Parisuhde kuin vankila

Jospa hakisit jostain vertaistukea ja kävisit itse juttelemassa terapeutin vastaanotolla. Mielenterveysongelmaisen kanssa eläminen on raskasta ja vaatii suunnatonta henkistä vahvuutta ja vastapainoksi paljon omia mieleisiä harrastuksia, josta itse saat sitä positiivista voimaa. Järjestä säännöllisesti myös itsellesi ja miehellesi sitä yhteistä aikaa muualla, ja lapsia joku hoitamaan, niin yrittäisitte löytää myös toisenne uudelleen. Vaikka hänellä on ne ongelmansa, niin ymmärrät varmasti, ettei hän niin huonoina hetkinä ole tarkoittanut loukata sinua, vaan se on johtunut siitä sairaudesta. Mieti myös mihin hänessä rakastuit. Olet nähnyt myös uuden helpomman elämän, opiskelun ja päässyt maistamaan opiskelijaelämää ja janoat varmasti sitäkin kautta jotain uutta elämänsuuntaa ja romantiikkaa. Vai onko vain kyse omasta ikään liittyvästä kriisistä? Jokaisella meistä on ne hetkemme elämässä, jolloin on haettava niitä tunteita ja kiinnostusta uudelleen kumppania kohtaan.

Samantapaisia kokemuksia. Meillä vaan ex ei myöntänyt mielenterveysongelmiaan. Kun niitä ei myönnä, kas niitä ei ole! Parisuhde kärsi, samoin lapset. Aika paha paikka, kun rakkauden tilalle on hiipinyt vain sääli ja raskas ahdistus.

Sanoit "Tuntuu, etten kohta enää jaksa. ;("

Tämä on erityisen hyvä syy etsiä itsellesi apua.

Jotkut tekee tyhmyyksissään lapsia vaikka eivät ole siihen todellakaan valmiita. Monet naiset myös valitsee miehiä joilla ei ole hajuakaan siitä miten perheessä kuuluu elää ja olla ja ottaa vastuuta. Se on sitä kun naiset ihastuu miehen ulkonäköön eikä tutustu mieheen kunnolla ja sitten se parisuhdekkin menee huonosti-.

Kiitos vastauksista!
Aloitukseen en saanut kaikkea mahtumaan, mutta olen siis avun piirissä jo. Käyn säännöllisesti juttelemassa sairaanhoitajalle. Myös paritapaamisia on ollut muutama. Kai se on sitten omasta luonteen heikkoudesta johtuvaa, etten ole näistä tunneongelmistani pystynyt puhumaan kummassakaan paikassa. Pelkään, että jos sanon miehelle etten rakasta samoin kun hän, jään tyhjän päälle. Sitä en jaksaisi. Olen taloudellisesti hänestä riippuvainen. Myös yksinhuoltajan osa pelottaa.
Toisaalta olen jo pitkään toivonut jotain ratkaisevaa käännettä, joka pakottaisi minut muutokseen. Mikä se olisi? En tiedä.
On totta, että toisen sairauden kanssa eläminen on uuvuttavaa. Useiden miehen sairaalajaksojen jälkeen väsyin. Tietenkin syitä oli muitakin, mutta tiedän että epävarmuudessa eläminen (toisen tarkkailu, että onko menossa huonompaan suuntaan) laukaisi minussa masennuksen. Sen kanssa yritän rämpiä nyt eteenpäin. Toki alakuloisuuteni on rankkaa myös miehelleni ja lapsille, sen tiedän.
Tämä on pattitilanne. Onneton suhde ja siinä pysyminen vahvistaa masennusta, ajatus siitä, etten jaksa yksin lasten kanssa, pakottaa minut jäämään tähän. Samoin kun muut mainitsemani syyt.
Ehkäpä potku persuksille auttaisi? ;)
Kaikki tuntuu niin vaikealta nyt. Elämä on.

Hei KunnesKuolemaErottaa

Viestisi herätti minussa monta ajatusta. Jo valitsemasi otsikko "Parisuhde kuin vankila" oli varsin jyrkkä.
Parisuhteessa on aina kysymys kahden erillisen ihmisen vapaaehtoisesta sitoutumisesta yhteiseen suhteeseen. Parisuhteessakin ihmisen tulee säilyttää oma erillisyytensä, ja oppia löytämään tasapaino sen ja läheisyyden välillä.
Parisuhde ei ole vankila, vaan olet omalta puoleltasi itse siitä vastuussa, oletko parisuhteessa vai et. Heitän sinulle pohdittavaksesi muutamia kysymyksiä, joihin vain sinä itse tiedät vastauksen. Voiko olla, että oma erillisyytesi ei ole kasvanut terveisiin miittoihin, vaan olet miehestäsi riippuvainen tavalla, jolla sysäät vastuun parisuhteen jatkumisesta yksin hänelle? Et voi erota, koska mies ei pärjäisi: näin et joudu tavallaan kantamaan omaa vastuutasi lainkaan vaan annat ikään kuin vallan itsesi ulkopuolelle? Minusta kuulostaa todella hyvältä, että käyt keskustelemassa. Voisit varmaan myös tarkastella tätä erillisyys/itsenäisyysteemaa keskusteluavun parissa. Miten elät omaa elämääsi ja millainen on suhde itseesi? Voiko olla, että jotenkin vain tarvitset sitä, että elät 'miestäsi varten'?
Uskon, että haluaisit olla miestäsi kohtaan reilu. Vaikutat kuitenkin kunnioittavan hänen tunteitaan. Millä lailla reiluuden periaate veisi sinua siihen, että voisit puhua miehesi kanssa avoimemmin tilanteestanne? Kuunnellen ja itse puhuen vastavuoroisesti siitä, mitä oikein toisistanne ja parisuhteestanne ajattelette.


Merja, diakoni

Mun mielestä myös toi sun lyhyt suhde vieraaseen mieheen, johon olet ihastunut vieläkin, kaivaa sua. Miehesi taitaa oikeasti rakastaa sua kun antoi anteeksi pettämisen? Harva siihen pystyy aidosti. Hatunnosto hänelle.

Ilmeisesti et ole koskaan joutunut tai saanut huolehtia itsestäsi itse, ihan yksin? Muut on sanoneet, että näin pitää tehdä, olla ja elää? Et ole oppinut ottamaan vastuuta omasta elämästäsi ja onnellisuudesta. Jokainen ihminen on oma yksilö ja jokainen ihminen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ihan itse. Sun tehtävä ei ole pitää miestä tyytyväisenä ja tolpillaan oman mielenterveytesi uhalla. Sä voit tukea häntä mutta se ei ole sun velvollisuus eikä elämäntehtävä.

Sun velvollisuus on huolehtia siitä, yhdessä miehesi kanssa, että lapsilla on turvallinen ja hyvä lapsuus. Sen voitte tehdä yhdessä vaikka asuisitte erillään. Miksi ajattelet, ettet pärjäisi lasten kanssa yksin? Miksi ajattelet, että susta tulisi yksinhuoltaja? Yhteishuoltajuuskin on mahdollista, jos miehesi kykenee huolehtimaan lapsista.

Painaako sua vieläkin uskonnollisen yhteisön (ilmeisesti lestadiolaisuuden) opit ja vaatimukset? Surullista että uskonnon varjolla viedään ihmiseltä minuus. Niin sinulle on käynyt.

aika sairasta juttua.
Mies on mielenterveysongelmainen ja ilmeisesti sen vuoksi ap joutunut yksin huolehtimaan lapsista, hups ap nai toisen kanssa. Ei riitä yksi iso ongelma, on tekemällä tehtävä lisää ongelmia ja sitten ihmetellään miten elämä on entistäkin vaikeampaa. Ei herranen aika.
Sitä saa just niin paskan elämän kuin itse itselleen rakentaa.

Heräsi ajatuksia, mutta ei kovinkaan myönteisiä, sen vuoksi en niitä kerro.

Kiitos! Fiksuja kommentteja tullut. Myös nuo tuomitsevat kannanotot ovat ihan oikeilla jäljillä. Paskan jutun tein miehelleni. Paljon ajattelemisen aihetta.
Diakoni tuossa otti esille eriytymisen parisuhteessa. Sekin on ihan totta, että opettelen vasta itseäni. Kolmenkympin jälkeen olen alkanut itsenäistymään vasta, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Ja homma on vielä kesken. Kipeää se tekee, mutta olen päässyt eteenpäin paljon verrattuna aiempaan.
Lapsista. Meillä on muutama ihana, ainutlaatuinen ihminen, joista pitää huolta. Onneksi ei jalkapallojoukkueellista. Tuohon pariin halusimme vetää rajan, yhteisesti päätimme. Lapset ovat tietämättömiä monista asioista. Parisuhteen kulissia olen pitänyt niin miehen kuin lastenkin takia. Kyllä meillä on riidelty. Osaan tuoda tahtoni esiin. En ole tossun alla tai alistuva. Olen vain... keskenkasvuinen kai.
Mikä olisi unelmani? Että voisin olla riippumaton ja omat rajansa tunteva aikuinen ihminen. Että eheytyisin pikkuhiljaa vahvemmaksi, että voisin hoitaa lapseni vielä paremmin. Että saisin vaativan opiskeluni loppuun ja ammatin itselleni. Mieheni suhteen minun on enää vaikeaa nähdä parempaa tulevaisuudessa. Pitäisi ihme tapahtua. Olen yrittänyt. En vain näe enää häntä siten.

Olen seuraillut pitkään näitä keskustelupalstoja. Tiesin kyllä julkaistessani tarinani, että lokaakin sataa niskaan. On helppo tuomita tietämättä asioista ja ihmisistä sen enempää. Niin varmaan itsekin helposti tekisin. Asioilla on monta puolta. On syitä, ja sitten vain asioita, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä. Kertakaikkiaan.

Minun mielestäni tässä ketjussa ainoa järkevä ap:lle vastannut on kirkon puolesta kirjoittanut. Toisaalta täällä s24-palstalla harvoin syntyykään mitään järkeviä keskusteluja. Kauheasta vastaillaan toisen elämästä tietäen ja tuomitsien, ehkä sitten niistä omista lähtökohdista vain katsoen.
Pettäminen on väärin ja itsekään en hyväksy pettämistä, enkä ole koskaan ketään pettänyt ja voisin sanoa etten koskaan pystyisikään pettämään, mutta yksi ystäväni (joka tosin petti ystävyyteni, mutta se lienee eri asia) totesi että hänen mielestään kuka tahansa saattaa pettää tietyissä olosuhteissa ja tätä mietittyäni se voi tosiaan olla niin. Minun mielestäni nimittäin nekin, jotka varatun kanssa menee sänkyyn niin vaikka olisivat sinkkuja niin pettävät. Mutta näillä sivustoilla on jopa niitä, jotka sellaisia jotka rehdisti eroavat jostakin jonkun uuden ihastuksen vuoksi pitävät pettäjinä. Teillä on hei mahdoton yhtälö ihmisille, jotka rakastuvat uusiin ihmisiin ja sitten kuitenkin arvostelette ihmisiä, jotka ovat jääneet huonoihin suhteisiin. Mikä logiikka?? Tarkoitus ei olekaan mikään muu kuin oman pahan olon purku muille.
Ap sinulle sanoisin neuvoksi, että sairaan ihmisen, on hän sitten fyysisesti tai psyykkisesti sairas luona pysyminen on varmasti raskasta. Tuntuu, että tunteet kumppaniasi kohtaan ovat kadonneet, jolloin ero voi olla paras ratkaisu. Toisaalta uusi rakkaus voisi tehdä sinulle hyvää ja tiedän, että joillakin on vaikkapa seksisuhde jonkun ulkopuolisen kanssa, jos seksielämää ei ole tai se ei ole tyydyttävää, mutta teillähän tuo puoli näytti olevan kunnossa. Olet vielä nuori, joten kannattaa miettiä jaksatko olla tuossa tilanteessa. Eri tilanne on yli nelikymppisenä, jolloin vapaana olevat miehet ovat pääosin ylijäämämiehiä (naisethan eroa yleensä hakevat, joten miehissä jotain vikaa silloin) ja jotenkin viallisia. Tsempit ap ratkaisuihisi.

"Toisaalta olen jo pitkään toivonut jotain ratkaisevaa käännettä, joka pakottaisi minut muutokseen. Mikä se olisi?"

Tarvitset ehdottomasti muutosta. Mutta siinäpä se onkin, että tarvitset sitä juuri sieltä, mitä eniten pelkäät, mitä välttelet. Se, että tunnet olevasi parisuhteessa kuin vankilassa, on varoitusmerkki itsellesi "näin ei voi jatkua". Et voi hyvin suhteessa, et rakasta miestäsi, et ole ylpeä hänestä. Vippaskonstit ei auta koskaan, ei tässäkään. Sinun on kuunneltava ja ymmärrettävä itseäsi, ajateltava ja toimittava tarpeittesi mukaan. Se ei onnistu mitenkään, jos ajattelet itsesi riippuvaiseksi miehestäsi, et voi kertoa hänelle ajatuksistasi "En ole voinut kertoa näistä ajatuksista hänelle, koska en halua murskata häntä." ja pelkäät yksinhuoltajuutta.

Se mitä on parasta tehdä, alkaa viritellä eroa, vaikka kuinka pelkäisit sitä. Eronnut äiti jaksaa lasten kanssa paremmin kuin äiti, joka on masentunut, uupunut, ei jaksa. Erota kannattaa nyt, kun vielä jotenkin jaksaa. Se tulee päivältä vaikeammaksi, voimasi hupenevat. Tuollainen parisuhde syö sinusta kaikki energiat. Sinun täytyy rohkeasti ottaa ero puheeksi miehesi kanssa, kannattaisi tuoda ajatuksia esiin siellä terapiassa. Omat ajatuksesi sinua pakottavat jäämään, ei mikään muu. Enkä tarkoita, että ihan heti tänään pitäisi muuttoauto tilata, mutta jonkunlainen deadline kannattaisi laittaa asialle. Muuten ero ei onnistu, ellei tee työtä sen eteen. Miehesi ei ikinä tule sitä tekemään.

Jälleen kerran tekopyhät hurskastelijat lehahtivat lentoon kuin raatokärpäset!
Tuskin nämä puhtoiset tuomitsijat tietävät mitään miltä apstä tuntuu mutta tuomiot täytyy lukea.
Joku myös kirjoitti että jos eroat niin ethän olisi yksinhuoltaja. Tottakai jos mies on esim sairaalahoidossa pitkähköjä / pitkiä aikoja, niin silloinhan vastuu lapsista on apllä. Ja ainakin depressiopotilas on kotioloissakin välillä omissa maailmoissa. Sairastava ihminen tahtomattaankin joutuu siirtämään vastuuta toiselle kun itse ei jaksa.

Vaimolta aina vaaditaan sitä että jos mies voi huonosti, niin vaimon täytyy haudata itsensä elävältä. Ei saa vaatia eikä odottaa elämältä enää mitään.
Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen paine on suuri. Ja kun siihen liittää uskonnollisen yhteisön taholta tuleva paine, ja sen piirissä saadut sisäistetyt säännöt ja normit, niin kyllä haasteita riittää. Vaikka olisi yhteisön jo jättänyt, niin vaikutus kestää. Noissa yhteisöissä naisen rooli on tarkkaan säännelty, siinä ei ole juuri tilaa hengittää!

Muista että miehesi ei välttämättä ole niin heikko kuin ehkä oletat ja pelkäät. Jos päätät erota, hän ei siitä romahda jos yhdessä sovitte että suhteenne jatkuu toisenlaisena muttei aviopuolisoina. Älä siis tuomitse itseäsi elävältä haudatuksi.
Sinä voit pysyä tukea antavana, ihan niinkuin nytkin olet. Mutta sinun ei tarvitse jatkaa rakastavana aviovaimona, koska et nytkään tunne sellainen olevasi. Olet siis väärässä ''roolissa''.

Sanot että olet alkanut itsenäistyä kolmenkympin jälkeen. Näinhän se usein menee, se on ihan tavallista. Naiset tulevat tietoisiksi itsestään juuri tuolloin ja henkinen itsenäistyminen on hyvää vauhtia alkamassa. Ulkoapäin tuleville vaatimuksille ja odotuksille ei enää anneta paljoa painoa. Juuri sitä se itsenäistyminen on! Olet siis oikealla tiellä!
Hyvää jatkoa sinulle!

Olet pahoinvoinut. Mistä johtuu ? Olit 10 vuotta kotona, istuit sohvalla, koneella. Jatkuva istuminen heikentää kehon verenkiertoa ja lihasten hapensaantia, myös lihottaa.
Lisäksi teillä on lastenhoitaja, joista pitää huolta. Elämä on OK !

Mitä puuttuu, ihanat netti miehet ??
?

Onko teillä liian vähän töitä ja liikaa aikaa antaa mielikuvituksen laukata?
Missä ihmeen välissä te ehditte pettämään ja sotkemaan elämänne?

Itselläni on 2 alakouluikäistä lasta, mies ja kokopäivätyö. Lähden töihin klo 6.30 ja palaan takaisin 17.15. Mies käy kaupassa, onneksi, muuten menisi vieläkin myöhempään.
Siihen päälle koululaisten läksyt, ruuanlaitot ja pyykipesut, seuraavan päivän työvaatteiden silitys sun muuta. Vaikka mies tekee kotitöitä siinä kuin minäkin, en todellakaan arkisin kerkiäisi vieraissa juoksemaan.
Viikonloppuisin taas on omat ja miehen iäkkäät vanhemmat joista on pakko huolehtiak kun olemme molemmat ainoita lapsia.
Hyvä kun nyt ehtii asialliset asiat hoitamaan edes välttävästi.
Ei tulisi pieneen mieleenkään enää lisäharmeja ja ongelmia elämään etsiä jonkun vieraan kainalosta.

Olen avioeronnut ja nautin sinkkuudesta,enkä enää koskaan halua parisuhdevankilaan:) Erosta yli 13vuotta. Itse halusin erota.

Vanha ketju mutta sen neuvon antaisin vastaisen varalle kaikille joilla elämä tuo todellisia haasteita eteen:
ÄLKÄÄ tulko tänne kysymään neuvoa älkääkä missään nimessä avautuko täällä!
Tämä ja tämänkaltaiset palstat pullistelevat ihmisistä jotka ovat pelkästään pahantahtoisia ja ilkeitä, haluavat lyödä lyötyä ja se joka jollakin tavalla kärsii on tavattoman hyvä maalitaulu näille piruille.
Nuo ihmiset kärsivät itse, joko mt-ongelmista, epäonnistumisista elämässä joista ovat syvästi katkeroituneet tai ovat muuten vain ihan luonteeltaan pahoja.
He saavat nautintonsa heikomman lyömisestä. Alaspäin on helppo lyödä, eipä yritetäkään niiden kimppuun joiden kokevat olevan jotenkin ylempänä itseensä nähden.
Myös se,että netti antaa niin mainion alustan oksentaa ventovieraitten ihmisten niskaan kun sen voi tehdä anonyymina.
Raukkamaisia pelkureita ovat tällaiset ihmiset, se on hyvä muistaa.
Te jotka oikeasti jotain rakentavaa tukea tarvitsette, älkää etsikö sitä täältä!!

Kas tässä päivän tarina. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008345933.html

Ei kannata olla vankina

Mies on huono jos jättää naisen yksin ja pulaan sairauden tai muun syyn takia. Olen ollut sairas eikä mieheni ole jättänyt minua pulaan eikä yksin vaan ollut mahtava mies ja auttanut aina ja ollut tukena aina. Viime vuodet olleet kyllä hyviä ja rakkautta ollut ja ollaan paljon yhdessä.

Lapsia on kaksi ja mies kyllä huolehtii niistä eikä anna minun tehdä kaikkea yksin ja minulla jalka oli murtunut vuosia sitten enkä oikein voinut mitän tehdä puoleen vuoteen mutta mieheni teki ja auttoi kaikessa vie lapsia harrastuksiin ja mieheni siivoo myös.

Kyse on vaan siitä sopeutumisesta perhe-elämään ja asenteesta että haluaa toisen olevan onnellinen. En ole tuntenut stressii tai ettei mies rakasta vaan olen saanut kyllä rakkautta ja huolenpitoa.