Onko pakko jos ei jaksa?

Itse olen yrittänyt auuttaa ihmisiä, mutta aina saan paskaa niskaan. Olen päättänyt etten enää koskaan auta ketään. Sitävarten on sen alan henkilökuntaa. Tilanteesi on vaikea ja sinun pitää ottaa aikaa itsellesi ja perheellesi. Ei olisi huono idea jos juttelisit psykologille. Voimia sinulle

Hei Tiinatitityy2016

Aloitat kysymällä, onko pakko jos ei enää jaksa. Siihen on tietenkin tavallaan helppo vastaus: ei ole pakko. Ystävyys ei ole pakon vaan vapaaehtoisen sitoutumisen asia. Mutta asiat harvoin ovat mustavalkoisia. Tässä ystävyydessä varmasti on vuosien varrella ollut kaikenlaisia vaiheita. Olethan jotain ystävyydestä myös saanut, kun olet sitä jatkanut. Olette kenties kiintyneet toisinne, teitä saattaa yhdistää esimerkiksi samanlainen huumorintaju tai harrasteet. Vaikuttaa, ettet välttämättä haluaisi lopettaa suhdettanne.

On kuitenkin selvä, että ystävyytenne tarvitsee jotain muutosta. Toista ei voi muuttaa. Mitä siis voisit muuttaa omassa käyttäytymisessäsi ja toiminnassasi? Löytyisikö yksi vastaus siitä, että oppisit sanomaan ei. Omien rajojen asettaminen ja niistä kiinni pitäminen on yksi elämän taidoista, joka vaikuttaa lähes kaikkiin ihmissuhteisiin.
Rajaaminen voi pelastaa monet suhteet loppuunpalamiselta. Mieti, miten voisit rajata ystävyyttänne niin, että jaksat. Heitän joitain esimerkkejä.
Voit rajata aikaa: olet jatkossa hänen kanssaan esim. vain kahden tunnin ajan kerrallaan, et pitempiä reissuja.
Voit rajata tapaamistiheyttä, onko se sitten esim. yksi yhteydenotto vaikkapa kahdessa viikossa?
Voit rajata palveluksiasi ja rahaasi: hätätapaukset ovat eri asia kuin maksella hyttipalveluista tai ruuista joita itse et tarvitse.
Voit rajata myös puheenaiheita. Esim. voitte sopia, että kumpkin kertoo kuulumisiaan vaikkapa 15 minuuttia jonka jälkeen vuoro vaihtuu ja on toisen vuoro. Näin 'valitus' ei saa kohtuutonta aikamäärää.

Miltä kuulostaa? Mikä ehdottamistanne voisi tukea sinua parhaiten? Mitä vielä keksit lisää?

Merja, diakoni

Mukava vastaus kirkolta. Minusta tällaisia ihmisiä tosiaan on, jotka ovat ammattiuhreja ja uhriutujia, joilla on kaikki huonosti, pahemmin kuin kenelläkään muulla ja aurinkoisimmallakin pilvellä on musta reunus. Se on elämänasenne, josta on aika epätodennäköistä, että noinkin vanha nainen luopuu.

Toinen puoli asiassa on sitten se, että miten olet juuri tällaiseen kaveruuteen päätynyt, niin että se on mennyt noin pitkälle eli taloudelliseen hyväksikäyttöön asti. Siis sitä sinun pitäisi pohtia, mitä kirkon vastauksessa kysyttiin, onko sinun vaikea sanoa ei ja tuoda esille oma mielipiteesi tuntematta syyllisyyttä.

Jotkut ystävyyssuhteet voivat parantua jos oman mielipiteen ja ei:n oppii sanomaan, mutta jos se kaveri on tyypiltään ammattiuhriutuja, niin hän yrittää kaikkensa, että tilanne jatkuisi. He ovat nimittäin hyvin itsekeskeisiä eivätkä pysty asettumaan muiden asemaan eivätkä ymmärrä miten heidän paapomisensa ja ymmärtämisensä ei ehkä olekaan kenenkään velvollisuus. He eivät kanna vastuuta omasta elämästään, vaan kaikki on muiden syytä, siispä ystävyyden päättyminen johtaa haukkumiseen ja välirikkoon. Mutta ehkä se ei sinua haittaisi, vaikka niin kävisikin?

Mullakin on yksi tuollainen kaveri. Olen tehnyt vähän siten kuin miten tuossa kirkon neuvossa vinkattiin - rajannut aikaa ja palvelusten määrä suhteessa tuohon kaveriin. En siis mustavalkoisesti vain päättänyt kaveruutta. Muutaman tunnin tapaamiset hänen kanssaan on ok. En usko, että hän pahuuttaan jatkuvasti valittaa, vaan on kovin onneton ihminen. Itseään pitää hänen kanssaan kuitenkin suojella, ettei tule vedetyksi mukaan samaan kurjuuteen. Etenkin kun oma elämäntilanteeni on juuri nyt raskas ja joudun paljon itseänikin tsemppaamaan, etten vaivu surkeuteen.