Eli tilanne on tämä.
Olen ollut poikaystäväni kanssa nyt 4 vuotta yhdessä. Viimeset 9 kk on tuntunut, että olen hirveän tylsistynyt meidän suhteessa. Nyt 2 kk se on alkanut rassaamaan oikeasti. Miehen läsnäolo ärsyttää ja kaikki mitättömät asiat ovat akaneet ärsyttämään paljon. Viimeisimpänä se kun mies nukkumaan mennessä ottaa päiväpeiton pois vain omalta puolelta ja työntää sen minun puolelle. Tiedostan että kyse on minun päänsisällä olevasta ongelmasta joten en nalkuta näistä pienistä asioista. Viikot menevät nopeasti kun käyn harrastuksissa ja näen kavereita. Viikonloput matelee kun vietän aikaa miehen kanssa. Tuntuu ettei meillä ole mitään juteltavaa tai mitään mitä molemmat haluaisivat tehdä. Mies stekee mitä haluan joten voin keksiä kaikkea yhtestä aktiviteettia, mutta jotenkin motivaatio on alhaalla.
Seksikin on käyny tylsäksi. Miehellä on ollut hieman onglemia, joten makuuhuoneen puolella on ollut hiljaista pidempään joka syö miehen itsetuntoa. Jos teen aloitteen niin miehelle tulee niin paljon suorituspaineita ettei uskalla kokeilla jos toimisi kun pelkää että ei pysty tyydyttämään. Eli seksiä on silloin kun mies tekee aloitteen. Läheisyyttä muuten on kiitettävästi, paitsi jos mies ”pelkää” että haluan sen johtavan seksiin. Tämä ei ole kynnyskysymys, mutta ei oikeastaan auta asiaan.
Olemme puhuneet tästä tylsyydestä miehen kanssa ja hän on samaa mieltä, mutta hän ajatteli että ”jotain uuutta” tekeminen on että tietokonepelien tilalta lukisi enemmän kirjoja. Mies yrittää ymmärtää hirveästi mutta ei ihan loppuun asti ymmärrä kuinka paljon asia minua vaivaa. Hän on muuten tyytyväinen suhteeseen ja ajattelee että olemme oikeat toisillemme.
Tiedän, että kyseessä on minun ongelmani joka johtuu siitä että olen tylsistynyt omaan työhöni ja muuhun elämään joka heijastuu myös parisuhteeseeni. Olen aloittanut ”itseni etsimisen” jotta saisin selville omat tavoitteeni. Tälläisenaan tilanne on aika stressaavaa. Mietin että olenko väärän miehen kanssa vai onko minulla vaan epärealistiset odotukset parisuhteelta? Vai onko kyseessä väliaikainen tunnetila joka selviää kun tiedän mitä ihmettä haluan elämältä. Välillä mietin että olisin mielummin yksin, mutta sitten tulee se hyvä päivä ja mietin että mikä minua vaivaa kun ajattelen näin.
Muita samassa tilanteessa? Miten olette ratkaisseet tilaneteen? Paransiko aika vai oliko oikea vaihtoehtoa lähteä suhteesta?
Olen ollut poikaystäväni kanssa nyt 4 vuotta yhdessä. Viimeset 9 kk on tuntunut, että olen hirveän tylsistynyt meidän suhteessa. Nyt 2 kk se on alkanut rassaamaan oikeasti. Miehen läsnäolo ärsyttää ja kaikki mitättömät asiat ovat akaneet ärsyttämään paljon. Viimeisimpänä se kun mies nukkumaan mennessä ottaa päiväpeiton pois vain omalta puolelta ja työntää sen minun puolelle. Tiedostan että kyse on minun päänsisällä olevasta ongelmasta joten en nalkuta näistä pienistä asioista. Viikot menevät nopeasti kun käyn harrastuksissa ja näen kavereita. Viikonloput matelee kun vietän aikaa miehen kanssa. Tuntuu ettei meillä ole mitään juteltavaa tai mitään mitä molemmat haluaisivat tehdä. Mies stekee mitä haluan joten voin keksiä kaikkea yhtestä aktiviteettia, mutta jotenkin motivaatio on alhaalla.
Seksikin on käyny tylsäksi. Miehellä on ollut hieman onglemia, joten makuuhuoneen puolella on ollut hiljaista pidempään joka syö miehen itsetuntoa. Jos teen aloitteen niin miehelle tulee niin paljon suorituspaineita ettei uskalla kokeilla jos toimisi kun pelkää että ei pysty tyydyttämään. Eli seksiä on silloin kun mies tekee aloitteen. Läheisyyttä muuten on kiitettävästi, paitsi jos mies ”pelkää” että haluan sen johtavan seksiin. Tämä ei ole kynnyskysymys, mutta ei oikeastaan auta asiaan.
Olemme puhuneet tästä tylsyydestä miehen kanssa ja hän on samaa mieltä, mutta hän ajatteli että ”jotain uuutta” tekeminen on että tietokonepelien tilalta lukisi enemmän kirjoja. Mies yrittää ymmärtää hirveästi mutta ei ihan loppuun asti ymmärrä kuinka paljon asia minua vaivaa. Hän on muuten tyytyväinen suhteeseen ja ajattelee että olemme oikeat toisillemme.
Tiedän, että kyseessä on minun ongelmani joka johtuu siitä että olen tylsistynyt omaan työhöni ja muuhun elämään joka heijastuu myös parisuhteeseeni. Olen aloittanut ”itseni etsimisen” jotta saisin selville omat tavoitteeni. Tälläisenaan tilanne on aika stressaavaa. Mietin että olenko väärän miehen kanssa vai onko minulla vaan epärealistiset odotukset parisuhteelta? Vai onko kyseessä väliaikainen tunnetila joka selviää kun tiedän mitä ihmettä haluan elämältä. Välillä mietin että olisin mielummin yksin, mutta sitten tulee se hyvä päivä ja mietin että mikä minua vaivaa kun ajattelen näin.
Muita samassa tilanteessa? Miten olette ratkaisseet tilaneteen? Paransiko aika vai oliko oikea vaihtoehtoa lähteä suhteesta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onko teillä mitään tulevaisuudensuunnitelmia yhdessä vai olla öllötättekö vaan yhdessä? Onko teillä yhteisiä uusia mielenkiinnon kohteita yhdessä, mitä voisitte alkaa harrastaa ja löytäisitte sitä uutta hehkua parisuhteeseenne. Pidätkö vain puolisoasi itsestäänselvyytenä? Itsesi kanssa sulla on varmaakin jonkinlainen ikäkriisi menossa ja kova uudistumisen tarve. Nykymaailmassa ei siinä samassa ammatissa loppuelämäänsä olla, ja on hyvä vain, jos on vaikka mahdollisuus opiskella uusi ammatti ja on useampikin ammatti, ja sitä myöten laajemmat työmahdollisuudet. Joskus se vaatii paljon sitä omaa aikaa sen oman paikkansa etsiminen, mutta toivottavasti sun puolisosi jaksaa tukea sua ja ymmärtää tätä muutoksentarvettasi. Joskus myös fyysinen etäisyys toinen toistaan kohtaan auttaa löytämään ja ymmärtämään ne merkitykselliset asiat, minkä vuoksi on juurikin alkanut toinen toisensa kanssa parisuhteeseen ja mikä hänessä on hyvää.
Nuo on niitä asioita joita olen pyöritellyt mielessäni. Luulen myös että kyseessä on ikäkriisin tapainen aikuistumiskriisi. Tarpeeksi nuori tekemään mitä vain, mutta pikkuhiljaa pitää miettiä mitä haluaa. Uuden ammatin opiskelu on suunnitelmissa heti kun keksin mikä se olisi. En pidä miestä itsestäänselvyytenä, eikä hän minua. Mies tosiaan on valmis tekemään mitä vain minä haluan (ei kuitenkaan tossu), mutta ehkä se ettei hänellä ole tarvetta mihinkään niin rassaa minua. Tuntuu että se on minun vastuulla, vaikka tietysti minä olen se kenellä tässä on ongelma. Eli mies tulee mukaan, mutta ei ole asiassa täysillä mukana kun tekee sen minun mielikseni. Sitten minulle tulee huono omatunto kun "raahaan" toista mukanani.
Mies on hyvä tyyppi ja jaksaa tsempata ja odottaa. Samalla tavalla kun hän päätti opiskella lisää niin minä tsemppasin. Hän on valmis tukemaan rahallisesti ja henkisesti. Emme vain öllöttele, mutta en oikein osaa sitoutua tulevaisuuden suunnitelmiin kun on tällainen fiilis. Osa tätä itsenietismistä on unelmien kehittäminen. Olen käynyt ulkopuolisen kanssa juttelemassa tätä, joten katsotaan jos keksin jotain. Emme asu yhdessä, joten fyysistä etäisyyttä saamme. Muistan hyvin sen tunteen kun aloimme seurustelemaan ja muistan ne asiat jotka silloin kolahti. Ja ne miehessä on edelleen. Tuntuu vaan että jotain vain puuttuu tällä hetkellä.
-aloittaja