siis keskustelemme. Olemme keskustelleet (minun?) ongelmistakin asiallisesti, jolloin hän myös on ilmaissut olleensa ehkä joskus hieman tökerö, vaikkei mielestään väärässä ole ollutkaan, ja että yrittää jatkossa ottaa minut paremmin huomioon (tämän olen kokenut niin, että hän valehtelee uskottavammin).
Kyllä, hän on tunteellisesti ilmaissut haluavansa pitää minut rinnallaan, nukkua vieressäni ja pitää minut lähellään. Sitä hän ei kuitenkaan tee. Tulee nukkumaan myöhemmin, ei kosketa - edes aamulla ellen minä tee aloitetta. Olen kysynyt suoraan mihin hän minua tarvitsee. Ei ihmisiä kuulema "tarvita" mihinkään. Suhteemme oli alussa monille kova paikka, juuri kukaan ei uskonut tämän kestävän alkua pidemmälle. Nyt asenne tuntuu muuttuneen. Ehkä mies ei halua osoittaa muiden olleen oikeassa ja siksi haluaa pitää illuusiota yllä. Tämänkin mies on kieltänyt.
Miehet on miehiä tunteiden osoittamisessakin, mutta kyllä niistä yleensä havaitsee jonkinlaista tunne-elämää. Tässä ei havaitse kuin kylmyyttä.
Voi PRKL... ...
Kirjotin niiiiiiiiiiiiiin pitkän sepustuksen ettei mitään rajaa.
Sinne se meni, bitti-avaruuteen !!!! x(
Uusi yritys, lyhyesti ja ytimekkäästi.
Eli, nyt olen jo selvemmillä vesillä sen suhteen "missä menette".
Ymmärrän liiankin hyvin.
Nyt lähtisin sen sijaan, että kelattaisiin mitä miehesi päässä liikkuu, miksi käytös on muuttunut ja rakastaako hän sinua oleellisempaan.
Sinuun.
-Elät suhteessa joka on epätietoisuutta pullollaan. Miehesi kylvää sitä
(tahallaan tai tahattomasti, ei sillä väliä).
Koet olevasi ulkopuolinen.
Kaikki on johtanut siihen että hänen vieressään oleminenkin tuntuu "ihanuuden sijasta" ällöttävältä,
ja hänen sanansa "paremmalta valehtelulta".
Tyydyttävää suhteesta ei saa, ellei mies ota onkeensa.
Jos käytös on hänelle luonteen-omaista ja "normaalia",
et saa häntä muuttumaan, eikä se suhteessa ole tarkoituskaan.
Olisi otettava toinen sellaisena kuin on
(pieniä säröjä toki voi, ja pitääkin hioa meissä jokaisessa!)eikä muokkaamisesta tule mitään.
Tee itse päätöksiä siihen tahtiin kuin sinusta tuntuu,
mutta nosta nyt itsesi etusijalle.
Parempi olla yksin kuin yhdessä yksin.
En kuitenkaan neuvo, tai kehota eroamaan.
Mieti, kelaile pohdi, kirjota...
Palaset loksahtelevat kohdalleen ajallaan.
Päätös jatkosta on omasi.
:)
Itse masennukseen taipuvaisena alan helposti käyttäytyä vetäytyvästi, mikä vaikuttaa kylmältä - voisiko olla siitä kyse (tuo ihmisten "tarpeettomuus" on ainakin kuin depissuulla lauottua)? Tosin valehtelu on eri ongelma.
Tee se mustasukkaiseksi, jos tunteita ylipäätään on, tämä testi jos mikään ne tuo pintaan!
Kannattaisi myös jossain parisuhdeklinikalla käydä työstämässä ennen kuin pakkaat kamasi, eipä tarvi siiten jälkeenpäin niin kovasti jossitella kun voi sanoa kaikkea yrittäneensä.
Kiitän myötätunnosta, Caroline. Voit uskoa että olen näitä asioita miettinyt. Pääasiassa oman pääkoppani sisällä. Kriisin hetkellä olen varma että haluan päästä miehestä niin pian eroon kuin mahdollista. Aina hän on saanut pääni kääntymään. Olen ehkä pohjimmiltani optimisti, haluan uskoa asioiden kääntyvän parempaan. Jos häipyy, ei koskaan saa tietää kuinka olisi käynyt.
Mutta jossain menee tällaisella idiootillakin optimistisuuden raja, on oltava realisti. Olen muutaman kerran ilmoittanut että mitta on täysi, minä häivyn. Vain kerran hän on huomauttanut etten ole tähänkään mennessä häipynyt. Sellainen raivostuttaa, tekee mieli ihan uhallakin kadota! Ehkä jossain vaiheessa olen niin väsynyt, että lähden ilmoittamatta. Tai no, häipyminen ei tuosta vain onnistu. Meillä on yhteistä omaisuutta ja erinäisiä järjestelyjä muutenkin. Tunteeni kyllä ovat jo siinä pisteessä, että rauhankin aikana pidän lähtemistäni konkreettisena. Olen yrittänyt suggeroida itseäni sietämään miestä ja tilannetta kunnes aika on kypsä. Siihen minun on alistettava itseni. Tässä iässä ei enää muutella yhden kapsäkin kanssa kavereille tai vanhemmille parin tunnin varoitusajalla ;)
Edellisellä työmatkallani kohtasin poikkeuksellisen tilanteen toisen miehen osoittaessa kiinnostusta minua kohtaan. Ei se harvinaista ole, mutta vielä syksyllä olisin tapani mukaan kuitannut tyypin hevonkuuseen. Nyt mieleni teki katsoa mihin se johtaa. Yllätyin todetessani ettei minua itseäni häirinnyt sitoutuneisuuteni (ajattelin, ettei äijää kuitenkaan kiinnostaisi, enkä minä tiedä mitä hänkään on puuhaillut), vaan koko ajan jarruna toimi ennakkoasenne tätä henkilöä kohtaan: mitkä ovat hänen todelliset motiivinsa, mitä tästä seuraisi. Mies lateli perinteisiä latteuksia mitä minussa näki, mitä järjen ja tapojensa vastaisesti halusi jne. Emme olleet humalassa. Mitän ei kuitenkaan tapahtunut. En voinut., Ei uskollisuudesta johtuen, vaan jostain aivan muusta.
Pelkään menettäväni uskon ihmisiin.. tai siis miehiin. Tulenko aina epäilemään miesten lähentelyjä, tulenko aina pelkäämään, että rakastun ja isken käteni paskaan? Näitä asioita olen pohtinut. Olen myös puntaroinut sitä vaihtoehtoa, etten häipyisi, vaan sopeutuisin elämään tässä suhteessa 'toistaiseksi'.
Mitä tulee miehen muuttumiseen, sitä en halua. Ihminen on mikä on, muuttuu vain omasta halustaan jos muuttuu. Nythän on käynyt niin, että alussa mies esitti erilaista kuin mitä todellisuudessa oli. Todellinen minä kuoriutui alta. Minun on joko hyväksyttävä se tai lähdettävä. Jos jään, minun on muututtava. Kylmäksi, laskelmoivaksi paskaksi.
Niin tai näin, mukavaa viikonloppua!
Voi voi....en osaa sanoa enää mitäänm uuta.
Kuuluisiko viestiäsi lukiessa itkeä vai nauraa?
Mies jonka kanssa nyt oelt, muistuttaa exääni jonka siis jätin.
Tapa millä puit omia tunteitasi on sama kuin minulla nyt...
Sitä sen enempiä kommentoimatta
-pois muuttoa mietin itsekin, tosin nyt kompastuskivet ovat erilaisia kun edellisessä suhteessa.
Eron aika vaan ei ole kypsä.
Tyhmyyttä vai optimismia. Molempia kai!
Meli osottees jos laittaisit, olis mukava jatkaa tätä maailman menon ihmettelyä sillä tapaa ?
Jännä miten samojen juttujen kanssa ihmiset painivat,
vaikka oman pahan olon keskellä tuntuu että on maailmassa ihan varmasti se ainut ! ;)
...Loppukaneettina:
Hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia !!!
-tällä viittaan äsköisen tekstini
kiitettävän runsaaseen kirjotus-virheiden määrään.. ...
En puolusta valehtelua. Silti vihjaan, että näissä asioissa totuudella voi olla myös toinen puolensa ja että voi olla totuuksia, joista viisas vaikenee.
Pahin tältä kannalta tuli vastaani, kun kumppanini - olemme keski-ikäisiä hyvin toimeentulevia ihmisiä pitkäaikaisessa suhteessa - petti minua. Hän puolusti "totuuksien" laukomista sanomalla, ettei halua valehdella.
Ei auttanut, vaikka sanoin, etten halua kuulla, koska minua loukkaa, koskee ja haavoittaa ja koska on kysymys asioista, jotka eivät kuulu minulle ja jotka sitä paitsi aiheiltaan sulkevat minut ulkopuolelle. Ei auttanut, vaikka sanoin, että hänen tulisi käsitellä mahdollinen syyllisyydentuntonsa muulla tavoin ja muualla ja lisäksi varmistaa, ettei hän itse asiassa puraa minua kohtaan vihaa, johon en ole syypää.
Kun hän häilyi eromme ja jäämisensä välillä, hän kertoi juurta jaksaen minulle jokaisesta tapaamisestaan rakastettunsa kanssa, heidän yhteisistä unelmistaan (yhteinen koti, avioliitto, lapsi, aiotut yhteiset harrastukset) ja heidän yhteisten hetkiensä fyysisistä yksityiskohdista (itsesensuroin tämän tässä). Samoin hän kertoi, milloin heillä olisi seuraavan kerran aikomus tavata. Kuitenkin he tapasivat vain muutaman kerran, ja sitten se lopahti siihen.
Kun hän sitten palasi ja ilmoitti aikovansa jatkaa kanssani, "totuuksien" laukominen muuttui mutta yhä raaemmaksi. Vaikka jälleen sanoin, että minuun koskee, minua loukkaa ja minua haavoittaa, hän otti tavakseen voivotella erikseen jokaista jo kauan ennen meidän suhdettamme taakse jäänyttä "elämänsä rakkautta", vähiten tosi tuota mainitsemaani viimeisintä.
Hänen "totuutensa" myös muuttuivat. Mikään mitä olimme tehneet ja saaneet aikaan yhdessä, ei ollutkaan ollut hänelle enää lainkaan hyvää sen mukaan, mitä hän sanoi. Hän ei sanonut saaneensa kanssani ja minulta mitään eikä varsinkaan hyvää ja jos hyvää, niin aivan liian vähän.
juuri "totuuksien laukominen" on sama kuin isku vasten kasvoja. Siis pettämistä pahimmillaan. Ei minuun koskisi pelkkä tieto mieheni sivusuhteesta läheskään niin paljon kuin yksityiskohtaiset kuvaukset tunteista toista kohtaan jne. Ne olisivat kuin veitsen kiertämistä haavassa.
Laitoin tuommoisen kierrätykseen muutama vuosi sitten. Otan osaa, sulleko se sattui. Paa vahinko kiertämään ja pistä eteenpäin. Eti valmiiksi kaveri jota inhoat tai vihaat ja tyrkytä sille.