Eli milloin se menee liiallisuuksiin?
Milloin siitä tulee niin sairaalloista, että tarvitsee psykiatrin apua?
Vai onko se ihan normaali fetissi?
Olen miettinyt tätä paljon, vaikkakin en ole vielä ollut vakavassa seurustelusuhteessa. Lisäksi olen vielä neitsyt.
Olen siis 21-vuotias. Kun mietin asiaa niin minusta tuntuisi jotenkin oudolta seurustella itseäni nuoremman henkilön kanssa. Esim. 19 - tai 18 - vuotiaan kanssa seurustelu tuntuisi oudolta. Samoin oman ikäiseni kanssa. Sanoisin että henkilön pitää iältään olla kolmenkympin paremmalla (35 eteenpäin) puolella ennenkuin kiinnostun yhtään tästä henkilöstä seksuaalisesti. Voin siis seurustella parikymppistenkin kanssa mutta kiinnostuksen nostamiseksi henkilön pitäisi nähdä niin paljon vaivaa ettei se loppujenlopuksi olisi reilua. Jos sanoisin sitten optimaalisen iän, joka jotenkin saa "sukat pyörimään jaloissa" on varmaankin 40-50 - ikävuosien välillä.
Minusta tämä tuntuu jotenkin perverssiltä! Kaiketi minulla on jokin Dilf-fetissi.
Toisaalta jos psykoanalyyttiseksi ryhdytään voihan se johtua siitäkin että minulla on ongelmia isäsuhteeni kanssa. En siis vihaa isääni eikä me olla riidoissa, mutta minulla ei ole ollut mitään tunneyhteyttä isääni vaikka hän on ollut paikalla - siis etäinen ja osittain turvaton isäsuhde. Isä on myös kasvattajana aika ankara ja vanhoillinen. Isä ei esim. pienempänä leikkinyt meidän lasten kanssa ja äiti huolehti suurimmaksiosaksi meistä lapsista kun isä oli töissä tai muissa riennoissa.
Toisaalta olen aina pitänyt minua vanhempien ihmisten seurasta. Ala-asteella hengailin isosiskoni kaveriporukassa - isosisko kuusi vuotta vanhempi, niinkuin hänen kaverinsakin. Olen aina ollut ikäisekseni kypsä. Vähän pikkuvanha. Tosin olen perheen nuorin lapsi ja ikäero isoveljeen on kolme vuotta ja isossiskoon mainitsemani kuusi vuotta. En tiedä vaikuttaako tuo mitenkään.
Koska isäsuhteeni on turvaton, niin haenko turvaa toisista, vanhemmista miehistä?
Toisaalta esim. seurustelussuhteessa minulle tärkeintä on turvallisuus ja luotettavuus enemmän kuin jännittävyys. Mieluiten turvallinen ja vähän tylsä kuin jännittävä.
Aargh! Miten perverssiä! Mutta voisiko tämä olla totta?
Sairastuin lukiossa keskivaikeaan masennukseen. Syitä monia: koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen, perhejutut, opiskelupaineet, homoseksuaalisuus.
Psykoterapeutti heitti ilmoille että olisin homo siksi että minulla on ongelmallinen isäsuhde. Voisiko olla näin? Miten tämä tuntuu niin perverssiltä?
Mutta toisaalta olen periaatteessa tiennyt homoudestani pienestä pitäen. En tuntenut siitä liiemmin syyllisyyttä kuin vasta ylä-asteella jolloin yleinen haukkumasana oli ´homo´, ´hintti´, ´takavetoinen´, ´neiti´jne.
Voisiko se, että minusta tuntuu oudolta seurustella ikäiseni/vähän nuoremman kanssa siitä että minun ikäryhmäni esim. kouluaikoina vierasti ja kiusasi minua?
Onko tämä jonkinlainen trauma, jota minun pitäisi työstää terapiassa?
Onko tämä teidän mielestä ongelma?
Milloin tätä pitäisi käsitellä ongelmana?
Milloin siitä tulee niin sairaalloista, että tarvitsee psykiatrin apua?
Vai onko se ihan normaali fetissi?
Olen miettinyt tätä paljon, vaikkakin en ole vielä ollut vakavassa seurustelusuhteessa. Lisäksi olen vielä neitsyt.
Olen siis 21-vuotias. Kun mietin asiaa niin minusta tuntuisi jotenkin oudolta seurustella itseäni nuoremman henkilön kanssa. Esim. 19 - tai 18 - vuotiaan kanssa seurustelu tuntuisi oudolta. Samoin oman ikäiseni kanssa. Sanoisin että henkilön pitää iältään olla kolmenkympin paremmalla (35 eteenpäin) puolella ennenkuin kiinnostun yhtään tästä henkilöstä seksuaalisesti. Voin siis seurustella parikymppistenkin kanssa mutta kiinnostuksen nostamiseksi henkilön pitäisi nähdä niin paljon vaivaa ettei se loppujenlopuksi olisi reilua. Jos sanoisin sitten optimaalisen iän, joka jotenkin saa "sukat pyörimään jaloissa" on varmaankin 40-50 - ikävuosien välillä.
Minusta tämä tuntuu jotenkin perverssiltä! Kaiketi minulla on jokin Dilf-fetissi.
Toisaalta jos psykoanalyyttiseksi ryhdytään voihan se johtua siitäkin että minulla on ongelmia isäsuhteeni kanssa. En siis vihaa isääni eikä me olla riidoissa, mutta minulla ei ole ollut mitään tunneyhteyttä isääni vaikka hän on ollut paikalla - siis etäinen ja osittain turvaton isäsuhde. Isä on myös kasvattajana aika ankara ja vanhoillinen. Isä ei esim. pienempänä leikkinyt meidän lasten kanssa ja äiti huolehti suurimmaksiosaksi meistä lapsista kun isä oli töissä tai muissa riennoissa.
Toisaalta olen aina pitänyt minua vanhempien ihmisten seurasta. Ala-asteella hengailin isosiskoni kaveriporukassa - isosisko kuusi vuotta vanhempi, niinkuin hänen kaverinsakin. Olen aina ollut ikäisekseni kypsä. Vähän pikkuvanha. Tosin olen perheen nuorin lapsi ja ikäero isoveljeen on kolme vuotta ja isossiskoon mainitsemani kuusi vuotta. En tiedä vaikuttaako tuo mitenkään.
Koska isäsuhteeni on turvaton, niin haenko turvaa toisista, vanhemmista miehistä?
Toisaalta esim. seurustelussuhteessa minulle tärkeintä on turvallisuus ja luotettavuus enemmän kuin jännittävyys. Mieluiten turvallinen ja vähän tylsä kuin jännittävä.
Aargh! Miten perverssiä! Mutta voisiko tämä olla totta?
Sairastuin lukiossa keskivaikeaan masennukseen. Syitä monia: koko peruskoulun kestänyt kiusaaminen, perhejutut, opiskelupaineet, homoseksuaalisuus.
Psykoterapeutti heitti ilmoille että olisin homo siksi että minulla on ongelmallinen isäsuhde. Voisiko olla näin? Miten tämä tuntuu niin perverssiltä?
Mutta toisaalta olen periaatteessa tiennyt homoudestani pienestä pitäen. En tuntenut siitä liiemmin syyllisyyttä kuin vasta ylä-asteella jolloin yleinen haukkumasana oli ´homo´, ´hintti´, ´takavetoinen´, ´neiti´jne.
Voisiko se, että minusta tuntuu oudolta seurustella ikäiseni/vähän nuoremman kanssa siitä että minun ikäryhmäni esim. kouluaikoina vierasti ja kiusasi minua?
Onko tämä jonkinlainen trauma, jota minun pitäisi työstää terapiassa?
Onko tämä teidän mielestä ongelma?
Milloin tätä pitäisi käsitellä ongelmana?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.